moi mä oon Mattis

Opistoa on mennyt kaks viikkoa. Maanantaina oli pysäyttävää, kun mentiin opistolaisten kanssa keräämään tienvarsilta roskia. Niitä oli järkyttävät määrät. Pysäytti myös kuvat Syyriasta, ja lapsista, jotka olivat kuolleet tulituksissa. Rakennuksia oli sortunut ja kadut olivat tyhjät ja ankeat.



Elämässä on paljon pysäyttäviä hetkiä. Minunkin kuusitoistavuotta kestäneeseen elämään niitä on mahtunut monia. Läheisten kuolema, onnettomuudet yms. Monet kuvatkin ovat olleet pysäyttäviä. Ne saavat ajattelemaan, että miten olisin voinut tehdä toisin, miten voisin auttaa, miten voisin vaikuttaa. Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Kuolemaa ei voi estää, vaikka kuinka haluaisi. Se on ihmisen elämässä yhtä oleellinen asia, kuin syntymä. Et ole pystynyt vaikuttamaan siihen, että synnyitkö vai et.



Mielialat on vaihellu laidasta laitaan. Toisina hetkenä olen halunnut olla yksin ja taas toisina hetkinä olen hymyillyt täysillä ja ollut muiden mukana pelaamassa tai juttelemassa. Ei koko ajan vain jaksa sitä sosiaalista elämää, vaikka ei se kyllä ole vielä ollut mikään suuri syy mihinkään. Toisina päivinä on väsyttänyt niin paljon, että pidemmillä tauoilla on pitänyt mennä ottamaan päiväunet. Pitäis muistaa nukkua tarpeeksi, että jaksais paremmin.