Isä

Huone oli täynnä savua. Suvi peitti kasvojaan käsillään ja liikkui tuskastuttavan hitaasti eteenpäin. -Isä, missä sää oot? hän huusi savuun. Ei kuulunut ääntäkään. Suvi jatkoi etsimistä. Silmiä kirveli jo. Oli vaikea hengittää. Hän näki oven ja yritti saada sen auki, mutta ovi oli jotenkin jumissa. Suvi otti muutaman askeleen taaksepäin ja paiskaantui sitten ovea vasten koko painollaan. Savu oli niin tiheää, että hän ei nähnyt eteensä. Suvi kompuroi muutaman kerran ennenkuin pääsi ikkunan luo. Hän sulki sen ja kääntyi sitten katsomaan ympärilleen. Isä makasi velttona lattialla. Suvi kumartui alas. Painoi kätensä isänsä sydämen kohdalle. Se ei enää lyönyt. Isän silmät olivat elottomat. -Eiiiiii! Tää ei oo mahollista. Isä sää oot vielä elossa. Suvin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän huusi tyhjässä huoneessa suruaan, sitä tuskaa, mitä näky hänessä aiheutti.

Suvi heräsi säpsähtäen. Hänen tyynynsä oli kastunut märäksi. Silmät olivat vieläkin kyyneleiset.

-Isä?

Ei kuulunut vastausta. Hän räpsytteli silmiään. Tajusi, että isä ei ollut ollut pitkään aikaan enää täällä.

     Kylmä vesi virtasi pitkin hänen kasvojaan. Kyyneleet sekoittuivat veden sekaan. Uni oli ollut niin todellinen. Niin pelottava. Hän pystyi yhä tuntemaan sen savun ympärilleen. Hiljaisuuden, jonka olivat rikkoneet vain hänen huutonsa. Isä oli poissa. Oli ollut jo kauan. Uni oli vain palauttanut isän hänen mieleensä pitkästä aikaa. Liian pitkästä. Miten jonkun niin tärkeän ihmisen oli pystynyt unohtamaan. Miten pöydällä oleva kuvakaan ei ollut muka tuonut isää hänen mieleensä.

Teksti on fiktiivinen!