Elämä, jolle löyty tarkoitus

Tie oli liukas. Mä kävelin eteenpäin. Mulla ei ollu mitään määränpäätä. Ei paikkaa minne mennä karkuun mun tunteita. Kuulin junan pillin soivan jossain kaukana. Junat oli ahistavia paikkoja. Liikaa ihmisiä. Liikaa meteliä. Pahinta oli jos joku umpiouto istu viereen, ja jouduit koko matkan selaa muka puhelinta tai kirjottaa viestejä, ku netti ei toiminu, ja tuijottaa ikkunasta ulos tyhjyyteen. Muka kattelit maisemia, vaikka ei siellä oikeesti mitään näkyny. Pelkkiä peltoja, jotka oli lumen alla. Metsiä, mistä oli hakattu melkein kaikki puut.

Istuin puiston penkille. Tunsin miten kylmä metalli kosketti jalkoja, ja nousin nopeesti takas seisomaan. Otin maasta lunta. Tein lumipallon ja heitin sillä lähintä katupylvästä. Joku nainen katto mua pahasti. -Anteeks vaan. Ei pitäis sun elämääs liikuttaa, sanoin sille ja jatkoin kävelemistä. Ohitin kadun, joka oli täynnä baareja. Mitä ihmiset sieltä haki. Elämälleen jonkun merkityksen. Senkö, ku aamulla oli niin jurri olo, että ei jaksanu nousta sängystä ylös, ja oksetti. Olihan se varmaan makeeta olla muutamia tunteja fiiliksellä, et mikään ei oo mahotonta, ja kaikki naurattaa. Et voi kerranki olla onnellinen, vaikka elämä muuten ois täyttä tuskaa. Kenties tyttökaveri jättäny, tai menettäny asuntonsa. Saanu potkut työpaikalta, tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Kattelin taloja, jotka näytti opiskelijakämpiltä. Musiikki kuulu kadulle asti yhtä lujaa, ku joku ois pistäny korvan kajareitten viereen, ku ne on täysillä. Poliisi auto käänty sen kerrostalon pihalle. Näin miten ne juoksi oville ja lähti sitten nousemaan yläkertaan. Mitäköhän sielläki oli tapahtunu.

Näin kadun reunassa koiran, joka näytti siltä ku se ois jääny auton alle. Mä menin varovaisesti sen luo. Silittelin sitä ja se katto mua jotenki niin surullisena, et mä en voinu jättää sitä siihen, vaikka oisin halunnu. Kun mä nostin sen mun syliin, se vinkahti, mutta nuoli sitte pari kertaa mun kättä. Kävelin ja kannoin sitä. Hyppäsin bussiin ja silitin sitä koiraa koko matkan ajan. Bussi pysähty ja me päädyttiin koiran kans takas kadulle. Eläinlääkäri oli parin korttelin päässä. Kävelin sinne ja mun kädet alko puutumaan koiran painosta. Mut en jaksanu välittää. Sen henki riippu musta, ja mä olin sille sen velkaa, vaikka en ees tienny miksi.

Maksoin eläinlääkärille, ku se oli hoitanu koiran kuntoon. Hain sen parin päivän päästä, ja vein kotiin. Se koira katto ensin mua ja meni sitte nuuskimaan paikkoja. Ei siellä ollu paljo mitään mitä nuuskia, mutta lopulta se asettu taloksi mun vanhan t-paidan päälle. Kävin hakemassa sille lähikaupasta ruokaa, ja se hotki ne hetkessä. En tienny yhtään kauanko se oli ollu kadulla. En kyllä ees tienny sitä, et omistiko joku sen. Laitoin ilmotuksen nettiin, mutta kukaan ei kyselly sitä.

Mun elämälle löyty tarkotus. Kadulta. Sen koiran kautta. Mä jaksoin taas alkaa huolehtimaan itestä, ku mulla oli se koira kaverina. Huolehdin siitä. Me lenkkeiltiin ja käytin sitä koirapuistoissa. Syötiin ja se makas mun sylissä, ku kattelin videoita.

Teksti on fiktiivinen!