Oispa joku..

Näin miten äidin silmistä näkyi surua, ehkä jopa tuskaakin. Ei se ollut normaalia nuoren tytön elämää, että illat meni omassa huoneessa maalatessa, lukiessa kirjoja tai kirjoittaessa päiväkirjaa, tai ainakaan sen ei olisi pitänyt olla. Joskus äiti oli kysynyt miksi en kulkenut oman ikäisten kanssa kylillä tai kulkenut kavereiden kotona. Olin vastannut vain, että ei kiinnostanut. Olisi satuttanut liikaa sanoa -Ei mulla oo yhtään ystävää. Isä taas oli ollut pitkään huonossa kunnossa. Ei se ollut enää pitkiin aikoihin jaksanut keskittyä muuhun, kuin omaan jaksamiseen. Minä taas en ollut sitä ihmistyyppiä, joka olisi mennyt itse kertomaan. Välit vanhempiin olivat viilentyneet vuosien mittaan, melkein huomaamattomasti.

Ois vaan niin helppo muuttua takas siksi samaksi ihmiseksi, joka olin ennen. Tekis mieli olla taas se hiljainen ja omissa maailmoissa elävä tyttö. Haluaisin piilottaa oman itseni jonnekin niin syvälle sisinpääni, että se ei tulisi helposti takaisin. Miks oon aina se, jolla ei oo sitä parasta ystävää. Sellasta, jolle voisin kertoa ihan mitä vain. No onhan mulla yks, mutta mää pelkään kertoo aina niitä huonoja asioita. Musta vaan tuntuu, että se ei jaksa kuunnella. Oiski joku ystävä tai vaikka joku poika, joka ois enemmän ku ystävä.

Teksti on fiktiivinen! Kuvia on tullut räpsittyä taas tosi paljon, joten laitoin tähän loppuun niitä.