Ystävyyden kipinä

Istun kadulla ja nojaan tiilitalon seinään. Mun poskilla valuu kyyneliä. Kasvoilta näkyy suru. Tekis mieli vaan paiskata kamat pitkin katuu, ja häippästä sitten. Tekis mieli ettii maasta kiviä ja heittää niillä jonkun rakennuksen ikkunoihin. Ehkä ihmiset sitten tajuis, että muhun sattuu. Sattuu niin paljon, et se musta möykky repii mua sisältä.Tuhoo kaiken hyvän matkallaan.

Yks päivä mun ystävä tuli vierelle. Se jutteli ja kyseli kaikkee. Vastasin parhaani mukaan. Se halas mua ja itkettiin molemmat. Jotenki ne kaikki sanat vaan purkautu ulos mun suusta. Ehkä siks, että jotenki mun sisin tiesi, ettei mitään kannata jättää kertomatta. Ihan ku joku ois räjäyttäny ilmapallon mun sisällä. Oli helpompi hengittää. Oli jotenki niin paljo vapautuneempi olo kuin ennen. Se ystävyyden kipinä oli noussu pinnalle. Ihan kuin yks tähdistäkin olis tuikkinu taivaalla kirkkaammin, ku ennen.

Teksti on fiktiivinen!