Smile

Katselen hevosia, jotka syö laitumella rauhassa ruohoa. Niillä ei näytä olevan mitään hätää. Otto seisoo mun vieressä. Viheltelee ja nojaa rennosti aitaan. Se vilkasee mua nopeesti ja hymyilee. Mä en jaksa hymyillä takas. En mä ees tiiä osaisinko enää. Mulla ei oo mitään mielikuvaa millon oon viimeksi hymyillyt. Hymyillyt omasta tahosta, ja jonkun oikean syyn takia. 

      Käännyn ja palaan polulle, jota pitkin pääsee tädin talolle. Kuulen askelten tulevan mun takaa, mutta en pysähdy odottamaan. Otto kävelee mut kiinni, mutta ei sano mitään. Polun päässä me jatketaan matkaa eri suuntiin. Otto autolle, ja minä sisälle. Tulee jotenki haikea fiilis. En haluais vielä päästää sitä menemään. Siitä on tullut niin läheinen.

Kesä etenee omalla painollaan. Hoidan hevosia ja opetan mua nuorempia tyttöjä ratsastamaan. Täti maksaa viikonloppusin palkan. Mietin ensimmäiset viikot Ottoa, mutta sitten se häviää mun ajatuksista pikkuhiljaa. Omalla tavallaan se on ihan hyvä juttu. 

Kesän loppupuolella mulle tulee viesti oudosta numerosta. -Lyydia. Mä oon monesti miettiny kevättä ja alku kesää. Sitä miten huippu oli saada tutustua suhun. Oon miettiny, et miten sä jaksat, ja että onko sulla kaikki kunnossa. Mä toivon, että on. Muista, että mulle saa laittaa viestiä aina, ku siltä tuntuu. Terveisin, Otto.

Yksi viesti, ja se saa mut hymyilemään koko päivän. Illalla, kun pesen vessassa hampaita, katon peiliä ja mun tekee mieli nipistää itteeni. Onko siinä muka minä? Hymyilevänä. Pirteämmän näköisenä, kuin pitkiin aikoihin. Oon onnellinen. Miten paljon oonkaan kaivannut tuota tyttöä takaisin. Sitä, joka nauro ennen veet silmissä. Joka hymyili kaikille vastaantuleville ihmisille. Joka näki asioissa positiiviset puolet, vaikka muut ei nähny. Se tyttö on ollut jossain kadoksissa. Hautautunut pölykerroksen alle, ja unohtunut. Mutta nyt mä löysin sen takaisin.

Teksti on fiktiivinen!