se joku

Kello lähentelee kahtatoista. Ikkunasta avautuu näkymä. Pimeitä katuja.

Alapuolella yksi alkamassa nukkumaan. Toinen viestittelee kaverille. Kolmas kuuntelee musiikkia korvanapeista. 

Ja se joku. Istuu yksin keittiössä huppu päässään. Ikävöi tähtitaivasta ja ystävällisiä ihmisiä. Itkee asioille, joita ei voi ymmärtää. Itkee niille kaikille yksinäisille vuosille. Sille nuorelle jollekkin, joka oli hukassa. Joka piiskattiin sanoilla aina vain alemmaksi. Joka haavoitettiin uudestaan ja uudestaan. Joka melkein kohtasi elämän ja kuoleman rajan. 

Se joku. Makaa yöllä peiton alla ja tuntee olevansa yksin. Tuntee hetkittäin elämän olevan unta, joka muutamassa sekunnissa sirpaloituu kasvojen edessä.

Se joku. Elää sanoista. Haavekuvista ja unelmista.