Aina ei kasvoilla paista hymy

Sataa vettä. Pisarat kimpoilevat peltikatosta. Makaan hiljaa sängyllä. Olen painanut silmäni kiinni. Sulkenut korvani ääniltä. Haluan vain olla yksin.. yksin.. yksin.. Päätä jomottaa. Sitä oli alkanut särkemään jo aamun ensimmäisillä tunneilla.

"Opisto on elämänkoulu."

"Ei välivuosi, vaan valovuosi."

Nuo lauseet olen kuullut monta kertaa. Vuosi, jonka pitäisi opettaa niin paljon. Vuosi, jonka pitäisi antaa paljon.

Opistolaisia seisoo ruokalan oven edessä. Muutaman minuutin päästä joku tiskareista tulee avaamaan oven ja nuoret ryntäävät sisään. Minä kävelen hitaasti. Ehkä liiankin, koska muutama ohittaa minut sanomatta sanaakaan. Joku tulee vierelle. Kävelee samoin hitain askelin. Kysyy hiljaa -Miten menee? Ihan hyvin, vastaan, ja otan tarjottimen pinosta.

Istun tyhjään pöytään. Syön ja mielessä pyörivät monet ajatukset. Penkki liikahtaa vieressäni. Joku istuutuu ja hetken kuluttua kuuluu kysysys -Miten menee? -Siinä kai se, vastaan ja jatkan syömistä, ettei minun tarvitse vastata.

Illalla istun joidenkin opistolaisten solussa. Istun hiljaa ja kuuntelen muiden juttelua. Joku kertoo hauskoja juttuja. Hymyilyttää, ja lopulta nauran. On jotenkin vapautunut olo. Yhtäkkiä se huono fiilis vain kaikkosi pois. Päivästä jää hyvä fiilis ja lopulta muutaman tunnin juttelun jälkeen lähden kävelemään rantatietä omalle kämpälle. Jospa jokainen päivä saisi päättyä yhtä hyvin. Jospa jokaisena iltana voisi mennä iloisena ja onnellisena nukkumaan.