kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen

Vene heiluu aallokossa.
Yö on hiljainen.
Seuraan, miten katseesi kiertää rantoja,
etsii paikkaa, missä nousta maihin.

Jostain syystä en koskaan lakkaa ajattelemasta sitä kaikkea, mitä tapahtui ennen kuin meistä tuli me.
Sattuu ajatuskin,
että melkein hajosin sen tuskan alle,
kun mietin, miten kaikki vihaisivat minua sen jälkeen,
kun kertoisin, etten enää osannut rakastaa häntä.

Se vaati vain aikaa.
Aikaa ymmärtää, milloin on aika päästää irti.
Aikaa tajuta, ettei meidän ole koskaan tarkoitus vain tehdä toiset onnelliseksi.
Joskus suurinta rakkautta on kuulla sanat toiselta - tärkeintä, että sä olet onnellinen.

En kuitenkaan usko, että hyvästit ovat koskaan lopulliset.
Sydämessä on erityinen paikka monelle.
Jokaiselle niille, jotka ovat hetkeksi tulleet käymään, jatkaakseen taas sitten matkaa eri suuntaan.
Ja kaikille niille, jotka ovat tulleet jäädäkseen.

Hivutan käteni kämmeniesi sisään ja hipaisen valahtaneet hiukset otsaltasi.
Lämpö leviää kehossani, kun hymysi kohtaa omani ja puristat hellästi sormiani.
- vieläkö sä tykkäät musta? kysyn hiljaa.
- vielä, sanot lempeästi, kierrät käsivartesi ympärilleni ja jatkat sitten - ainakin siihen asti, että susta tulee vanha ja kurttuinen.

you are beautiful

Ootteko koskaan miettinyt, miks peiliin katsoessa näytätte hyvältä ja sitten kuvaa ottaessa tuntuu, ettei mistään tuu hyvää?

Mua ärsyttää se, miten ulkonäkökeskeistä elämästä on tullut. En tiedä, onko se osittain sitä, että kun kasvaa lapsesta nuoreksi ja alkaa etsimään sitä omaa tyyliä, niin tulee se aikakausi, kun on vähän hukassa. Jälkikäteen hävettää se, millaisia vaatteita on käyttänyt tai miten on laittanut hiuksia jne.

Mutta varmasti suurin syy on se, että koko ajan meidän ympärillä pyörii tietynlaiset ihanteet siitä, millainen pitäis olla ja miltä pitäis näyttää.

Täydellinen kroppa, täydellinen iho, täydelliset hiukset ja täydellinen asu. Sit pitäis omistaa vielä suora hammasrivistö, valkoiset hampaat ja mahdollisimman symmetriset kasvonpiirteet.

Harva ihminen kuitenkaan kykenee täyttämään nuo toivotut kohdat. Ja kuitenkin, hyvin harva niistäkään oikeasti näyttää siltä. Valokuvissa kaikella on väliä. Ilmeellä, asennolla, valaistuksella, taustalla jne.

Joinakin päivinä pystyn sanomaan itselleni, että oon kaunis ja kelpaan sellaisena kuin oon. Joinakin päivinä se on taas vaikeampaa. Silloin ei tee mieli ottaa kuviakaan. Oon kuitenkin ajan kanssa oppinut hyväksymään sen epätäydellisyyden. Sen, etten tuu koskaan näyttämään siltä, mikä mun ihannekuva itsestäni on, edes päivittäin.

Ymmärrän, että usein se, mikä on kaunista, ei edes päädy puhelimen galleriaan sillä harvoin niissä aidoissa hetkissä, kun ihminen on heikoimmillaan tai särkynyt tai äärettömän onnellinen tai pakahtua kiitollisuudesta, kukaan on ikuistamassa sitä valokuvaan.

Mutta toisinaan kun katson itseäni peilistä ja hymyilyttää niin, että poskipäihin sattuu, näen itseni ikään kuin muiden silmin ja tiedän, ettei mun tarvitse olla mitään muuta kuin oma itseni kelvatakseni muille ja itselleni.

you are beautiful. you are enough.

varjele kaikelta pahalta #62 (Julle)

Jokainen katu sykkii kaupungin iltaelämää ja joka toinen vastaantulija on pienessä hiprakassa, vaikka yön pimeimpiin tunteihin on vielä hetki aikaa. Ilta on lämmin, hiostava oikeastaan. Tämä on varmaan viimeisimpiä lämpimiä päiviä ennen kuin routa ottaa taas maan haltuunsa. 

Seison liikennevaloissa ja toivon, että pääsisin kadun yli ilman, että joudun jututtamaan tutun näköistä porukkaa, joka laahustaa hiljalleen sitä tienreunaa kohti, jossa olen. Yksi niistä taitaa olla Mara, Severin serkku. Ainakin letti on juuri sen näköinen kuin sillä ja on vaikea kuvitella sellaista tyyliä kenellekään muulle. 

Punainen valo välkkyy hetken ja vaihtuu sitten vihreäksi. Harpon mukulakivikadun ja parien metron raiteiden yli tavallista reippaammin, vaikka ei minulla sinänsä ole kiire mihinkään. Olen kuitenkin aistivinani sen kaiken raadollisella tavalla tutun, jota en ole kaivannut hetkeäkään. Viinan tuoksun ja kännisinä örveltävät puolitutut, jotka saivat aikoinaan vedätettyä melkein mihin tahansa mukaan. Yleensä aika huonoin seurauksin. 

Poikkean torille ja puistoihin suuntaavan massan sijaan syrjäisemmälle kadulle, jonka varrella kohoavat rakennukset tuovat aina mieleeni Lontoon. Ehkä niissä kapeissa ja värikkäissä kerrostaloissa on jotain samaa tunnelmaa kuin vaihtariperheeni kotona oli aikoinaan. 

Enää ei ole pitkästi. Muutama kadunkulma ja joitain satoja metrejä. 

Ja siinä hän on. 

Seisoskelee rennosti, hiukset äidin mielestä vähän turhan pitkiksi kasvaneena ja kannattelee toisella olkapäällään mustaa reppua.  

Matias ojentaa kätensä ja rutistamme pikaisesti toisiamme. 

- Sä sitten tulit? heitän sille ja virnistän perään. 

- Jep. Oli jo aikakin, se sanoo, hymyilee takaisin ja jatkaa sitten - Piti tulla katsomaan, miten sä pärjäät täällä. Äiti on alkanut jo huolestua, kun susta ei kuulu mitään. Et oo vissiin liian usein soitellut sille. 

- Joo, no ei oo tullut turhan usein pidettyä yhteyttä. Hektinen elämä, kiireiset viimeiset nuoruusvuodet, sanon ja osoitan kädelläni vastakkaiseen suuntaan, josta tulin. 

Matka kämpälle sujuu mutkitta ja vaivattomasti. Meillä on paljon kerrottavaa puolin ja toisin. 

Ja lopulta tulemme siihen kohtaan keskustelua, jota olen osannut odottaa. 

- Oletko sä ollut tekemisissä Lilin kanssa? Matias kysyy, mutta ei katso tällä kertaa mua kohti. 

En vastaa heti. 

En kun jokainen sana, jonka kohta päästän suustani, saattaa paljastaa kaiken, eikä mulla ole juuri nyt varaa mokata mitään. 

- Olen mä tainnut muutamaan otteeseen kysellä, miten sillä menee, sanon ja tuijotan muka kiinnostuneena lokkeja, jotka ovat löytäneet roskakorista jotain syötävää. 

- Ja? Matias jatkaa. 

- Ei sen kummempaa, vastaan ja kohtaan kysyvänä toisen katseen. 

- Ai.. Matias sanoo ja olen näkevinäni sen kasvoilla jopa surua ennen kuin se kääntää katseensa pois.

Tunnen, miten sydämeni hakkaa rinnassani, joten yritän pitää ääneni vakaana, kun kysyn - Söitkö sä junassa mitään? Mietin, et pitäiskö tilata kämpälle jotain safkaa. 

- Oli mulla eväät mukana, mutta en saanut alas kuin yhden banaanin. 

Katson Matiasta silmät kurtussa, mutta se vain pudistelee päätään, jotta en kyselisi enempää. 

Enkä voi olla pohtimatta, mihin tämä kaikki liittyy.

Sä ikävöit Liliä. Eikö niin?