Kämpällä oli hiljaista. Mä istuin pöydän ääressä ja tuijotin ulkona näkyvää maisemaa ja vastapäätä olevan kerrostalon ikkunoita siinä toivossa, että näkisin jotain mikä viittaisi elämään.
Alkoi olla kuukausi takanapäin suomessa ja uudessa kämpässä. Mä olin viihtynyt. Liiankin hyvin. Pelkäsin onnellisuuden ja hyvän fiiliksen katoavan jonain aamuna kuin tuhkatuuleen.
Mä olin jättänyt taakseni ihmisen, josta oli kesän aikana tullut erityisen tärkeä. Lentokentällä kaipuu oli kasvanut suureksi, mutten mä ollut voinut itkeä. En siellä, enkä koneessa.
Keksin itselleni tekemistä. -Tiskaa. Pese pyykit. Tee kouluhommia. Mutta elä missään nimessä vain ole ja ajattele.
Pelkäsin kaiken rajallisuutta. Entä jos mikään ei olisikaan pysyvää.
Mutta silti mä olin ollut onnellinen. Mä rakastin sitä vapauden tunnetta, kun mä sain mennä ja tehdä ihan niin kuin halusin. Kämppä oli tuntunut alusta asti kodilta. Kämppiksen kanssa oli mennyt hyvin. Olin tykännyt olla koulussa ja nauttinutkin opiskelusta.
Ja silti tuntui, että jotain puuttui. Joka hetki. Joka päivä.
Voi nää tän tekstin fiilikset kolahtaa jotenki nii lähelle. Ihailen sun taitoa kirjottaa ja oon saanu sen kuvan et oot tosi lämmin ihminen<3
VastaaPoista❤ Oi että, tuli niin hyvä mieli tästä kommentista. Samaa voisin sanoa sulle
Poista♡♡
VastaaPoista❤
Poistaite ainakin huomaan että monesti se asia mikä tuntuu puuttuvalta on luotto siihen että elämä kannattelee myös niinä hetkinä kun pohja putoaa. myös jonkun ihmisen kaipuu arkeen vaikuttaa paljon siihen että tuntuuko elämä täydeltä. onnenhippuja syksyyn ❤
VastaaPoistaNiin se varmaan meneekin. Pitäis vaan osata nauttia ilman, että murehtii huomisesta tai tulevaisuudesta ylipäänsä. Kiitos, ihanaa syksyä sullekin! ❤
Poista