Vesisadetta

Auton lasiin paiskaantuivat vesipisarat. Pyyhkijät pyyhkivät säännöllisin väliajoin lasia. Sumein ajatuksin käsi ohjasi autoa. Millään ei enää ollut merkitystä. Paha olo oli väistynyt jonnekin taustalle. Kyyneleet sumensivat silmiä. Välillä oli vaikea ajaa. Onneksi valkoinen keskiviiva erottui tarkasti tiestä. Pihjalapuun lehdille kimpoili vesipisaroita. Oksat taipuivat painon alla. Syksy oli ollut sateisin pitkiin aikoihin. Tie oli liukas. Renkaat vedättivät sivulle.

Talo näkyi mutkan takaa. Vettävaluva koira istui kuistinportailla. Ikkunoita pitkin valui vesinoroja. Missään ei näkynyt valoja. Jarrutus, ja auto heittelehti hetken ennen kuin pysähtyi talon eteen. Tyttö nousi autosta. Hiukset kastuivat hetkessä likomäriksi. Hän juoksi ovelle. Koputti sitten messinkisellä kolkuttimella, ja odotti. Kukaan ei tullut avaamaan. 

Hän ryntäsi takaovelle. Otti avaimen maton alta ja avasi oven. Hän kiipesi portaat pikavauhdilla ylös. Aukoi ovia, ja etsi. Missään ei ollut merkkejä elämästä. Ei edes yhtä ainoaa. Hän juoksi alakertaan. Kellarin portaat alas, ja taas ovien availua. Kyyneleet olivat kuivuneet poskille. Ei enää itkettänyt. Mutta oli pelko. 

Huone näytti tyhjältä. Savua oli joka puolella. Hän laittoi huivinsa suun eteen. Yski sitten muutaman kerran ja kompuroi pimeässä eteenpäin. Jalat osuivat johonkin. Hän kyykistyi. Tarttui sitten lattialla makaavan velton hahmon käsiin, ja nosti reppuselkäänsä. Juoksi sitten ulos ja laski varovasti hahmon ruoholle.

Kädet saivat hetkessä rytmin. Kyyneleet valuivat poskia pitkin. Oliko hän ollut liian hidas. Oliko kaikki liian myöhäistä. Kuului yskähdys. Sitten toinen. Silmät avautuivat hieman. Ne liiankin tutuiksi tulleet kirkkaan taivaan siniset silmät. Huulilla kävi hymy. Hän hymyili takaisin. Onnesta, ilosta, ja helpotuksesta. Hän oli kerennyt.

Askeleissa oli sama tahti. Käsi puristi hellästi hänen kättään. Silmät tavoittivat hänen katseensa. Rannassa vesi oli tyyni. Sillan laudat narahtelivat painon alla. Auringon himmeä hehku valaisi veden pinnan punertavaksi. Joku olisi saattanut nähdä punaisten sydänten leijailevan noiden kahden ihmisen ympärillä.

Teksti on fiktiivinen!

Hikari

Lämpömittari näytti hurjia lukemia. Pakkasta oli ihan liiankin reilusti. Pakko sinne ulos oli vain mennä. Ei sitä kehtaisi poiskaan jäädä koulusta. Hänhän oli niin tunnollinen oppilas koulussa. Sitä tunnollisuutta olisi kyllä ollut muillekin jakaa. Ei vaan aina jaksanut olla täydellinen. Oli niin paljon muistettavaa, ja tehtävää. Esseiden kirjoittamista, aamuhartauden keksimistä, kokeisiin lukemista, läksyjen tekemistä ja paljon paljon muuta. 

Pakkanen puri kovasti. Posket oli ihan punaiset. Varpaat olivat menneet tunnottomiksi jo aikapäiviä sitten. Silti eteenpäin oli vain mentävä. Pakolla, milläpä muullakaan. Ei sinne kehdannut jäädä hidastelemaan. Saisi vielä jonkun keuhkoputkentulehduksen. 

Ruokalassa oli vilskettä. Jonoa riitti aina puoleen väliin käytävää. Istumapaikat olivat jo melko täynnä. Jesse otti tarjottimen. Latoi lautaselle perunamuussia ja makkaroita. Päälle nätisti ketsuppia. Edessä oleva tyttö näytti liiankin tutulta. Sydän hypähti muutaman kerran. Jalat tuntuivat heikoilta. Hän kaatoi mukeihin maitoa ja käveli sitten ruokalan kauimmaiseen pöytään istumaan. Repe istui siellä jo. Söi ruokaa niin kuin pikku possu. Sillä oli vissiin taas kiire jääkiekkoharjoituksiin. Siellä se ramppas vähintään viisi kertaa viikossa.

      -Mitä jätkä? se kysyi suu täynnä ruokaa.

      -Ei kait sitä mitään.

Jesse laski tarjottimen vastapäätä Repeä, ja istui sitten huteralle jakkaralle.

     -Onko sulla jäkistreenit tänään?

Repe vaan nyökytteli vastaukseksi. Ehkä se pelkäs, että suuta avatessaan sieltä lentäis ruokaa ulos. Kun se oli saanut viimeisetkin murut nielaistua, se sanoi -Haluaisko Jessuli joskus tulla ottamaan meitsistä kuvia?

      -Mihin sää niitä?

      -Tartteisinpa muuten vaan.

Repe oli salamyhkäinen. Ei se alkanut kertoa enempää, ja siltä oli turha udella mitään.

      -Miten sun naisasiat sujuu? Onko mitään edistystä tapahtunu? Se kysy, ja vinkkas sitte silmää.

    -Ei oo naisrintamalla tapahtunu mitään. Enpä tiiä oisko tarvinnutkaan. On vähä muutenki elämä kiireistä.

     -Niin ku jätkä vetää lukioo niinku joku hullu. Hikari sä oot. Tajuatko sitä ees ite?

Jesse ei vastannut mitään. Ei pystynyt myöntämään. Satutti. Ei hän mikään hikari olisi halunnut olla, mutta jossain vaiheessa siitä oli vain tullut pakko. Pakkopullaa suoraan sanottuna. Oli pakko saada hyviä numeroita. Oli vain pakko.

Viiden minuutin välitunti alkoi. Jesse nappasi repun selkäänsä. Käveli sitten reippaasti portaat alas, ja meni kahvihuoneelle. Siellä näytti olevan ennätysmäärä porukkaa. Lukion ekaluokkalaisetkin olivat viimein rohjenneet liittyä seuraan. Vaaleat hiukset, ja siniset silmät. Kädet huitoivat samalla, kun suu kävi. Jesse perääntyi, mutta porukkaa tuli takaa, joten oli vain pakko mennä rennon näköisesti sisälle. Hän istui sohvalle ja avasi reppunsa. Kalenterissa ei näyttänyt olevan rästissä mitään tehtäviä. Ehkä voisi ottaa sen viisi minuuttia ihan lunkisti. Ilman mitään paineita koulusta, tai koko elämästä.

Kauppa näytti olevan vielä pari tuntia auki. Jesse käveli sisälle. Meni sitten juomahyllyjen väliin, ja nappasi Pepsi Maxin. Vielä suklaapatukka kassojen läheltä. Se oli tullut perinteeksi lukioaikana. Hän laski ostoksensa hihnalle. Nosti sitten katseensa ja tajusi hymyilevänsä, ennen kuin huomasi tutun kassaneidin paikalla olevan ihan muu henkilö. Vaaleat kiharat hiukse. Maailman suloisin hymy. Jalat tuntuivat olevan pelkkää hyytelöä. Hän antoi rahan. Kiitteli sitten kuitista ja käveli poispäin.
-Sun ostokset jäi.
Jesse kääntyi. Tajusi tuijottavansa Pepsi Max-pulloa ja karkkipatukkaa, jotka olivat vielä kassalla. Hävetti ja kuumotti yhtä aikaa. Miksi tällaista edes piti tapahtua. Miksi juuri hänelle.
-Kiitti vielä kerran, hän sanoi ja käveli pois.
-Eipä mitään. Tuu toistekin, ääni sanoi iloisesti hänen peräänsä.
Ai sinne pitäisi vielä mennä joskus uudestaan. Ei ikinä! Tai kun paremmin mietti, niin ehkäpä sittenkin.


Juu tämmönen fiktiivinen sekasorto novelli taas, jolla ei oo oikein päätä, eikä häntää :D

Kateus

kuva täältä

Mietin yks päivä, et harmi kun en tehny mitään uudenvuoden lupausta. Mutta tänään mä muistin, että tein. Päätin sillon, että yritän kirjoittaa blogiin enemmän onnellisia ja iloisia novelleja. Tähän mennessä ne on ollut aika surullisia. Katotaan mitä tästä tulee. Jotenkin omasta mielestä en osaa kirjottaa onnellisia tekstejä, tai en saa niistä kauheen hyviä.

Taivas oli muuttunut puhtaan siniseksi. Pilvet olivat liukuneet piiloon. Aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt. Maalausteline seisoi vähän vinksallaan nurmikolla. Maalipurnukat seisoivat riveittäin jakkaralla sen vieressä. Pensselit oli survottu lasipurkkiin. Käsi hahmotteli kankaalle kukkia ja perhosia. Kauniita pastellin sävyjä. Kesän värejä.

Elena katseli kauempaa. Kateus iski. Miksei hänellä ollut tuollaista taitoa. Taitoa ikuistaa jotakin oikein kaunista. Miksei hän osannut luoda väreillä mitään elävän näköistä. Elena käveli takaisin sisälle. Istui pianon ääreen ja sulki silmänsä. Sormet liukuivat sulavasti koskettimilla. Musiikin voima sai koko huoneeseen maagisen tunnelman. Pysäyttävän. Koskettavan. Hän tunsi poskillaan kyyneleitä. Ilosta. Siitä, että hänkin osasi sentään jotain. Maria oli tullut huoneeseen kameran kanssa. Hän otti kuvan Elenasta, mutta tiesi, ettei huoneessa oleva tunnelma välittyisi kuvan kautta.

Jossain toisella puolella maailmaa oli tuuli kuljettanut hiekkaa monia kilometrejä. Kauempana rannasta oli pieni kylä, jonka yksi asukas oli 5-vuotias poika Dimitri. Dimitri juoksenteli hiekalla. Etsi simpukoita, joita joskus löytyi rannalta. Hän juoksi edestakaisin rantaviivaa, ja lopulta huomasi yhden. Se oli kaunis puhtaan valkoinen simpukka. Hän nosti sen ja avasi. Siellä oleva olento eli vielä. Hän juoksi rantaan. Heitti simpukan kauas veteen ja hymyili sitten. Dimitri tuli siitä vielä onnellisemmaksi, kuin mitä hän olisi tullut simpukan saamisesta. Hän oli pelastanut toisen elämän. Dimitri juoksi takaisin kylään. Kertoi sitten tapahtuneesta äidille, joka silitti muutaman kerran poikansa päätä ja antoi tälle sitten pastillin. Sitä Dimitri imeskeli sitten onnellisena.


Me ihmiset ollaan liiankin herkästi kateellisia muille. Silloin me unohdetaan ne taidot mitä meillä itsellä on. Ihan varmasti joku on kateellinen meidänkin taidoista. Saatais olla yhtä pienistä jutuista onnellisia, kuin tuo Dimitri poika :)

karu paluu arkeen

Palasin opistolle sunnuntaina aika sekalaisilla tunteilla. Olin koko joululoman yrittänyt olla ajattelematta opistoa, ja opistolaisia. En mä edes tiedä oikeastaan, että miksi. Ehkä mä halusin yrittää selvittää mun ajatuksia sitä paikkaa kohtaan niin, että annoin ajatuksille aluksi tyhjää tilaa. Sunnuntai aamu tuli aika nopeasti kolmen viikon flunssassa olon jälkeen. Säädin aamun kyydin kanssa. Pakkasmittari näytti hurjia lukemia, ja ei tehnyt mieli vielä vähän flunssaisena lähtä kävelemään matkalaukkujen kanssa bussiasemalta opistolle. Onneksi sain sitten lopulta kyydin.

Sunnuntai ilta meni kämpällä ollessa. Jouduin hyvästelemään huonekaverini joululomalle lähtiessämme. Huone tuntui tyhjältä. Toisella puolella oleva sänky näytti karulta. Tyhjä seinä ilman peiliä ja julisteita oli jo liikaa. Tuli olo, että ei minunkaan kannata tänne jäädä. Oli pakko purkaa sitä oloa johonkin, ja yritin sisustaa huonetta edes vähän.

Opistovuoden alun asuin yksin. Nyt en enää osaisi kuvitella huonetta ilman toista ihmistä. Onneksi kämppikseni muuttaa siihen. Sillä on mulle ehkä liiankin iso merkitys.

Tällä hetkellä mä en haluais ajatella yhteishakua, mutta on pakko. Mä en tiedä mitä mä haluan, ja mitä en. Mutta pakko vain yrittää joku löytää. Pelkään, ettei mikään oo mun juttu..

Mulla alko viikonloppuloma. Kivaa viikonloppua teille muillekin!

sillon, ku oltiin viel pieniä

Mulla tuli yks päivä idea tehä postaus lapsuudesta. Niistä kaikista jutuista mitä sillon keräiltiin, pelattiin yms. Voi että niitä aikoja oikeesti, ku ei ollu nettiä, eikä älypuhelimia. Se oli jotenki vaan niin huippua. 

Ensimmäisenä mulla tuli mieleen GoGo:t. Ne oli tuollasia värikkäitä ukkeleita, joita keräiltiin ja niillä leikittiin jotain. Mulla ei muistaakseni itellä ollu koskaan omia nuita, mut leikin veljien.

kuva täältä

Sitte oli tietty pokemon-kortit. Me kerättiin nuita, ja pelattiin koulussa joko välitunnilla tai sitte luokassa ennen ku opettaja tuli. Muistan, ku jotkut meiän luokan pojat anto semmosia super siistin näkösiä kortteja mulle ihan ilmasella ja olin silleen, et vau.

kuva täältä

Tarrat, ja tarravihot. Kelläpä tytölle ei ois ollu niitä. Mulla oli varmaan yhteensä viis tarravihkoa, ja niitä tarrojahan sitte aina vaiheltiin välitunneilla. Joskus saatto harmittaa jälkeenpäin jos oli vaihtanu jonkun hienon tarran pois. Siitähän sitte synty semmonen soppa joillakin, että opettajat kielsi tarrojen vaihtamisen ja pelikorttien vaihtamisen.

kuva täältä

Tietokonepelejä tuli pelattua ja mun piti hetki miettiä, et mitä kaikkia sitä sillon pelattiinkaan. Meiän koneella oli aika paljon kaikkia pelejä, ku isoveljet pelas niitä. Muistan pelanneeni jotain sotapeliäkin ihan mielissään sillon. Esimerkkejä peleistä on tietty Jazz Jackrabbit, Tiku ja Taku, Aku Ankka, Hugo, ja niin edelleen. Niitähän ois vaikka kuinka paljon. 

kuva täältä

kuva täältä

Kuka muistaa kaikki ne kortit ja lusikat mitä muropaketeista tuli. Osa niistä lusikoista vaihto väriä, kun ne kasteli kylmällä vedellä.

Monilla pojilla oli diabolo, jolla pysty tekee kaikkia hienoja juttuja. Siihen kuulu kaks keppiä, jotka oli kiinni sellasella ohuella langalla, ja sitä diaboloa liikuteltiin siinä langalla. Yhen tempun nimi oli perhonen ainaki.

Muistatko ne paperiorigamit, joihin kirjotettiin juttuja, ja sit kaverilta kysyttiin mikä numero ja tehtiin käänneltiin sitä sen verran sormilla silleen siististi, ja sit nostettiin se läppä siit, ja luettiin mitä siinä luki.

Sitte oli niitä tussija, joitten päässä ei ollutkaan tussi, vaan sellanen pieni leima. Esim sydän tai tähti.

Kynäsetit, missä oli paljon erilaisia kyniä ja ne oli niinku kirjan kannet, mitkä sit laitettiin kiinni vetoketjulla.

Muistatko viel jotain muutakin semmosta, mikä oli suosittua sillon, ku me oltiin pieniä? Kommaa, jos muistat! :)

Voiko painajaisista tulla totta

Julie heräsi kylmän hien valuessa pitkin selkää. Hän oli nähnyt painajaista. Siinä mies oli liikkunut ulkona pyssy kädessä. Päässyt sitten jotenkin kummallisesti sisälle. Julie oli mennyt piiloon ullakolle. Tyyppi oli kävellyt aivan vierestä. Hän oli yrittänyt hengittää äänettömästi, vaikka portaiden kiipeäminen oli saanut hänet hengästymään. Sitten mies oli kuitenkin kurkistanut verhojen taakse, ja Julie oli katsonut kasvoja pelon sekaisin tuntein. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään yhtä kamalaa. Toinen puoli oli vereslihalla. Silmä näytti omituiselta. Ihan kuin se olisi pullistunut päästä ulos. Julie oli kirkunut ja herännyt sitten omaan huutoonsa.

Taivaalta satoi lunta. Tuuli oli voimistunut yön aikana. Lumihiutaleet kieppuivat vimmatusti. Käveleminen oli raskasta. Julie meni väkisellä eteenpäin. Ei voinut luovuttaa kesken matkan. Ei vain voinut. Mä en tajua enää mistään mitään. Kaikki asiat menee vaan semmoseksi sekamelskaksi, jolla ei oo päätä eikä häntää. Mä en tajua miten mä jaksan ens vuonna. Ku ei se amiksen ala kiinnosta mua mitenkään erityisesti, mut se on oikeestaan ainoa vaihtoehto, mitä kautta mä voin päästä siihen ammattiin, mikä mua oikeesti kiinnostaa. Lukioon mä en mee. Sen mä päätin jo puoli vuotta sitten. En vaan jaksa. En sitä stressin määrää. En niitä koeviikkoja ja oppitunteja, joilla en tajua mistään mitään.

Ilta tuli. Ulkona oli sää tyyntynyt. Taivaalla ei näkynyt yhtäkään pilveä. Julie pesi hampaat. Meni huoneeseensa ja sammutti oven vierestä valot. Sitten tuli paniikki. Samanlainen, kuin aina pienenä. Mielikuvitus pääsi liian nopeasti valloilleen. Mitä jos se painajaisissa ollut mies olisikin elävä ja makaisi tuolla sängyn alla. Mitä jos..
    Julie napsautti valot päälle. Kurkisti sängyn alle, ja huokaisi helpotuksesta. Ei mitään. Onneksi. Vaikka en mä tavallaan uskonutkaan, että siellä ois oikeesti joku. Valot sammuivat. Hän istui sängylle ja veti peiton päälleen. Kuunteli pelkkää hiljaisuutta ja katseli taivaalla tuikkivia tähtiä. Oli pakko nousta vielä ylös. Laittaa sälekaihtimet kiinni. Julie oli liiankin usein nähnyt painajaista, jossa hän oli nukkunut ja herätessään katsonut ikkunaan, jossa oli näkynyt kasvot.
      Maatessaan taas sängyssä, hän sulki silmänsä. Uni ei tullut. Ei, vaikka aikaa kului. Vaikka tunnit seurasivat hitaasti toisiaan. Ajatuksia pyöri päässä, ja niitä oli liikaa.
      Jossain vaiheessa aamuyötä Julie nukahti.

Aamuaurinko paistoi huoneeseen sälekaihtimien välistä. Julie heräsi. Pää tuntui raskaalta. Hän oli nukkunut liian vähän. Väsytti vieläkin, mutta hän ei pystynyt nukahtamaan. Oli heikko olo. Kädet tärisivät. Jalat eivät tuntuneet kantavan. Peilistä tuijottivat kalpeat kasvot. Otsa tuntui kuumalta. Miks mää oon aina sairas lomalla. Äiti sano joskus, että tunnollinen oppilas ei sairasta koskaan kouluaikana. Ehkä mä sit oon sellanen, vaikka en välttämättä haluais olla. En jaksais, mutta mä tuntisin itteni epäonnistujaksi, jos olisin alisuoriutuja. Se satuttais. Liikaa.


Teksti on fiktiivinen!

Smile

Katselen hevosia, jotka syö laitumella rauhassa ruohoa. Niillä ei näytä olevan mitään hätää. Otto seisoo mun vieressä. Viheltelee ja nojaa rennosti aitaan. Se vilkasee mua nopeesti ja hymyilee. Mä en jaksa hymyillä takas. En mä ees tiiä osaisinko enää. Mulla ei oo mitään mielikuvaa millon oon viimeksi hymyillyt. Hymyillyt omasta tahosta, ja jonkun oikean syyn takia. 

      Käännyn ja palaan polulle, jota pitkin pääsee tädin talolle. Kuulen askelten tulevan mun takaa, mutta en pysähdy odottamaan. Otto kävelee mut kiinni, mutta ei sano mitään. Polun päässä me jatketaan matkaa eri suuntiin. Otto autolle, ja minä sisälle. Tulee jotenki haikea fiilis. En haluais vielä päästää sitä menemään. Siitä on tullut niin läheinen.

Kesä etenee omalla painollaan. Hoidan hevosia ja opetan mua nuorempia tyttöjä ratsastamaan. Täti maksaa viikonloppusin palkan. Mietin ensimmäiset viikot Ottoa, mutta sitten se häviää mun ajatuksista pikkuhiljaa. Omalla tavallaan se on ihan hyvä juttu. 

Kesän loppupuolella mulle tulee viesti oudosta numerosta. -Lyydia. Mä oon monesti miettiny kevättä ja alku kesää. Sitä miten huippu oli saada tutustua suhun. Oon miettiny, et miten sä jaksat, ja että onko sulla kaikki kunnossa. Mä toivon, että on. Muista, että mulle saa laittaa viestiä aina, ku siltä tuntuu. Terveisin, Otto.

Yksi viesti, ja se saa mut hymyilemään koko päivän. Illalla, kun pesen vessassa hampaita, katon peiliä ja mun tekee mieli nipistää itteeni. Onko siinä muka minä? Hymyilevänä. Pirteämmän näköisenä, kuin pitkiin aikoihin. Oon onnellinen. Miten paljon oonkaan kaivannut tuota tyttöä takaisin. Sitä, joka nauro ennen veet silmissä. Joka hymyili kaikille vastaantuleville ihmisille. Joka näki asioissa positiiviset puolet, vaikka muut ei nähny. Se tyttö on ollut jossain kadoksissa. Hautautunut pölykerroksen alle, ja unohtunut. Mutta nyt mä löysin sen takaisin.

Teksti on fiktiivinen!

Elämä, jolle löyty tarkoitus

Tie oli liukas. Mä kävelin eteenpäin. Mulla ei ollu mitään määränpäätä. Ei paikkaa minne mennä karkuun mun tunteita. Kuulin junan pillin soivan jossain kaukana. Junat oli ahistavia paikkoja. Liikaa ihmisiä. Liikaa meteliä. Pahinta oli jos joku umpiouto istu viereen, ja jouduit koko matkan selaa muka puhelinta tai kirjottaa viestejä, ku netti ei toiminu, ja tuijottaa ikkunasta ulos tyhjyyteen. Muka kattelit maisemia, vaikka ei siellä oikeesti mitään näkyny. Pelkkiä peltoja, jotka oli lumen alla. Metsiä, mistä oli hakattu melkein kaikki puut.

Istuin puiston penkille. Tunsin miten kylmä metalli kosketti jalkoja, ja nousin nopeesti takas seisomaan. Otin maasta lunta. Tein lumipallon ja heitin sillä lähintä katupylvästä. Joku nainen katto mua pahasti. -Anteeks vaan. Ei pitäis sun elämääs liikuttaa, sanoin sille ja jatkoin kävelemistä. Ohitin kadun, joka oli täynnä baareja. Mitä ihmiset sieltä haki. Elämälleen jonkun merkityksen. Senkö, ku aamulla oli niin jurri olo, että ei jaksanu nousta sängystä ylös, ja oksetti. Olihan se varmaan makeeta olla muutamia tunteja fiiliksellä, et mikään ei oo mahotonta, ja kaikki naurattaa. Et voi kerranki olla onnellinen, vaikka elämä muuten ois täyttä tuskaa. Kenties tyttökaveri jättäny, tai menettäny asuntonsa. Saanu potkut työpaikalta, tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Kattelin taloja, jotka näytti opiskelijakämpiltä. Musiikki kuulu kadulle asti yhtä lujaa, ku joku ois pistäny korvan kajareitten viereen, ku ne on täysillä. Poliisi auto käänty sen kerrostalon pihalle. Näin miten ne juoksi oville ja lähti sitten nousemaan yläkertaan. Mitäköhän sielläki oli tapahtunu.

Näin kadun reunassa koiran, joka näytti siltä ku se ois jääny auton alle. Mä menin varovaisesti sen luo. Silittelin sitä ja se katto mua jotenki niin surullisena, et mä en voinu jättää sitä siihen, vaikka oisin halunnu. Kun mä nostin sen mun syliin, se vinkahti, mutta nuoli sitte pari kertaa mun kättä. Kävelin ja kannoin sitä. Hyppäsin bussiin ja silitin sitä koiraa koko matkan ajan. Bussi pysähty ja me päädyttiin koiran kans takas kadulle. Eläinlääkäri oli parin korttelin päässä. Kävelin sinne ja mun kädet alko puutumaan koiran painosta. Mut en jaksanu välittää. Sen henki riippu musta, ja mä olin sille sen velkaa, vaikka en ees tienny miksi.

Maksoin eläinlääkärille, ku se oli hoitanu koiran kuntoon. Hain sen parin päivän päästä, ja vein kotiin. Se koira katto ensin mua ja meni sitte nuuskimaan paikkoja. Ei siellä ollu paljo mitään mitä nuuskia, mutta lopulta se asettu taloksi mun vanhan t-paidan päälle. Kävin hakemassa sille lähikaupasta ruokaa, ja se hotki ne hetkessä. En tienny yhtään kauanko se oli ollu kadulla. En kyllä ees tienny sitä, et omistiko joku sen. Laitoin ilmotuksen nettiin, mutta kukaan ei kyselly sitä.

Mun elämälle löyty tarkotus. Kadulta. Sen koiran kautta. Mä jaksoin taas alkaa huolehtimaan itestä, ku mulla oli se koira kaverina. Huolehdin siitä. Me lenkkeiltiin ja käytin sitä koirapuistoissa. Syötiin ja se makas mun sylissä, ku kattelin videoita.

Teksti on fiktiivinen!

en jaksa

Läppä lentää. Muut nauraa ja mä seison vähän siinä ryhmän ulkopuolella. Mua ei oo fyysisesti ajettu ulkopuolelle, mutta henkisesti. Mä en kuulu tähän porukkaan. En oo koskaan kuulunutkaan.
      Sitten tulee paha olo. Tunnen miten se möykky alkaa kasvattaa mustuutta mun ympärille. Silmissä sumenee, ja mä lähen vetää. Mä tiiän jo ennen lähtemistä, et kukaan ei lähe perään. Miks lähtis. Ei ne välitä. Ei ne huomaa, tai sitten ne ei ees halua huomata.

Aulassa on porukkaa. Hymyjä näkee joka puolella. Osa nauraa. Se satuttaa. Miks mä en voi olla samanlainen, ku muut. Paska mä oon. Oon aina ollut. Ryven itsesäälissä, ja väitän pokkana muille, et kaikki menee hyvin.

Joku laittaa mulle wapissa viestiä. En jaksais vastata, mut pakko, ettei ihmiset ala luulla mitään. Mä toivon, et joku näkis mun suojakuoren läpi, mutta mä pelkään liikaa sitä, et satutan muita, ja siks mun on pakko vastata.

Viikonloppuna mietin, mitä tekis. Näkiskö jotain kaveria. En jaksa. En jaksa alkaa kyselemään ja sopimaan. Ei se kuitenkaan onnistuis. Epäonnistumiset satuttaa. Se, et oon eka ollu onnellisena lähössä, mutta sit on tullu joku este sille, et en oo voinutkaan lähtee.

Seison puntarilla. Katon vaakaa, ja tunnen miten päässä heittää. Läski. Ei tää tästä mikskään muutu. Illalla mietin, miten mun pitäis alkaa liikkumaan säännöllisesti ja syömään terveellisesti. Alottaa ehkä herkkulakko. Mut ei.. En mä jaksa. En jaksa mitään. Paska, mä hoen mielessäni. Pyörin sängyssä ja yritän nukahtaa, mut siitä ei tuu mitään. Mä muutan mun elämän huomenna paremmaksi, lupaan itelleni. Lopulta nukahan.

Aamulla unohan illalla tekemäni lupauksen. Makaan peiton alla puoleen päivään, ja katon lopulta kännykästä paljo kello on. Niin paljo, et vaikka päivä ei oo vielä pitkällä, ni on sellanen olo, et ei jaksa tehä mitään. En jaksa tätä päivää. En jaksa lukion kokeita, jotka pyörii vähän väliä mielessä. Jotka stressaa, ja ei anna illallakaan rauhaa. Stressaan niin helposti. Otan liikaa paineita kaikesta, enkä osaa enää ottaa rennosti missään.

Tyhjä olo päässä. Haluaisin purkaa sitä johonkin, mutta annan olla. Paskat. Tästä ei tuu mitään. Kuuntelen miten toisessa päässä taloa katotaan jäkispeliä. Miten selostaja huutaa, ku suomi saa maalin. Mä en jaksa välittää. Siitäkään. Ennen mä katoin kaikki suomen pelit. Jännitin niin, et sydän hyppi miten sattuu ja pulssi näytti hurjia lukemia. Nyt mua ei kiinnosta. Se mikä mua jaksaa kiinnostaa, on uni. Tekis mieli mennä koko ajan nukkumaan. Nukkuu se väsymys pois. Väsymys, jonka mä nettilinkkien mukaan kuvittelen itelleni. Pitäis jaksaa nousta. Pukee vaikka lenkkikamppeet päälle ja lähtä urheilemaan. Sillon kuulemma piristyis. Mut mä pyöriskelen vaan sängyssä. Painan pään tyynyyn ja nukahan.


teksti on fiktiivinen!

jääkukkia

Ihminen lumista polkua astuu.

Yön lumihiutaleita katsellen.

Taivas niin kirkas, polku niin liukas.

Aurinko laskeva kohta jo on.

Hiljaisen kuiskeen, kulkija kuulee.

Kuin sävel rauhan, syämessä sois.

Elämän aamussa helmistä punoo,

kirkkaimman ketjun kaulalleen.

Tulin takas

Joulu oli ja meni. Uusivuosi hujahti ohi siinä samassa. Muutaman päivän kerkesin olla kotona ja jo 25 päivä mentiin mummolaan ja jäin sinne sitten serkkujen kanssa viettämään lomaa. Tauko blogista teki hyvää, ja uusilla voimilla tähän vuoteen.

Mulla on puhelimen kanssa ollut kyllä aikamoista saikkaamista, koska ensin opistolle mennessä se jäi linja-autoon ja oli sitten varikolla viikon, ja sain sen sitten 20 päivä. Mummolassa puhelin meni hukkaan ja etittiin sitä kissojen ja koirien kans. Eilen yks mun serkuista sitten onneksi sattumalta löysi sen.

Elämä ilman puhelintakin teki hyvää. Jotenkin arvostaa enemmän sellasia yhteisiä tekemisiä, yhdessä oloa ja omaa aikaa. Mun oli tarkotus nähä monia kavereita lomalla, mutta se jotenkin jäi, ja nyt sitten on menny pari päivää aika heikolla ololla, koska flunssa iski.

Tuulet puhaltaa. 

Askeleissa jotain, 

haparoivaa.

Mieli myllertää mustuutta,

pahuutta.

Vierellä pelkkää tyhjyyttä.

Ei toisen ihmisen askeleita.

Onni, jos on ystävä.

Hyvä sellainen.

Ihminen, johon luottaa.

Joka pysyy vierellä, aina.

Tyttö hiljainen.

Seisoi sillalla yksinäisyyden.

Riisti itseltään sen vapauden.

Päivä muutti koko elämän.

Silmille laskeutui verkko.

Tunnelin päässä ei enää näkynyt valoa.

Pimeys nielaisi kaiken mukanaan.

Mun postaustahti on ollu aika tasainen jo pitemmän aikaa, mutta tauon aikana tajusin, et ei se niin voi mennä, että postaan vaan sen takia, et siitä on tullu vähän niin kuin pakkomielle. Aattelin hidastaa vauhtia, ja postauksia tulee sillon, ku on oikeesti jotain hyvää tekstiä saanu aikaan. Se saattaa olla kahen päivän välein tai viikon välein. Sitä mä en tiiä, mutta haluan, että tässä säilyy se sama into ja onnellisuus, joka siinä on ollut ennen. Että bloggaaminen ois yhtä mukavaa, ku ennenkin.

Lomalla oon yrittäny olla ressaamatta mistään asioista, ja aika hyvin oon siinä onnistunutkin. Mutta sitten tuli taas mieleen ensi vuosi, ja se, että mitä mä teen elämälläni. Mikä ammatti mua kiinnostais. Mille alalle haen helmikuussa yms.. Ehkä pikkuhiljaa ajatukset selkiytyy ja joku paikka löytyy mulle.
Joku, missä mä tykkään ja haluan olla.

Jos et oo  vielä huomannu, niin mulla on toinen blogi. Käy tsekkaa, jos kiinnostaa. --->Läpi sumun