Hikari

Lämpömittari näytti hurjia lukemia. Pakkasta oli ihan liiankin reilusti. Pakko sinne ulos oli vain mennä. Ei sitä kehtaisi poiskaan jäädä koulusta. Hänhän oli niin tunnollinen oppilas koulussa. Sitä tunnollisuutta olisi kyllä ollut muillekin jakaa. Ei vaan aina jaksanut olla täydellinen. Oli niin paljon muistettavaa, ja tehtävää. Esseiden kirjoittamista, aamuhartauden keksimistä, kokeisiin lukemista, läksyjen tekemistä ja paljon paljon muuta. 

Pakkanen puri kovasti. Posket oli ihan punaiset. Varpaat olivat menneet tunnottomiksi jo aikapäiviä sitten. Silti eteenpäin oli vain mentävä. Pakolla, milläpä muullakaan. Ei sinne kehdannut jäädä hidastelemaan. Saisi vielä jonkun keuhkoputkentulehduksen. 

Ruokalassa oli vilskettä. Jonoa riitti aina puoleen väliin käytävää. Istumapaikat olivat jo melko täynnä. Jesse otti tarjottimen. Latoi lautaselle perunamuussia ja makkaroita. Päälle nätisti ketsuppia. Edessä oleva tyttö näytti liiankin tutulta. Sydän hypähti muutaman kerran. Jalat tuntuivat heikoilta. Hän kaatoi mukeihin maitoa ja käveli sitten ruokalan kauimmaiseen pöytään istumaan. Repe istui siellä jo. Söi ruokaa niin kuin pikku possu. Sillä oli vissiin taas kiire jääkiekkoharjoituksiin. Siellä se ramppas vähintään viisi kertaa viikossa.

      -Mitä jätkä? se kysyi suu täynnä ruokaa.

      -Ei kait sitä mitään.

Jesse laski tarjottimen vastapäätä Repeä, ja istui sitten huteralle jakkaralle.

     -Onko sulla jäkistreenit tänään?

Repe vaan nyökytteli vastaukseksi. Ehkä se pelkäs, että suuta avatessaan sieltä lentäis ruokaa ulos. Kun se oli saanut viimeisetkin murut nielaistua, se sanoi -Haluaisko Jessuli joskus tulla ottamaan meitsistä kuvia?

      -Mihin sää niitä?

      -Tartteisinpa muuten vaan.

Repe oli salamyhkäinen. Ei se alkanut kertoa enempää, ja siltä oli turha udella mitään.

      -Miten sun naisasiat sujuu? Onko mitään edistystä tapahtunu? Se kysy, ja vinkkas sitte silmää.

    -Ei oo naisrintamalla tapahtunu mitään. Enpä tiiä oisko tarvinnutkaan. On vähä muutenki elämä kiireistä.

     -Niin ku jätkä vetää lukioo niinku joku hullu. Hikari sä oot. Tajuatko sitä ees ite?

Jesse ei vastannut mitään. Ei pystynyt myöntämään. Satutti. Ei hän mikään hikari olisi halunnut olla, mutta jossain vaiheessa siitä oli vain tullut pakko. Pakkopullaa suoraan sanottuna. Oli pakko saada hyviä numeroita. Oli vain pakko.

Viiden minuutin välitunti alkoi. Jesse nappasi repun selkäänsä. Käveli sitten reippaasti portaat alas, ja meni kahvihuoneelle. Siellä näytti olevan ennätysmäärä porukkaa. Lukion ekaluokkalaisetkin olivat viimein rohjenneet liittyä seuraan. Vaaleat hiukset, ja siniset silmät. Kädet huitoivat samalla, kun suu kävi. Jesse perääntyi, mutta porukkaa tuli takaa, joten oli vain pakko mennä rennon näköisesti sisälle. Hän istui sohvalle ja avasi reppunsa. Kalenterissa ei näyttänyt olevan rästissä mitään tehtäviä. Ehkä voisi ottaa sen viisi minuuttia ihan lunkisti. Ilman mitään paineita koulusta, tai koko elämästä.

Kauppa näytti olevan vielä pari tuntia auki. Jesse käveli sisälle. Meni sitten juomahyllyjen väliin, ja nappasi Pepsi Maxin. Vielä suklaapatukka kassojen läheltä. Se oli tullut perinteeksi lukioaikana. Hän laski ostoksensa hihnalle. Nosti sitten katseensa ja tajusi hymyilevänsä, ennen kuin huomasi tutun kassaneidin paikalla olevan ihan muu henkilö. Vaaleat kiharat hiukse. Maailman suloisin hymy. Jalat tuntuivat olevan pelkkää hyytelöä. Hän antoi rahan. Kiitteli sitten kuitista ja käveli poispäin.
-Sun ostokset jäi.
Jesse kääntyi. Tajusi tuijottavansa Pepsi Max-pulloa ja karkkipatukkaa, jotka olivat vielä kassalla. Hävetti ja kuumotti yhtä aikaa. Miksi tällaista edes piti tapahtua. Miksi juuri hänelle.
-Kiitti vielä kerran, hän sanoi ja käveli pois.
-Eipä mitään. Tuu toistekin, ääni sanoi iloisesti hänen peräänsä.
Ai sinne pitäisi vielä mennä joskus uudestaan. Ei ikinä! Tai kun paremmin mietti, niin ehkäpä sittenkin.


Juu tämmönen fiktiivinen sekasorto novelli taas, jolla ei oo oikein päätä, eikä häntää :D