lauantai 30. syyskuuta 2017

se joku

Kello lähentelee kahtatoista. Ikkunasta avautuu näkymä. Pimeitä katuja.
Alapuolella yksi alkamassa nukkumaan. Toinen viestittelee kaverille. Kolmas kuuntelee musiikkia korvanapeista. 

Ja se joku. Istuu yksin keittiössä huppu päässään. Ikävöi tähtitaivasta ja ystävällisiä ihmisiä. Itkee asioille, joita ei voi ymmärtää. Itkee niille kaikille yksinäisille vuosille. Sille nuorelle jollekkin, joka oli hukassa. Joka piiskattiin sanoilla aina vain alemmaksi. Joka haavoitettiin uudestaan ja uudestaan. Joka melkein kohtasi elämän ja kuoleman rajan. 

Se joku. Makaa yöllä peiton alla ja tuntee olevansa yksin. Tuntee hetkittäin elämän olevan unta, joka muutamassa sekunnissa sirpaloituu kasvojen edessä.

Se joku. Elää sanoista. Haavekuvista ja unelmista. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

just tässä ja nyt

Mä en oo ollut ennen se ihminen, joka itkee onnesta. Joka polkee pyörällä koulusta hölmö virne naamalla ja meinaa purskahtaa nauruun, kun vastaantulija osuu kohdalle, koska on vaan niin hyvä fiilis.

Mä en oo ollut se, joka pesee pyykkiä, tiskaa, laittaa ruokaa ja siivoaa. En se, joka täyttää kalenterin suunnitelmilla ja miettii hoitokaneja.

Mä elän. Täysillä. Ainakin yritän.

Oon onnellinen just nyt. Syksystä ja auringon paisteesta. Kauniista ruskasta ja kivasta juhlapäivästä opistokodissa. Uusista verhoista ja aloevera kasvista.

Pelkäsin kesällä sitä, että mun mieliala vaan yhtäkkiä laskee takaisin pohjalukemiin. Nyt mä yritän vain nauttia elämästä pelkäämättä onnellisuuden rajallisuutta.

Mä saan ja voin olla onnellinen just tässä ja nyt.

maanantai 18. syyskuuta 2017

usko itseesi

Yks päivä sun elämältä putoaa pohja. Sä näet maailman mustavalkoisten lasien takaa. Kaikkialla on pimeää ja kylmää. 

Mua itkettää, kun mä edes ajattelen miten huonosti mun asiat oli aiemmin. Miten mä en jaksanut uskoa, että on olemassa jotain hyvää. Mun ympärillä oli muuri, jonka sisälle piilotin kaikki ne ajatukset, joita en olis ikinä uskaltanut sanoa ääneen. 

Jotenkin käsittämätöntä ajatella, että se olin minä, joka ajatteli -mä en jaksa enää elää. 
Tuntuu ihan kamalalta, että yhtäkkiä elämässä voi olla asiat niin huonosti. 
Sun ajatuksissa pyörii vain -miten mä selviän tästä päivästä. 

En ikinä toivois kenellekään sitä samaa. Kun sun luottamus tulevaisuuteen on ihan hajalla. Kun sä et jaksa luottaa muihin saatikka itseesi. Kun sä epäilet sun kaverisuhteita ja niiden olemassaoloa. 

Kun ainoa syy, miksi sä nouset aamulla sängystä, on se, ettet sä halua tuottaa pettymystä sun vanhemmille. Haluat, ettei ne huomais, miten paha olo sulla on, ettei ne alkais syyttämään itseään siitä.  

Se on kierre. Luulet ensin päässeesi pahimmasta yli, mutta sitten se alkaa uudestaan. Sä putoat, sinnittelet, voit hyvin ja putoat jälleen. 


Oon miettinyt paljon vaihtoehtoja siihen, miten parantua masennuksesta. 
  En oikeasti tiedä. Mun mielestä kuitenkin jokaiselle ihmiselle on oma tapansa käsitellä ja purkaa asioita ja sitä kautta ainakin helpottaa omaa oloa. Ammattiapua kannattaa hakea. Sulla itsellä pitää kuitenkin olla vahva halu ja tahto parantua.

Mä uskon suhun. Usko sinäkin itseesi. 

tiistai 12. syyskuuta 2017

ikuisuudesta

Minä istumassa koulun rappusissa.
Minä, ajelehtimassa uneen.
Minä takkutukkaisena ja mustilla silmänalusilla.
Minä, väsyneenä ja ahdistuneena.
Hengittämässä ennen paniikkikohtausta.
Pieni ja heikko minä.
Yrittämässä.
Aina uudelleen ja uudelleen.



Sillan kaiteessa sydänlukko.
Kaiverrettu syvälle lupaus.
Ikuisuudesta.
-Kunnes kuolema erottaa.

Uudestaan.
Sama silta, mutta muuttunut minä.
Ei lukkoa.
Vain naarmu rikkoutuneen sydämen kohdalla.



Mutaantuneet haikumpparit.
Kasvoille valuneet märät kiharat.
Hupun alta väläytetty hymy.
Silmistä huokuu elämän ilo.

Kai voin uskoa enkeleihin
ja onnellisiin loppuihin.

tiistai 5. syyskuuta 2017

ja silti tuntui, että jotain puuttui


Kämpällä oli hiljaista. Mä istuin pöydän ääressä ja tuijotin ulkona näkyvää maisemaa ja vastapäätä olevan kerrostalon ikkunoita siinä toivossa, että näkisin jotain mikä viittaisi elämään.

Alkoi olla kuukausi takanapäin suomessa ja uudessa kämpässä. Mä olin viihtynyt. Liiankin hyvin. Pelkäsin onnellisuuden ja hyvän fiiliksen katoavan jonain aamuna kuin tuhkatuuleen. 

Mä olin jättänyt taakseni ihmisen, josta oli kesän aikana tullut erityisen tärkeä. Lentokentällä kaipuu oli kasvanut suureksi, mutten mä ollut voinut itkeä. En siellä, enkä koneessa. 

Keksin itselleni tekemistä. -Tiskaa. Pese pyykit. Tee kouluhommia. Mutta elä missään nimessä vain ole ja ajattele.

Pelkäsin kaiken rajallisuutta. Entä jos mikään ei olisikaan pysyvää.


Mutta silti mä olin ollut onnellinen. Mä rakastin sitä vapauden tunnetta, kun mä sain mennä ja tehdä ihan niin kuin halusin. Kämppä oli tuntunut alusta asti kodilta. Kämppiksen kanssa oli mennyt hyvin. Olin tykännyt olla koulussa ja nauttinutkin opiskelusta.

Ja silti tuntui, että jotain puuttui. Joka hetki. Joka päivä.

perjantai 1. syyskuuta 2017

olin väsynyt olemaan huono


Se käytävä tuntui loputtoman pitkältä. Silmiin oli kohonnut kyyneleitä. Tunsin selässä polttavat katseet, jotka seurasivat mun kulkua aina portaiden yläpäähän asti. Mä juoksin portaat alas. Nieleskelin. Verenmaku maistui suussa.

Pahinta oli se, etten mä tiennyt. Tiennyt miksi mun osa oli olla se hyljeksytty. Erilainen. Se oli kuin leima, jota mä kannoin päivästä toiseen mun otsassa. Ihan kuin joku olisi maalannut sen verenpunaisen kirkuvilla kirjaimilla. Outolintu.

Mulla oli erilainen tyyli. Mä ostin vaatteita kirppiksiltä ja kävin kitaratunneilla. Mä käytin ylisuuria paitoja ja rusettipantoja. Mulla oli punertavat luonnonkiharat hiukset, jotka ei meinanneet pysyä aloillaan ja siksi mä annoin niiden ihan vain olla.

Alhaalla mä annoin kyynelten lopulta tulla. Mua ahdisti miten ihmiset asetettiin tiettyihin lokeroihin. Ahdisti, että mä koin, etten kuulunut mihinkään. Raja oli häilyvä. Hyvät tyypit ja pohjasakka. Mä kuuluin niistä jälkimmäiseen.

Pyörätelineellä mulla oli vaikeuksia avata lukkoa. Mä väänsin ja käänsin avainta. Turhaan. Lopulta lukko napsahti poikki. Sekin vielä. 

Olin väsynyt olemaan huono. Väsynyt elämään. 

Kirjaston ovi oli raskas. Yhtä raskas kuin mun ajatukset. Mä puikkelehdin hyllyjen välistä fantasia osastolle. Selailin kirjoja ja luin kiinnostavimpien takakansia.
    Otin käteen kuluneelta näyttävän kirjan. Se oli ruskea ja etukansi mitään sanomaton. Olin laittamassa sitä takaisin hyllyyn, kun lempein ääni mitä olin hetkeen kuullut, sanoi -Suosittelen lukemaan sen. Tylsän näköinen, mutta kaikkea muuta.
    Mä käännyin ja olin törmätä siihen mun takana olevaan puhujaan. Nostin katseen ja käänsin sen samantien pois. Kerkesin silti rekisteröidä vaaleat hiukset ja tummanruskeat silmät. Painoin sen näyn syvälle mun muistiin, etten unohtaisi maailmassa olevan jotain kaunista.

Hymisin vastaukseksi jotain. Poika katsoi mua, hymyili. Mä en vastannut hymyyn. En osannut, enkä uskaltanut.
    Mä peräännyin nopeasti takaisin aulaan. Sieltä ulko-ovelle ja kotiin. 
    En antanut itselleni lupaa haaveilla. Mä en uskonut niihin. En luottanut, että mikään niistä voisi toteutua.

Elämä painoi pahasti päälle ja hetken annoin myrskypilvien kasaantua yläpuolelle ennen kuin väänsin tekohymyn kasvoilleni ja menin auttamaan äitiä pienten hoidossa.
   
Tuska..