tiistai 27. joulukuuta 2016

ole oma itsesi


Mä en  ymmärrä miksi maailmasta on tullut kauneusihanteiden ja ulkonäköpaineiden paikka. Some levittää tietynlaista kuvaa siitä minkälaisia meidän pitäis olla ja miltä meidän pitäis näyttää. Vaikka en pysty sanomaan itelleni -Oon just hyvä näin, niin mä tunnen silti, että oon onnellinen tämmöisenä kuin oon. Mun ei tarvi olla pitkä ja hoikka. Mulla ei tarvitse olla tasaisen kaunis pepsodent hymy ja kasvot, joista on peitetty kaikki väärän väriset pigmentit. Mun ei tarvi osata miellyttää kaikkia, eikä myöskään olla kaikkien kaveri. Tärkeintä on, että pystyy silti tulemaan kaikkien ihmisen kanssa toimeen.


Luonteenpiirteitä en voinut valita. Oon ujo, mutta silti mulle on helppo tutustua uusiin ihmisiin. Oon herkkä, mutta pystyn myös olemaan vahva, ja olemaan näyttämättä mun tunteita. Väheksyn helposti itteeni, mutta oon toisaalta monissa asioissa ylpeä itestäni. Kadun monia asioita, mutta välillä oon tosi onnellinen, että oon tehnyt tai sanonut jotain ajattelematta sitä suuremmin.

Osaan olla onnellinen monista pienistä asioista, joihin monet eivät edes kiinnitä huomiota. Hymyilen pienille luonnon ihmeille. Vesipisarat, auringon lasku ja erikoiset pilvet saa mut paremmalle tuulelle. Nautin revontulista ja kirkkaasta tähtitaivaasta. Rakastan täysikuuta ja sinisiä hetkiä. Mutta kaiken tän lisäksi ärsyynnyn pienistä asioista. Mun vaatteiden luvattomasta lainaamisesta, kemian tunneista, mun huonosta englannin kielen taidosta ja auraamattomista teistä. 


Kaikista löytyy vikoja ja virheitä, mutta myös paljon niitä niin hyviä asioita. Miksi me silti usein otetaan ne negatiiviset asiat esiin, kun me voitais kertoa toisillemme miten paljon ne merkkaa meille. Mulle ystävät on kaikki kaikessa, enkä pärjäis elämässä mitenkään ilman niitä. Näitä oon viime aikoina miettinyt ja pyöritellyt päässäni. 

Ole oma itsesi. Olet täydellinen juuri sellaisena kuin olet.



Mitä mieltä just sinä oot somen aiheuttamista kauneusihanteista ja ulkonäköpaineista?

torstai 15. joulukuuta 2016

rohkeus


Vaatii rohkeutta olla oma itsensä. Tuo lause on jäänyt jostain syystä erityisesti mun mieleen. Vaatii myös rohkeutta toimia oikein ja pysyä omien sanojensa takana.

Elämässä on paljon asioita, jotka ei mene niin kuin me haluttais. En mäkään suunnitellut, että menisin lukioon todetakseni melko pian, ettei se ollutkaan oma paikka. En valinnut sitä, että olisin näin hukassa mun tulevaisuuden kanssa. Mä en oo ikinä ollut mitenkään erityisen rohkea. En oo uskaltanut tehdä mitään hulluja asioita. Hypätä benjihyppyä tai kokeilla interreilaamista. Toisaalta mä oon vielä niin nuori ja mun elämä on vielä edessä päin, ainakin toivottavasti. En myöskään oo ollut kovin rohkee kohtaamaan ihmisiä kasvotusten, enkä rohkee myöskään tutustumaan muihin. Ystävyydessä kaikki perustuu luottamukseen ja musta tuntuu, että yläasteen aikana suurin osa mun taidosta luottaa ihmisiin, hävis. Ystävyyssuhteita särkyy ja uusia muodostuu elämän varrella. Mutta kipeimmät ystävän menettämiset tuntuu silti ainakin pitkään mun sisällä.

Vaatii rohkeutta hypätä tuntemattomaan tai tehdä vaikeita päätöksiä. Mä kävin ottamassa lukion pakollisia kursseja pois ja siinä samalla päätin lopullisesti, etten aio jatkaa lukiossa loppuun asti. Tulevaisuus näyttää hämärältä. En tiedä vielä yhtään missä olen ensi syksynä tai mitä teen, mutta yritän luottaa, että asiat menevät lopulta parhain päin.
   Oon aina halunnut pitää mun lupaukset ja opistossa tuli luvattua jotain aika suurta. Lupasin, että tulisin kahden vuoden sisällä amerikkaan. Heitin sen puoliksi tosissani. Epävarmana siitä, että tulisiko se koskaan onnistumaan. En uskaltanut edes ajatella matkustavani yksin. Minnekään.
Mutta nyt sitä vain ollaan lähdössä maahan, jossa en ole ikinä käynyt ja vielä yksin.

Jännittääkö?

No voi kyllä. Jännittää ja paljon, mutta eikö joskus vain pidä mennä omien pelkojensa yli. Ohittaa ne, ja huomata, että oli pelännyt turhaan.

lauantai 10. joulukuuta 2016

sirpaleita

Kukaan ei huomaa, kun mä huudan sitä että sattuu. Kukaan ei tajua, miten mun sisällä syntyy uusia sirpaleita. Isä puhuu kuolemasta. Mua sattuu, kun mä tajuan mitä juuri mietin. Vihaan olla herkkä. Kaikki on tällä hetkellä murusina.
    Mietin huomista koulupäivää. Se ei houkuttele. Ei yhtään. Oon eksyksissä, eikä kukaan pysty auttamaan mua. Oon loukossa kotona, jossa mua ahdistaa niin paljon. Oon vaan niin yksin. Ja annan koko elämän kaatua mun päälle.

Heitän lasipulloja seinään. Paha olo tuntuu sisällä. Myrkyttää. Tunnen kipua, joka korventaa sisintä. Viimeisen pullon jälkeen jokin mun sisällä särkyy. Kyyneleet valuvat vuolaina poskiani pitkin. Eliel ottaa minut syliinsä. Rutistaa hellästi. Ei tarvita sanoja. Vain toisen vahvat kädet, jotka puristavat minua häntä vasten. Se saa minut tuntemaan itseni eläväksi sen kaiken mustuuden keskellä.
-Lähdetäänkö?
Nyökkään turtana. Itkeminen saa pään tuntumaan raskaalta. Sitä jomottaa. Tunnen miten Eliel irrottaa otteensa ja vetää minut perässään talosta pois. Ulos pimeään, jossa loistaa vain himmeästi katuvalojen lamput. Kuunsirppi heijastuu veteen tehden siihen hopeisen vanan, kuin sillan veden yli.


maanantai 5. joulukuuta 2016

elämä kulkee joskus eri suuntaan

Ulkolyhdyssä oleva kynttilä oli palanut melkein loppuun. Lumihiutaleet olivat jäätyneet lasipinnalle jääkiteiksi. Tuuli kuljetti mukanaan vastasatanutta lunta. Oli joulukuun ensimmäinen päivä. Lumi oli tuonut mukanaan valon. Elinan pikkusisarukset olivat käyneet laskemassa jo pulkkamäessä. Elina oli katsellut niitä kateellisena. Hänelle talvi toi nykyään enää kiireen ja stressin. Viimeinen koeviikko olisi seuraavalla viikolla. Kaikki oli tuntunut raskaalta viimeisimmät kouluviikot. Elämä oli mennyt täysin ennalta-arvaamattomasti. 

Ensimmäisten liukkaiden tullessa oli isoveli Mikael ajanut auton metsään. Ei sille onneksi ollut käynyt pahemmin, mutta tilanne oli pysäyttänyt koko perheen elämän vähäksi aikaa. Elise nosti viimeiset puunkalikat kantotelineeseen ja lähti sitten kävelemään kotitaloa kohti. Lapsuudenkoti, jossa oli kerrytetty paljon rikkaita ja ei niin rikkaita muistoja. Nyt siitä talosta oli tullut hetkeksi turvapaikka sen synkän maailman keskellä. 
     Ikkunasta näkyi Lillin kasvot. Elina vilkutti ja avasi sitten ulko-oven. Hän jätti sekalaisen kenkävuoren keskelle omat kenkänsä ja vei sitten puut saunan eteiseen. 

Äiti teki keittiössä pitsaa. Aatu ja Sampo kinastelivat kumpi saisi raastaa juustoa pitsojen päälle. Elina katseli heitä hymyillen ja iski silmää äidille. Hän nousi portaat yläkertaan ja istui tutulle kuluneelle sohvalle ison ikkunan eteen. Siinä hän oli nuorempana monet illat istunut ja ihastellut pimeässä yksinään tähtiä. Haaveillut joskus, että vieressä olisi toinen. Voisi viltin alle käpertyä ja pitää toista kädestä kiinni. Mutta hän oli joutunut hylkäämään ne haaveet. Oli pitänyt alkaa keskittyä omaan jaksamiseen. 

Syksy uudella paikkakunnalla oli alkanut mukavasti. Koulun lähellä oli ollut mukavan kokoinen kuntosali, jossa oli tullut vietettyä aikaa. Treenit olivat menneet kuitenkin yli. Hän oli unohtanut elää. Päivät olivat olleet vain koulua ja treeniä. Oma henkinen jaksaminen oli jäänyt sivummalle. Ei ollut ollut aikaa jäädä murehtimaan ja ajattelemaan. Oli pitänyt treenata ja pitää tarkoista suunnitelmista kiinni. Sitten kesken kiireisimpien treeniviikkojen oli lääkäri määrännyt liikuntakiellon. Jaloissa oli ollut rasitevammoja. Niiden kanssa ei ollut pelleilemistä. Oli siinä ollut muutakin. Oman paikan löytämistä uudessa koulussa uusien ihmisten ympäröimänä. 

Mikael istui Elinan viereen. 
-Haaveilemassako taas?
Elina pudisti päätään. Mikael oli jaksanut ymmärtää häntä pienestä asti. Oli ollut vierellä ja tukenut. Ehkä kaksosten välillä oli aina tietynlainen side. 
-Onko kaikki hyvin? Äänestä kuulsi huoli. 
-Ei tässä mitään. Kunhan mietin. Ollut aika odottomaton syksy.
-Niin. Sullahan tuli se liikuntakielto. Mitä sää oot ite ajatellu siitä?
-Ihan hyvä kai se oli loppujen lopuksi. Saanut aikaa ajatella ja tajunnut, että on elämässä paljon muitakin asioita mistä saa iloa. 
-Niinkuin vaikka pikkuset. Jotenki niin mukava nähä miten ne osaa ottaa ilon irti kaikesta. Tuolla ne nytkin mielissään tekee äitin kanssa pitsaa. Muistatko, kun me oltiin ihan samanlaisia? Koko ajan jokapaikassa vouhottamassa. Oli siinä äidillä ja isällä työtä pitää meidät edes jonkinlaisessa kurissa.
-Mm.. Miten sulla on mennyt viime aikoina? Ei oo pitkään aikaan suakaan näkynyt kotona.
-Ei kait sitä mitään ihmeempiä. Koulu kulkee hyvin ja hiihtolomalla ollaan lähössä kavereitten kanssa Brasiliaan. 

Tumma taivas ja tähdet. Hiljainen humina pimeän metsän keskellä. Kynttilän lepattava valo. Suu kääntynyt hymyyn. Tarvittiinko päivään enää muuta.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

kiitollinen

Muistin kevään. Oli ollut opisto vuoden viimeiset päivät ja kevätjuhla. Päivä, jonka jälkeen käänsin kirjastani uuden sivun auki. Se sivu on täyttynyt syksyn tapahtumista. Väsymyksestä, stressistä, mutta myös pienistä onnellisuuden hipuista ja hymyistä.

Oon ikävöinyt opistoa. Kämppäiltoja. Yhteisiä leipomishetkiä. Tunnelmoíntia. Revontulia. Kunnon paukkupakkasia, ja niitä niin tärkeiksi ja rakkaiksi tulleita ystäviä. Oon järjestänyt mielessäni opistovuoden tapahtumia. Ensimmäiset kuukaudet olin niin hukassa. Itteni ja ajatusteni kanssa. Vuoden aikana sain rakennettua mun ympärille hyvän itsetunnon, joka oli pari vuotta aiemmin hiipunut jonnekin mustaan.

En tiennyt mihin mä kuuluin. Missä mun kuului olla. Hypin porukasta toiseen ja tunsin itseni epäonnistujaksi, kun mikään niistä ei tuntunut omalta. Paha olo iski iltaisin. Lukuisat kerrat muiden viettäessä iltaa muualla, mä makasin mun sängyllä käpertyneenä peiton alle, tai kävelin hiljaisessa metsässä katseilta piilossa. Halusin olla yksin, mutta aina sisimmässäni toivoin, että joku olisi huomannut mun puuttuvan. Kysynyt jälkeenpäin minne mä olin lähtenyt kesken kaiken. Jälkeenpäin mä olen ajatellut ja tajunnut, että eihän meistä kukaan ole täydellinen. 

Onnenkyyneleet valuvat poskiani pitkin. Suljen viimeisen sivun opistovihkosta ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, miten paljon sain tuon vuoden aikana. 

lauantai 19. marraskuuta 2016

olikohan se onnellinen

Koivujen oksissa oli hiirenkorvia. Lumi oli sulanut pikkuhiljaa. Aurinko näkyi yhä useammin paksun pilviverhon takaa. Eerika istui kämppänsä edessä. Katseli, kun toiset istuivat vilteillä nurmikolla ja söivät jäätelöä. Joutsenet olivat saapuneet muutama päivä sitten. Hän oli yrittänyt kuvata niitä. Ikuistaa niiden kauniit valkoiset höyhenpuvut, siron olemuksen.       
    Onneksi syksy ja talvi olivat takanapäin. Puolivuotta opiston alusta oli mennyt melkein kokonaan vain alamäkeä. Oli tuntunut, ettei mikään ollut hyvin. Kun joululomalta oli tultu takaisin opistolle, oli yhteishenki alkanut parantua pikkuhiljaa, ja kevättä kohti olo opistossa oli alkanut tuntua hyvälle. Ihmisistä oli tullut tutumpia ja tärkeämpiä. Oli järjestetty tyttöjen iltoja, solun keskeisiä iltoja, pidetty erilaisia tempauksia ja tehty kaikkea kivaa yhdessä.      
    Muutama viikko taaksepäin. Ensimmäisen kevätpäivän alkaessa, koko opisto oli kävellyt läheiselle kaupalle ja ostanut jäätelöt. Matkalla oli laulettu kuorolauluja. Vastaantulevat ihmiset olivat hymyilleet. Nyökänneet tervehdykseksi ja osa oli jopa kehunut kaunista laulua.       
  Paha olo oli hiipunut jonnekin taustalle. Ahdistus oli lakannut olemasta. Oli ollut turvallista ja onnellista olla siellä. Opistossa. Keväässä. Alkavassa kesässä.

Aurinko paahtoi farkkujen läpi, ja autojen tasainen ääni kuului valtatieltä. Nurmikko oli kasvanut hetkessä ylipitkäksi. Missä välissä pihalle oli ilmestynyt kukkia ja puihin täysimittaiset lehdet?
Pihakeinun vauhdeista tuli huono olo. Opiston päättymisestä oli reilu viikko aikaa. Tuntui tyhmältä olla tekemättä mitään. Vaikka opistossa oli ollut monesti fiilikset alhaalla, oli siellä silti menty ja tehty kaikenlaista. Oli jotenkin tyhjä olo. Opiston päätyttyä jäljelle ei ollut jäänyt muuta kuin muistot ja kaukana asuvat ystävät. Oli tietenkin Mikael, josta oli pikkuhiljaa tullut jotenkin etäinen. Eerika ei tiennyt, johtuiko se Sarasta vai jostain muusta. Hän otti sukat pois jalastaan. Pitäisi varmaan kohta käydä vaihtamassa shortsit jalkaan.   
Äiti kitki kukkapenkkiä. Se kuunteli uutisia radiosta, jonka antenni oli katkennut vuosia sitten. Se pyyhkäisi otsahiukset pois silmien edestä ja jatkoi kitkemistä. Eerika katseli sitä aurinkolasiensa takaa. Äiti kääntyi ja hymyili. Olikohan se onnellinen?

maanantai 14. marraskuuta 2016

kaikki muuttuu joskus




Se alkaa huulista ja jatkuu poskia pitkin silmiin asti. Hymy, jota ennen näki niin harvoin mun kasvoilla. Hymyilin peitotakseni sen taakse kaikki ne tunteet ja sanat, joita ei voinut sanoa ääneen.

Jos joku kysy multa -Miten menee?

Hymyilin ja vastasin aina ne helpot sanat "Ihan hyvin", joiden taustalle jäi avunhuuto. Auta. Mä en enää jaksa. 

Tänään mä hymyilen aidointa hymyä, mitä oon koskaan hymyillyt. Ennen mä häpesin hammashymyä. En mä siitä vieläkään erityisemmin tykkää, mutta oon oppinut, ettei tarvikkaan tykätä, kunhan voi ajatella se on osa mua, enkä voi muuttaa sitä. Se kuuluu muhun ja thats it. 

En usko, et voin koskaan tulla täysin sinut mun kropan ja ulkonäön kanssa, mutta niistä voi silti oppia tykkäämään just sellasina kun ne on. 

Käveltiin mun ystävän kans tuolla ulkona. Oli ihana ilta ja niitä ensimmäisiä päiviä, ku tänne oli satanut lunta. Se mun ystävä heitti semmosen ajatuksen, että jos voitais sanoa toisista sellasia asioita mistä tykätään sen ulkonäössä ja luonteessa.
  Monesti me ajatellaan mielessä miten kivalta jonkun toisen silmät näyttää tai miten kivat hiukset sillä on, mutta kuinka monesti me sanotaan se ääneen.

Sanottiin sitte toisillemme niitä asioita ja voi että ku siitä tuli oikeesti niin hyvä fiilis. Siitä, että sanoit asioita, mitä olit mielessä ajatellu, ja siitä, kun se ystävä kerto asioita sinusta. 

Mulla on vähä huono mennä sanomaan kellekään, että voi kun sä rakastaisit sun kehoa, koska en pysty siihen itekkään, mutta halusin tällä kertoa sen, että ootte täydellisiä just semmosina, ku ootte ja ihan yhtä tärkeitä ihmisiä tässä maailmassa  

maanantai 7. marraskuuta 2016

usvassa

Tunteet heittelee laidasta laitaan niinku mielialatkin. Saattaa olla kuukausia, että on vaan jotenkin super hyvä fiilis, mutta sitten joku pieni juttu saa sen laskemaan niin alas kuin mahollista. Mua ahistaa. Ahistaa kuin hukassa oon itteni kanssa. Ahistaa ens vuosi ja koko tulevaisuus. Entä jos mä en löydä sitä omaa juttua koskaan. Entä jos mä oon koko loppuelämän yksin.

Mä pelkään hylkäämistä. Pelkään, että ne tärkeimmät ja luotettavimmat ihmiset vaan hylkää, ja jättää yksin. Pelkään niin paljo, että ahistaa.

Mulla on ollu monia tosi tärkeitä ystäviä, joille oon voinu puhua kaikesta. Ne on tukenu ja ollu vierellä aina silloin ku oon sitä eniten tarvinnut.

Tänään tuntuu epätodelliselta, että oon omistanut sellaisia ystäviä. Kun ne ovat sitten jättäneet kaikista kipeimmällä tavalla. Haavoittaneet jonnekin niin syvälle, ettei se kipu häviä varmaan koskaan. Joskus mä toivon, etten olisi koskaan tutustunut niihin. Mutta jos en olisi, en olisi tässä. Vahvempana kuin koskaan. Vaikkei musta aina siltä tunnu.

Kun on kerran ollut pohjalla, tuntuu siltä pitkänkin ajan kuluttua. Kuin silmien edessä olisi usvaa, joka estää näkemästä tulevaisuuteen. Joka vie mukanaan ilon ja kaiken onnellisuuden.

Pimeää.
Se estää näkemästä valoa.
En saa happea.
Kaikki tulee samalla kertaa päälle.
Mustuus ja kipu.
Tunne, että olen yksin.
Taas. 

lauantai 5. marraskuuta 2016

aarre


Maailman kaunein hymy. 
Taivaan siniset silmät, kuin helmet.
Niin pieni ja viaton.

Jouduit kärsimään.
Sun tuskaa vierestä katselin.

Muistan miten aarrearkusta puhuttiin,
johon sut sitten talvella laskettiin.
Valkoista lunta. Valkoinen arkku.
Suuri aarre sisällä. 

Hymysi sun.
Ei mistään paremmasta ollut tietoakaan.
Muistan miten keinuttiin. Vierekkäin, samaan tahtiin.

Iltasatua meille luettiin, sylissä sua pidettiin.
Saat mut tänään kyyneliin.
Joskus nähdään, lupaan sen. 
Maalaan hymysi silloin aurinkoon.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

tyhjää



Nieleskelen. Olo tuntuu tyhjältä. Syysloma oli ja meni, ja silti musta tuntuu, etten ollut lomalla ollenkaan. Stressasin koeviikosta, joka on onneksi nyt jo puolessa välissä. Elämä on ollut aika kiireistä viime aikoina. Oon tehny koulujuttuja. Vetäny vapaa-ajan minimaaliseksi, ja oon tuntenu itteni niin mitättömäksi tän suuren maailman keskellä. 
    Oon ettiny omaa paikkaa ysiluokan yhteishausta lähtien. Haen sitä vieläkin. Lukio oli hyvä päätös, kun ei ollut muutakaan. Mutta loppujen lopuksi se ei sitten ollutkaan. Väsyn sen stressin alla. Varsinkin englanti vie multa kaiken motivaation koulua kohtaan. Kun en vaan osaa, mutta pitäisi silti pystyä tekemään esseitä ja esitelmiä. 
   Oon miettiny oppisopimusta, ammattikoulua, vaihtarivuotta. Mikään ei tunnu oikealta. Monet sanoo, et jää lukioon. Mutta en halua, kun se ei vaan oo mua varten. 

Tää syksy on ollu omalla tavallaan raskas. Oon itkeny väsymykselle. Tekemättömille tehtäville ja mun tilanteelle. Oon maannu sängyllä ja miettiny, miks kaikki on niin epävarmaa. Oon ahistunu koulussa ja saanu pienen paniikkikohtauksen biologian kokeessa. Oon istunu apaattisena kotona sohvalla ja ajatellu miten mä jaksan viikonloppuun asti. Viikonloppuna en oo osannu olla vapaasti. Viikot on menny ja yhtenäkään päivänä en oo vaan voinu olla, ajattelematta yhtään koulua.

Mielialat on vaihellu jonkun verran. Nyt koeviikolla kaiken tän stressin takana on myös helpotusta. Kun on saanut keskittyä vain yhteen aineeseen ja ei ole tarvinnut miettiä läksyjä. 

Haluaisin edes sen yhden päivän. Päivän, että saisin vain olla. Eikä tarvitsisi ajatella, että huomenna taas vedän itseni piippuun ja olen ihan poikki. Tällä hetkellä oon vaan niin hukassa itseni kanssa. Enkä tiiä mitä voisin tehdä sille.  

tiistai 25. lokakuuta 2016

Sua vastaan kävelee tyttö, jonka ilme on kova. Se ei hymyile sulle. Ei tervehdi. Sä ajattelet sen olevan ylimielinen. Se sama tyttö kääntyy risteyksestä tyhjälle kadulle. Päästää naamion valahtamaan kasvoiltaan. Kyyneleet kastelee sen paidan. Sitä sattuu niin paljon.

Kaverit ajattelee, että sillä on hyvä itsetunto. Se painiskelee päivästä toiseen oman ulkonäkönsä ja puhumisiensa takia. Se tuntee alemmuuden tunnetta. Sillä on paska olo ja koulussa sitä ahdistaa. Aamulla valitut vaatteet ei tunnukaan enää koulussa hyviltä. Se ei tiedä mitä tehdä tulevaisuudessa. Se tuntee itsensä epäonnistujaksi, kun missään ei tunnu hyvältä. Koti ahdistaa. Koulu ahdistaa. Sitä väsyttää, muttei se vaan saa olla, ja nukkua. Nukkua sitä väsymystä pois.

Se herää aamulla. Torkuttaa kerran ja raahautuu sitten aamupalalle. Sitä ahdistaa. Uusi aamu, uusi päivä. Kun se ei enää osaa luottaa mihinkään tai keneenkään. Se ei pysty luottamaan edes omiin ystäviinsä. Sillä on hylkäämisen pelko. Niin moni on hylännyt sen. Ehkä mää oon vaan niin paska, se ajattelee, vaikka tietää hyvin itsekin, ettei asiat mene niin. Se tietää, ettei vika ole siinä. Mutta missä se on, jos ei hänessä itsessään.

Se itkee väsymykselle. Itkee itselleen, ja elämäntilanteelleen. Se itkee yksin omassa huoneessaan, jossa olo on irtonainen. Siitä tuntuu, ettei se kuulu sinnekään. Se itkee pimeässä. Itkee mielikuvituksen tuottamille asioille. Itkee itselleen. Se pelkää, ettei osaisi joskus enää hallita itseään. Se pelkää pimeää ja yksin olemista. Pelkää ikkunoita, joiden edessä ei ole verhoja.

Se ei osaa, eikä pysty kertomaan kellekään. Kukaan ei ymmärrä. Ei tarpeeksi. Se ei luota edes ammattiauttajiin, vaikka haaveilee itse joskus olevansa sellainen. Se antaa elämän mennä eteenpäin. Toi tulevaisuus sitten tullessaan mitä tahansa.


teksti on fiktiivinen 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

kipua

Ontto tunne sydämessä. Kipua ja surua, josta en pääse varmaan koskaan yli. Kyyneleet tulevat yllättäen. Muisto vie menneisyyteen. Siinä kävelen metsäpolulla. Vierellä kulkee kultainennoutaja. Niin paljon kipua. En haluaisi muistaa enempää, mutta muistot tulevat yksitellen. Vievät syvemmälle pimeään. Sattuu niin paljon. Antaisin melkein mitä tahansa, jos saisin ne hetket takaisin. Kyyneleet sumentavat silmät. On vaikea nähdä eteen. Miksi ihmisen pitää menettää jotain niin rakasta. Jotain mikä merkitsee enemmän kuin muut. Jotain mikä pitää kiinni elämässä. 

Hevosen harja liehuu tuulessa. Kova vauhti tyhjentää pään kipeistä ajatuksista. Saa unohtamaan elämän sen hetken ulkopuolella. On vain se luminen metsä ja täysikuu.

Taas ollaan ratsailla. Istutaan selässä ilman satulaa. Lumi sataa maahan valkoisina hiutaleina. Puhtaina. Mutta näen vain mustuuden. Pimeän taivaan. Synkät puut, jotka humisevat ympärillä.

Aika ei pysähdy. Seison vierellä. Pidän kiinni viimeiseen hetkeen asti. Hyvästit ovat liian vaikeat. Niin lopulliset. Käännän sille kaikelle selkäni ja annan kyynelten tulla. Millään ei ole enää merkitystä. On vain se toisen ymmärtävä katse, joka sanoo -Selviät. Et saa luovuttaa. 

Ja en luovuta. Vaikka kipu korventaa sisintä. Vaikka askeleet tuntuvat niin raskailta. Vaikka elämästä on lyhyen ajan hetkellä lähtenyt niin monta rakasta pois. 

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

masennus, ehkä?


Masennus muutti mua. Muutuin koko ajan vain huonompaan ja huonompaan suuntaan. Mä suutuin tosi herkästi. Jos joku asia ei mennyt niinku mä olisin sen halunnut menevän, syytin ittee aina kaikesta. Ennen rakastin piirtämistä, mutta yhtäkkiä aloin vihaamaan sitä. En kestänyt, että epäonnistuin jossain. Muutuin tosi hajamieliseksi. Jos äiti tai isä pyysi mua laittamaan tiskit tai viemään pyykit ulos kuivumaan, saatoin sanoa, et luen vaan tän sivun, tai teen ihan kohta, mutta lopulta kuitenkin vaan unohdin sen. Unohtelin tosi paljo asioita. En muistanut millon olin viimeksi syönyt, tai oliko koulusta tullut läksyä. Saatoin unohtaa, että seuraavana päivänä oli englannin sanakoe, tai että mun piti täyttää joku lappu opettajalle. Ehkä mun pää oli vaan niin täynnä, et sieltä oli pakko hävittää jotain. Välillä tuntu, niinku ois seilannu aalloilla myrskyisenä yönä. Päivät meni niin sumussa, että kun elin tiistaita, olikin jo torstai.

Kuuntelin aina katkerana niitä, jotka kerto niitten unelmia. Muistan, ku yhellä äidinkielen tunnilla opettaja käski meidän kertoo kaks suurinta unelmaa tai haavetta. Kun tuli mun vuoro, en keksinyt mitään. Mulla ei ollu tulevaisuutta, tai sitten mä en vaan nähnyt sitä. Tuntu liian pelottavalta ajatella, et millaista oma elämä vois olla kymmenen vuoden päästä.
     

Jossain vaihees harrastuksissa käyminen alko tuntumaan liian raskaalta. Yksitellen mä lopetin niitä. Vain muutamat jäi. Ne, joista en kehdannut vanhempien maksamisen takia jäädä pois. Tuli hirveen surkee ja epäonnistunut olo. Harrastusten jättäminen pois tuntu jotenki kaiken lopulta. Tuli sellanen olo, et en mä pystynyt tähänkään, mutta silti loppujen lopuks tuli vaan helpotus.

Aloin näkee itteni heikkona ja huonona. Näin muut tosi vahvoina ja onnellisina ihmisinä. Vertailin aina ittee muihin. Näytti, että muilla meni aina paremmin, ku mulla. Facebook kuvista loisti hymy. Oli seurustelevien parien kuvia. Oli sisarusten kanssa otettuja kuvia. Mun profiilikuvassa hymyilin. Hymyilin epäaitoa hymyä. Sellasta, jonka olin vaan tottunu vetämään kasvoille sillon, ku en halunnu et kukaan näkee mun sisälle.  

Silloisten kavereiden kans meni välit. En vaan enää jaksanut kysellä kuulumisia. Kotona tuntu, et vanhemmat halus mulla menevän huonosti. Tuntu, et ne ei koskaan sanonu mitään hyvää. Aina olin se laiska. Se, joka ei jaksanu tehä koskaan mitään. Se, joka yritti päästä mahdollisimman vähällä. Joskus, kun ei ahistanu, eikä tullut paha olo, siivosin keittiön tai olohuoneen. Keksin jotain juttuja, mistä vanhemmat yllättyis tai ilahtuis. Tuntu, et ne ei koskaan ees huomannu niitä juttuja. Koskaan ei tullut yhtäkään kiitoksen sanaa. Ei sitä vaan voinu sanoa, et siivouspäivinä tuli niin voimaton olo.  
Semmonen pahan olon ja ahdistuksen sekoitus. Ei sitä voinu selittää, että hampaitten pesu tai suihkussa käyminen tuntu päivän saavutuksilta. Tuli sellanen olo, niinku ne ois halunnu lytätä mun itsetuntoo, mutta ei sitä kyllä kovin paljoo alemmas ois voinu ees saada, niin syvällä se jo oli.

teksti on fiktiivinen

Moni ihminen sairastuu jossain vaiheessa elämäänsä masennukseen. Jos sun mieliala alkaa olemaan pitkään alhaalla ja elämä tuntuu menettäneen merkitysen, hae apua. Avun hakeminen voi tuntua aluksi liian isolta jutulta, ja voi olla vaikee mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Välttämättä heti ei löydy juuri sitä ihmistä, joka osaa auttaa sua, mutta varmasti loppujen lopuksi avun hakemisesta on sulle vaan apua. Elä pelkää liikaa ottaa yhteyttä esim. terveyskeskukseen. Netissä on myös paljon sivustoja, jonne voi laittaa kysymyksiä, ja joihin ammattilaiset vastaavat. #nuortenlinkki

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

september


Isä, miksi linnut lähtevät taas pois?
Miksi syksyllä puut pudottavat lehtensä,
ja ulkona on niin synkkää ja pimeää?

Mihin aurinko välillä katoaa?
Miksei tähtiä näy joka yö?
Missä muurahaiset talven asustaa?

Isä,
miksi istut niin hiljaa, 
ja kyyneleet valuvat poskiasi pitkin?





teksti on fiktiivinen

lauantai 8. lokakuuta 2016

varjoja


Pelkkää pimeet.
En nää mitään eteen.
Sillalta nään vaan mustan veen.
Varjon minkä siihen teen.
Kyyneleitäni pyyhi en.
Niillä paidan kastelen.
Suljen silmäni tietäen.
En elä enää huomiseen.

Mustan enkelin eilen näin.
Pelkään pimeää, en vettä niin.
Astun kaiteelle tajuten.
Tää ilta onkin viimeinen.

Tajuutko, sun takii teen mun elämästä vaikeen.
Jätän sydämesi kohdalle, mustan tyhjän onkalon.
Et sä mua haluu milloinkaan.
Sen takii ei oo elämää.
Yksin en haluu jäädä milloinkaan.
Kohtaan pahuuden, vaikket ehkä uskokaan.

Mä silmäni suljen niin,
annan vetää mut sinne syvyyksiin.


Pimeetä ympärillä.
Pää pelkkää mustaa täynnä. 
En itke,
 se tekee musta heikon. 
En haluu, et näät mut täällä. 
Kylmässä, yksin jäällä. 
Sä löydät vielä oikeen. 
Ei meit oltu tarkotettu toisille. 
Elä itke mun takii.
Elä itke mun takii.
Tuijotan pimeet aukkoo. 
Päässä heittää, tajuutko. 
Yritin tehä kaiken.
Tein pelkkii virheit, siks pakenin. 
Sulle parempi, ku katoan.

Unoha mut. 
Lupaathan. 
Mä jätin sut. 
Ei ollu muut vaihtoehtoo. 
Tajuutko. 
Et sä ollu tyttö mua varten.
Mä tein kaiken aina väärin.
Sä kärsit siitä viel tänäänkin.
Anna mun mennä.
Anna mun mennä.
Parempi paikka mulle näin..

Pimee kämppä. 
Nojaan tiiliseinään. 
Silmät kiinni. 
Mun päässä huutelee kaks eri ääntä. 
Se toinen huutaa vahvemmin. 
Käskee tehä itsarin. 
Painan terää vasten rannetta. 
Tunnen pelkkää kipua. 
Juoksen ulos ilman takkia. 
Vaik siel on paljon pakkasta. 
Jätän lumeen jäljet veriset. 
Nään silloin eessä enkelin. 
Juoksen lujempaa kuin koskaan.
Pimees liukasta, koska loskaa.
Kiipeen portaat ylös katolle. 
Jätin viestin kotiin, matolle. 
Itkeä mä silloin tahtoisin, 
mut aikaa ei oo sellasiin.
Huudan. Huudan.
Sit mä tipun alas tyhjyyteen. 
Nään katseen mustan enkelin.
Kipua. Kipua.


teksi on fiktiivinen!

maanantai 3. lokakuuta 2016

autiotalo


Halusin käpertyä Elielin syliin. Se huokui lämpöä ja turvaa. Musta tuntu, etten ollut ollut ikinä missään turvallisemmassa paikassa, kuin sen halauksessa. Se rutisti mua pikaisesti. Sanoi, että sillä tulis jälleen kerran mua ikävä, ja sitten se heitti repun olalleen ja nousi muiden inttipoikien kanssa bussiin. Eliel näytti komealta maastonvärisessä puvussa. Mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei just sillä hetkellä kyynel vierähtänyt mun poskelta alas. Tuntui käsittämättömältä seistä siinä, ja ajatella, ettei tiennyt milloin seuraavan kerran nähtäisiin, ja missä. Eliel oli luvannut lähteä kavereidensa kanssa seuraavalla vapaallaan mökille vanhojen hyvien aikojen muistoksi. 

   Sellainen se oli. Halusi aina kaikkien parasta ja asetti itsensä vasta läheistensä jälkeen. Mutta ehkä se oli juuri se syy, miksi olin siihen ihastunutkin. Sen tapa kohdella ihmisiä, että jokainen ihminen oli täydellinen juuri sellaisenaan, virheineen ja puutteineen, ja se antoi kaikille mahdollisuuden, vaikka toinen olisi menneisyydessään toiminut jotenkin väärällä tavalla sitä kohtaan. 

   Mutta niitä ihmisiä oli harvassa, koska kaikki pitivät Elielistä. Se välitti, ja myös näytti sen monilla eri tavoilla. Joskus mua pelotti, etten tiennyt miksi se oli ihastunut juuri minuun, kaikista maailman ihmisistä. Mä en ollut hyvä ihminen, enkä erityisen kauniskaan. Olin ollut ujo ja hiljainen. Huomaamaton.

Mutta sitten eräällä välitunnilla se oli bongannut mut koulun nurkalta, ja se oli pysähtynyt ja alkanut juttelemaan mulle. Mä olin ollut niin paniikissa, etten ollut pystynyt vastaamaan sille juuri mitään. Se oli katsonut mua silmiin, eritavalla kuin muut. Musta oli tuntunut siltä, kuin se olisi nähnyt syvemmälle ja ymmärtänyt, etten mä huvikseni istunut siellä, muiden katseilta salassa. 
    Se oli luvannut tulla uudestaan juttelemaan. Mutta sitä toista kertaa ei ollut tullut. Mä olin joutunut kolariin. Olin maannut sairaalassa nukutettuna, ja mun herättyä, mua oltiin alettu kuntouttamaan. Siinä oli mennyt se syksy. Keväällä Eliel oli ollut lukulomalla muiden abien kanssa.

Kesällä se oli tullut mua vastaan kaupassa. Olin luullut sen unohtaneen mut. Hiljaisen tytön, jolla ei ollut ystäviä. Joka ei kelvannut kenellekään. Mutta se olikin pysähtynyt. Tervehtinyt ihan kädestä pitäen. Mun oli tehnyt mieli paeta paikalta, mutta jokin sen ilmeessä oli saanut mut jäämään paikalleni.

Säpsähdin nykyhetkeen. Musta tuntui siltä, kuin olisin ollut eri ihminen. Siitä ujosta ja hiljaisesta tytöstä oli kasvanut rohkea ja avoin nuori nainen, joka oli löytänyt elämälleen suunnan. Jolla oli tavoitteet korkealla, mutta joka ei vaatinut itseltään enää liikoja. Vuosi oli kasvattanut ihmisenä, ja mun monet haaveet olivat toteutuneet. Se kaikki tuntui ihmeelliseltä ja uskomattomalta. Hymyilin kyyneleet silmissäni. Kyllä elämä otti, mutta se myös antoi moninkertaisesti takaisin.


teksti on fiktiivinen!

perjantai 30. syyskuuta 2016

arkea


Tunteet vaihtelee vähän laidasta laitaan. Nautin siitä, että elämään on tullut jälleen tasainen rytmi. Motivaatio koulua kohtaan on välillä pohjalla, mutta onneksi pikkuhiljaa noussut ylöspäin. Iltaisin olen istunu autokoulun teoriatunneilla, jotka on saaneet mut väsyneeksi raskaan koulujakson takia.

Oon myös ollut onnellinen, Ystävistä, joiden kanssa voi olla koulussa ja vapaa-ajalla. Levystä, joka tuli tänään postissa ja viime viikonlopusta Oulussa.

Opisto on ollut mielessä enemmän, ku olin ajatellut. Kaipaan takaisin niin paljon. Automatkoilla hiljaisuutta kuunnellessa tulee mieleen muistoja sieltä. Kun ajattelemalla ajattelee opistovuotta, tulee mieleen myös ne huonot hetket. Niiden avulla oon kasvanut ja vahvistunut. Olen ymmärtänyt, ettei tarvi jaksaa yksin. Aina viereltä löytyy joku, joka kulkee rinnalla yhtä matkaa. Joku, joka välittää, ja kertoo miten paljon maailmassa on hyvää.

Pienen lapsen nauru. Vanhuksen hymy, kun tervehdit sitä. Ystävän halaus, kun näette pitkästä aikaa. 

tiistai 13. syyskuuta 2016

pimeässä


Sammaloitunut kanto. Istun siihen ja painan pään polviani vasten. Annan silmien painua kiinni. Istun siinä ja haaveilen. Haaveilen asioista, jotka eivät voi koskaan toteutua. On yksinäinen olo. Yksinäisempi kuin pitkiin aikoihin, vaikka ympärillä on monta välittävää ja läheistä ihmistä. En osaa puhua ajatuksistani. Niistä mustista käärmeistä, jotka ovat ympärilläni minne tahansa kuljenkin. Jotka kuiskivat sanoja päähäni ja saavat minut uskomaan mitä tahansa. 

Mä haluaisin olla samanlainen kuin muut. Kaunis. Hyvä ystävä. Sellanen, joka vois olla jollekin se oikea. Haluaisin taas jaksaa elää. Mun ympärillä on ystäviä, mutten mä jaksa pitää niihin yhteyttä. Oon niin väsynyt kaikkeen. Puhumiseen ja olemiseen. Multa vaaditaan enemmän kuin mihin mä pystyn. Eikä kukaan ymmärrä, että niiden puheet satuttaa. Vie mua yhä syvemmälle pimeään. Enkä mä tiedä reittiä takaisin. 

Nousen. Pysähdyn katsomaan auringon säteitä, jotka hetken heijastuvat puiden takaa. Sitten painan pään alas ja kuljen metsäpolun takaisin kotiin. Kotiin, jossa odottaa pullantuoksuinen äiti ja pikkusisko, joka mutustaa onnellisena pullataikinan palasta.


teksti on fiktiivinen

tiistai 6. syyskuuta 2016

kuvittelin kaiken olevan jo ohi



Istun keittiössä. Pöydällä on kasa lukion kirjoja. Yritän lukea enkun sanakokeeseen, mutta teksti vaan sumenee mun silmissä. Kuulen miten ääni mun pään sisällä sanoo -Sä oot niin paska. Et tuu pääsemään ees kursseja läpi. Miksi sä edes yrität. Paska. Sellanen sä oot.
ja mä annan vaan sen äänen kuulua. Se turruttaa mun omat ajatukset. Pitää vaan jaksaa yrittää, mutta musta tuntuu ettei musta oo siihen. Yrittämiseen. Mihinkään. Kaikki päivät vaan kulkee hitaasti eteenpäin niinku höyryveturi, ja mä tuun kaukana perässä. Koulun jälkeen oon niin poikki henkisesti ja fyysisesti, että haluaisin vaan nukkua. Nukkua sen kaiken väsymyksen pois. Kaipaan kesälomaa. Sitä, ettei ollut unirytmillä ollut merkitystä. Jos ei illalla saanut unta, oli aina mahollista nukkua aamulla pitkään.

Tuijotan koulukirjoja ja pudistan mielessä päätäni. Miks mä kuvittelin, että lukio ois muka mun paikka. Miten mä kuvittelin, että mulla ois ollu motivaatiota opiskella. Miten mä kuvittelin, että kaikki ois ollu kevään jälkeen ohi.


En mie sitä etteikö se ois ollu mukava. Päin vastoin. 
Mutta mun päähän ei mahtunu sellasta ajatusta, 
että joku vois oikeesti olla hyvä ihminen.
Minulle.
En mie ansainnu sellasta kohtelua.
Mie, joka olin niin paha.
Mie, joka en koskaan osannu tehä mitään oikein.


En mä ollut toivonut tällaista elämää. Ahdistusta, joka oli kaikkea muuta vahvempi. Ei se yksi sana riittäisi koskaan kertomaan, kuinka pahoillani oikeasti olin. 

Ennen mä itkin, koska oli paha olla. Nyt mä itken, koska on niin jäätävä ikävä. Tajuatko ees, kuinka paljon susta välitän. Päivästä toiseen valtaat mun ajatukset. Et anna mulle ees rauhaa, ilmestyt mun uniin öisin. Kannan sua mun heikoilla olkapäillä. Hennoilla hartioilla. Kannan sua mukanani päivästä toiseen, vaikken aina jaksaiskaan. Tajuutko, teet mun elämästä vaikeen. Joskus mä mietin, löytäispä oikeen. Sit mä tajuun, et sehän olet sä. Kenen muunkaan mä tahtoisin vierelleni kävelevän. Pysyisit vierellä aina. Tänään ja huomenna.

maanantai 29. elokuuta 2016

raskasta

Soratie mutkitteli. Pellot oli niitetty jo ennen koulun alkua. Ojasta kuului heinäsirkan siritystä. Jasmin pysähtyi. Mutkan takaa näkyi koti. Ikkunaverhot oli vedetty kiinni, mutta keittiössä paloi valo. Olikohan isä päässyt jo kotiin. Hän siirsi katseensa pihalle. Ilmassa tuoksui vastaleikattu nurmikko. Kaukana näkyi järvimaisema. Siellä isä oli joskus nuorempana käyttänyt Jasminia uimassa. Hän nosti repun paremmin olalleen ja antoi ajatusten virrata kävellessään eteenpäin.
     Kuistin pöydälle oli laitettu kynttilöitä. Niiden himmeä hehku valaisi hämärtyvää iltaa. Ovikello pärähti soimaan. Kuului askeleen ääniä ja avaimen kääntäminen lukossa ennen kuin ovi avattiin. Äiti hymyili väsyneen näköisenä ja pyysi sisälle. Jasmin laski reppunsa penkille ja istahti sitten viereiselle penkille ottamaan kengät jalastaan.
     -Venähti pitkäksi tänään työpaikalla, niin mun on pakko mennä nukkumaan. Keittiön pöydällä on valmiita voileipiä ja jääkaapissa on mummon tekemää mehua. Jutellaan aamulla sitten.
     -Joo. Nuku hyvin.
Äidin makuuhuoneen ovi meni kiinni. Jasmin laittoi puhelimen laturiin ja meni keittiöön kaivelemaan jääkaapista mehupurkkia. Missä isä on? Onkohan sillä kaikki hyvin?


Sänky tuntui oudolta. Jasmin avasi silmät. Tuijotti valkoista kattoa ja auringon säteitä, jotka leikittelivät isän tekemän maalauksen päällä.  Hän tajusi olevansa kotona.
     Liedellä oli puurokattila ja kannussa soppaa. Äiti oli varta vasten herännyt tekemään hänelle aamupalaa. Jasmin katsoi ikkunasta ulos. Siellä äiti istui keinutuolissa ja luki kirjaa.
     
     -Missä isä on?
Äiti ei vastannut heti. Näin sen silmien kostuneen.
  -Se vietiin sairaalaan tutkimuksiin. Siellä ei vielä tiedetä miten laajalle kasvain on levinnyt. Ne epäili, ettei sitä voida enää leikata.
Musta tuntu, että maailma romahti sillä hetkellä mun edessä. Jokin kouristi mun sydäntä. Pelkäsin pahinta. Sitä, ettei isä eläis enää kauan.
     
   Laskeuduin sairaalan portaita alas. Haistoin desinfiointiaineen ja muut sairaalan tuoksut. Siellä haisi aina samalta. Joskus pienempänä se oli saanut mut melkein yökkäämään. Nyt mä en jaksanu välittää. Mielessä oli vaan isä, joka oli maannut sairaalasängyssä kalpeampana kuin ennen. Sairaalta se oli näyttänyt, ja heikolta. Jos se ois seissyt, tuuli olis varmaan pystynyt kaatamaan sen.

     Avasin ulko-oven ja kävelin parkkipaikalle missä äiti jo odotti mua. Ei me paljoa puhuttu toisillemme. Ei tarvinnut. Ymmärsin jo sen olemuksesta, ettei se olis jaksanu. Kaikki oli tällä hetkellä sille liikaa. Raskasta, niin kuin mummi ois sanonut.



teksti on fikiivinen

keskiviikko 24. elokuuta 2016

throw back


Tasan vuosi siitä, kun oli eka päivä opistossa. Näin kaikki ne ihmiset, joitten kanssa tulisin viettämään vuoden. Olin edellisenä iltana tullu opistolle ja nukkunu jo yhen yön mun ikiomassa huoneessa. Kaikki tuntu niin epätodelliselta. En vaan voinu käsittää, että mun opistovuosi oli alkamaisillaan.

Nimet on muutettu.


Aamulla pakkasin loput kamat. Sitte lähettiin ajamaan Ouluun. Käytiin s-marketissa ostamassa mulle eväitä opistolle ja haettiin serkkupoika kyytiin, ja ajettiin peräkärry perässä Ranualle. Juteltiin kaikkee hauskaa. Opistolla mentiin sisälle ilmoittautumaan ja saatiin kämppien avaimet. Nähtiin amerikkalaisia pihalla ja isä jutteli niille kaikkee. Sitte vietiin serkun kamat ja tultiin mun kämppään. Yhessä huoneessa oli jo mun tuleva kämppis Enni. Ollaan luettu toistemme blogeja. Laitettiin kamat kaappeihin, vaihettiin verho yms. Sitte mentiin kauppaan ja ostettiin vähä jotain. Tultiin takas kämpälle ja syötiin eka iltapala täällä. Ihan outoa. En tajua, et oon opistossa, ja että opisto alkaa huomenna.

Elämä täällä opistolla on ihanaa. Eilen, ku nousin opistobussiin oli fiilis mitä parhain. Vastassa oli erkkalinjalaiset pojat, jotka tervehti mua ja ne soitti puhelimesta lauluja

Jostain kaukaa kuulu naurua. Toisilla menee hyvin, mä ajattelin. Miks mun opistovuosi ei oo päässy alkamaan vielä oikein mitenkään.


Aino ja Elise jäi ulos. Kyllä mä tiesin mistä ne puhu. Minusta. Elise oli kysyny multa iltapalan jälkeen, että miten mulla menee. Sanoin, että en tiiä. Sit se kysy meneekö hyvin vai huonosti. Näytin vaan kädellä kaaren alaspäin. En mä tiiä meneekö mulla huonosti. En mä tiiä meneekö mulla hyvin. Ku se on niin hetkittäistä. Muutamassa minuutissa mun olo saattaa muuttua toisesta laidasta laitaan. Mua satuttaa. Satuttaa se, et ne puhuu minusta. Satuttaa elämä. Satuttaa kaikki. Satuttaa se, että joku näkee et mulla ei mee hyvin. Jukka kysy multa ruokailussa, et miten menee. Sanoin sillonkin, että en tiiä. Jukka sano, et ihmisistä näkee, ku niillä menee huonosti. Mä en puhunu enää sen jälkeen mitään. En halunnu, koska tiesin, et se näki. Näki mun suojakuoren läpi.

Hyvä fiilis. Raita halas mua ulkona ja sano hyvät yöt. Sanoin sille takas. Oltiin ulkona myös lumisotaa. Sami meni toiseen porukkaan. En kehannu sitä heittää. Jospa se rohkaistuis juttelee mulle, ja mää sille. Juho on huippu tyyppi. Semmonen niin veli.

Huoneen ikkunasta näkyi puhtaan valkoiset lumikinokset. Puut, joiden oksilla oli valkoinen kuorrutus. Olin hyvästellyt varmaan puolet opistolaisista. Monia sellaisiakin, joiden kanssa en ollut ollut aiemmin missään tekemisissä. Sami oli seissyt poikaporukan ulkopuolella. Nojannut rennosti pingispöytään. Se oli hymyillyt takaisin, kun olin hyvästellyt sen. Kämpälle kävellessä mun silmät oli kostuneet. Se oli ollut ensimmäinen kerta koko opiston aikana, kun oli ollut haikea jättää ne kaikki ihmiset taakseen, ja kävellä pois.

Junan valot näkyivät mutkan takaa.
Olin lähdössä. 
Mutta minne? 
Paikkaan, jossa oli ollut paha olla. 
Mutta joka oli silti välillä tuntunut kodilta. 
Paikkaan, jossa oli ystäviä.

lauantai 20. elokuuta 2016

hymyilen just sulle


Pari päivää kaverin mökillä takana. Huikee meininki. Sitä hymyn määrää. Kyyneliäkin. Onnellisuutta. Jotain aivan käsittämätöntä hyvän olon fiiilistä.

Lukio elämä alko. Alku on ollut kuoppainen. Kaikki tuntuu niin raskaalta. Miten läksyjen tekoonkin käytetty aika on nelinkertaistunut. Koulun jälkeen tekis mieli vaan mennä peiton alle sänkyyn. Painaa pää tyynyyn ja sulkea silmät. 

Ajatuksia on liikaa. Musta tuntuu, että päässä pyörii aina yhtä paljon asioita. Vaikeuksia nukahtaa, kun ei saa ajatuksilta rauhaa. Stressiä. Kaikki on niin uutta. Jotain vanhaakin. Tuttu koulurakennus. Tutut opettajat. Tuttuja ihmisiä.

Omalla tavallaan lukiossa on rennompaa, kuin yläasteella. Yritän pitää stressi tason alempana. Että en väsyisi sen kaiken kuorman alle.

Hymyilen. Just sulle.

Ja hymyilen maailmalle.

Hymyilen sille, että on niin paljon syitä, miksi hymyillä.

maanantai 15. elokuuta 2016

fiilikset opistovuodesta


Tässä postauksessa kerron mun fiiliksistä opistoa ennen, opistossa ja sen jälkeen. Tää on tarkotettu ihan kaikille, mutta erityisesti niille, joilla alkaa pian opisto.

Vuosi sitten tulevaisuuden suunnitelmat oli selkiintynyt. Oli muutama viikko aikaa opiston alkuun. Muistelen, ettei mua jännittäny mennä opistoon. Ootin sitä paljon, mutta nautin silti kesälomasta ja siitä, että musta tulis paljon itsenäisempi tulevan vuoden aikana ja saisin vihdoin asua pois kotoa. Siskot oli kertonu tosi paljon opistosta ja mulla oli tosi paljon odotuksia tulevaa vuotta kohtaan.

"Oon jo jonkun verran pakannu kamoja, mutta on vielä pakattavaaki. Ihan outoa oikeesti. Jotenki ei vieläkään käsitä, että jotain niin uutta ja ihmeellistä edessä. Ens vuosi antaa ihan varmasti niin paljon, ettei sitä voi rahalla määrittää."




Muistan fiiliksen, ku astuin mun kämpän sisälle ja avasin oman huoneen oven. Jotenkin siinä vaiheessa tajus, että siitä tulee oikeesti vuodeksi mun huone ja koti. Heti ekana iltana sisustin mun huonetta vähän ja se oli paljon kodikkaampi.

"Opistoviikko meni nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Ei kerennyt ajatella kotia, perhettä tai ystäviä. Ei sitä, mitä muulle maailmalle kuuluu. Vaikka nyt väsyttää ja fiilis ei ole parhain, en kadu yhtään opistoon lähtöä. Se paikka on kuin minua varten luotu. Puhuimme opistolla siitä, että tosi moni kysyy varmasti miten on mennyt ja mitä ollaan tehty. Vaikka kuinka hyvin selittäisi, ei pysty antamaan toiselle sitä mitä se todella on. Se pitää itse kokea."

"Kun piti siivota solu kurssilaisia varten, tuli haikea olo. Nytkö me oikeesti lähetään täältä? Viikossa paikasta tuli koti. Opistokoti. Tästä vuodesta tulee mahtava. Jotenkin vain tiedän sen."


Meiän kämpässä oli mun lisäksi kolme ihmistä. Mulla oli omahuone, joka anto vastapainoa sosiaaliselle elämälle. Opiston ensimmäiset viikot oli tutustumista ihmisiin, oli erilaisia leikkejä, solujen keskeisiä kilpailuja ja yhdessäoloa. Oli sellanen olo, niinku ois ollu jollain leirillä tai riparilla.

Aika alussa jo huomasin miten porukka alko jakaantua kahtia. Muistan, et ajattelin, etten ikinä pysty/tuu tutustumaan toisen porukan ihmisiin. Tuntu, että niillä oli niin paljon erilaisempi elämäntyyli.

Pikkuhiljaa ihmiset tutustu toisiinsa paremmin ja tuli pienempiä porukoita ja ite vietin tosi paljon aikaa mun kämppäläisten kanssa. Oltiin pääkkärissä ja kämpällä yhessä. Oli tosi mukavaa. Leivottiin aika paljon ja vietettiin rentoa elämää.
    Jossain vaiheessa alko sitten arki, ja opiskelu, joka tuntu aluksi raskaalta niiden "leiri" viikkojen jälkeen. Mulla oli tosi täys lukkari ja kävin sitte ottamassa valinnaisia aineita pois, että jaksaisin paremmin.


Sitten tuli syysloma. Mua oli alkanu ahistamaan olo mun kämpässä, ja vietin yleensä aikaa vaan omassa huoneessa. Syysloman jälkeen muutin toiseen kämppään, ja kaverin kans samaan huoneeseen. Tykkäsin siitä, että iltasin oli aina ystävä, jolle jutella, eikä tarvinnu enää olla yksin. Kämppä tuntu jotenkin heti kodilta.

Kaheksan viikkoa oli menny opistoa, ku mulla alko ahistamaan tosi paljon ja oli usein vaan paha olla. Tuntu, et elämä oli pelkkää vuoristorataa. Liikuin eri ihmisten kanssa, ku opiston alussa. Niitten ihmisten seurassa mulla oli usein tosi ulkopuolinen olo, enkä kehannu koskaan sanoa miltä musta oikeesti tuntu.

"Musta tuntuu, et tääkään ei ollu mun paikka."


Aloin ihan tosissaan miettimään opiston lopettamista. Puhuin siitä joillekin ja ne oli sitä mieltä, että keväästä tulis parempi ja että mun kannattais jäädä. En uskaltanu puhua porukoille mun ajatuksista mitään ja niimpä sitten tuli joululoma ja ajattelin, että en mieti opistoa sillon yhtään ja päätän joululoman jälkeen, et palaanko takas vai en.

Loma tuli ja meni. Enkä vieläkään uskaltanu puhua porukoille mitään. En halunnu opistolle takas, mutta oli vaan pakko mennä.

"Huone näyttää tyhjältä. Kämppis lopetti joululta. Nyt mä sit oon yksin. Toinen kämppis ehkä muuttaa toisesta huoneesta tänne. En tiiä onko se hyvä vai huono asia. En tiiä oikein vieläkään, että oliko hyvä päätös tulla opistoon, mutta mä edelleen toivon, että kevät on parempi, ku syksy. Kohta tää on jo ohi. Tiiä sitte tuleeko tätä paikkaa yhtään ikävä."



Joulun jälkeen meiän porukkaa ei enää vaan ollut. Liikuin porukasta toiseen, enkä tienny missä mun kuuluis olla. Tuli helmikuu ja sen kaiken ahistuksen lisäksi tuli stressi siitä, että piti tietää mihin hakis yhteishaussa.
  Mutta tuon kaiken vastakohtana kaikki opistolaiset alko olemaan enemmän ja enemmän tekemisissä keskenään. Otettiin mun huonekaverin kanssa tavoite, että kierrettäis kaikki kämpät opiston loppuun mennessä. Eikä saanut vain käydä ovella, vaan piti mennä ihan kunnolla kylään.

"Onnellinen. Pienistä jutuista, välittämisestä, ystävyydestä, ja lista vois jatkua loputtomiin. Tykkään opistosta, opistoelämästä ja opistolaisista. Kevät on lähteny käyntiin hirveen nopeesti, ja tuntuu, että tää vuosi on ihan kohta mennyt ohi. Nyt on semmonen tervetullut olo. Elämä hymyilee."



"Nauru kupli onnellisuutta. Selitystä. Käsien huidontaa. Istuttiin kämpän sohvilla vieretysten. Huoneen täytti kellon raksutus ja kynän rapina. Ilta oli ollut ikimuistoinen. Välillä oli naurattanut niin paljon, että mahaan oli koskenut. Kasvojen totinen ilme oli muuttunut lempeään hymyyn."


"Täällä opistossa on oppinu oikeesti elämäntaitoja ja perheen merkityskin korostuu. Ku pariviikkoa menee opistolla, on ihan jees käyä välillä kotonakin. Toisaalta opistosta on tullutn niin rakas paikka, ettei malttais aina ees lähtä pois. Pikkuhiljaa ympärillä on alkanu olemaan sellasia ihmisiä, jotka on oikeesti mun tyyppisiä. Joitten seurassa voi olla täysin oma itsensä."



Opintomatka. Siellä oltiin samaa porukkaa. Tuntu, että kaikki muuttu sen jälkeen. Pysty mennä juttelemaan kelle vaan ja koko viikon mun fiilis oli ihan pilvissä.

"Takana laivamatka, Tallinnan kiertoajelu, ja tunnin shoppailureissu. Oon nauttinu täällä olosta ja näistä ihmisistä. On ollu jotenki niin vapaan tuntosta."

Opiston viimenen viikko. Se, jota olin yrittäny olla ajattelematta. Kaikkea tehtiin viimestä kertaa. Kaikki tuntu vaan niin lopulliselta.

"Opiston toisiksi viimenen ilta alkaa olla lopuillaan. Pääkkärissä oli ennen iltapalaa paljo porukkaa. Laulettiin, ja pöydillä oli kulhoissa sipsiä ja karkkia. Iltapalan jälkeen mentiin pelaamaan lenttistä, ja lopulta mentiin yhteen tyttöjen kämppään. Juteltiin ja puhuttiin siitä, että millä fiiliksillä kaikki on, ku tää loppuu ihan kohta. Sitte mentiin poikien kämppään. Itkettiin ja naurettiin. Tajusin miten ikävä tulee kaikkia amerikkalaisia. Niille pitää oikeesti sanoa hyvästit. Huomenna oikeesti viimenen päivä. Ei vaan voi käsittää."



Olin tarkotuksella jättäny ajattelematta opiston päättymistä. Viimeinen päivä tuli. Kevätjuhlassa en tajunnu, että me oikeesti lähettäis pois. Että kaikkien niitten muistojen ja kokemusten jälkeen se ois ollu muka se viimenen päivä.
  Mentiin ulos rinkiin ja piti alkaa hyvästelemään ihmisiä. Puolessa välissä rinkiä tajusin jotenki hetkeksi, että tää päättyy. Ettei enää tulla viikonlopun jälkeen takas. Että elämä ei enää koskaan tuu olemaan samanlaista.

Kotimatkalla mä en pystyny ajattelemaan mitään. Juttelin serkun kanssa kaikesta muusta ja tuntu ihan normaalilta mennä kotiin.

Kesäloma alko. Jotenki oli koko ajan sellanen olo, että meen takas opistoon loman jälkeen. Tuli usein mieleen muistoja opistosta. Kaikkia niitä hetkiä, ku oli vaan voinu hymyillä täysillä. Ku oli tehty jotain hauskaa yhessä. Ehkä joku källi poikien kämppään. Kaikki soluillat, teemapäivät ja teemaviikot. Kaikki ne niin tärkeiksi ja läheisiksi tulleet ystävät, joista oli vuoden aikana muodostunu opistoperhe. Vaikka syksy oli ollu niin vaikee. Vaikka olin melkein lähteny joululta pois. Niin silti mä olisin halunnu sinne takas.



Sitten kesäloma päätty ja lukio alko, ja en oo vieläkään sisäistäny sitä, etten mä enää vaan mee sinne takas. Ettei enää mitään niitä asioita voi tehdä tai kokea uudestaan. Että ne ystävät, jotka sillon asu niin lähellä mua, asuu ympäri Suomea.
   Jos mää jotakin olisin voinut tehä, niin olisin nauttinu kaikista hyvistä hetkistä ja päivistä kaks kertaa enemmän. Olisin menny rohkeesti juttelemaan kaikille ihmisille. Tutustunu niihin. Menny rohkeesti käymään jo opiston alussa kaikkien kämpässä kylässä. Olisin tehny vielä enemmän kaikkia hauskoja ja ehkä vähän hullujakin juttuja. Keksiny kaikkia mukavia tempauksia koko opistolle. Kuttunu useemmin porukkaa meiän kämpälle kylään jne.

Tiiän, ettei mitään enää voi muuttaa. Opistovuosi oli ja meni. Sieltä on jääny hyviä muistoja, ja niitä vähemmän hyviä muistoja, mutta sen oon huomannu, että vaikka syksyllä ja jouluna tuntu, ettei mielessä oo mitään mukavia muistoja, niin aika kultaa muistot. Jokainen opistovuosi on erilainen, ja jokainen kokee sen eritavalla, mutta voin sanoa, että kannatti käydä. Vuosi pois kotoa sadan ihmisen ympäröimänä kasvatti mua tosi paljon. Itsenäistyin, opin tulemaan erilaisten ihmisten kanssa toimeen ja musta tuli tosi tosi paljo rohkeempi, mitä olin opiston alussa. Ehkä isoin juttu mitä kadun vielä monenkin vuoden päästä, on se, etten uskaltanu jutella amerikkalaisille enkuksi juuri mitään.

Nyt ymmärrän myös lauseen, jonka oon kuullu tosi monta kertaa. -Opisto ei ole välivuosi, vaan valovuosi. 


ps... Tää postaus on aika negatiivis painotteinen, mutta opistossa oli myös tosi paljon niitä hyviä hetkiä. Sain sieltä tosi monta tärkeetä ystävää ja kokemuksia, joita ei todellakaan voi rahalla saada. 
En ajatellu, että tästä postauksesta tulis näin pitkä, mutta en osannu tiivistää tätä lyhyemmäksi. 
     Jos sua yhtään kiinnostais saada toinen erilaisempi postaus opistosta, niin kommentoi alas jotain, ja ois kiva tietää mitä tykkäsitte tästä. Pahoittelen vielä kirjoitusvirheitä, en jaksanu tarkistaa niitä..

lauantai 13. elokuuta 2016

Haluaisin sanoa, etten tunne mitään.
Mutta tunnenhan minä.
Tunnen sen tyhjyyden.
Sen, ettei ole värejä.
Vain sumua.
Tunneli, jonka päässä ei näy valoa.

Istun portailla.
Ympärillä harmaata betoniseinää.
Hiljaisuutta.
Puheen sorinaa suljettujen ovien takana.
Tunnen miten kyyneleet kastelevat paidan kauluksen.


Eliel seisoo portaiden alapäässä. Se nousee portaat hitaasti. Tuntuu, että aika pysähtyy hetkeksi. Sitten se kyykistyy mun eteen. Pyyhkäisee mun kasvoilta kyyneleet ja ottaa mua kädestä kiinni. Seuraan sitä portaat alas. Ulko-ovesta ulos ja koulun portista sen ulkopuolelle. Se vetää mut pensaiden suojaan. Irrottaa vasta sitten otteen mun kädestä ja sanoo vain yhden sanan. 
    -Puhu.
Katson sitä epäröivänä, mutta Eliel kattoo mua takaisin ja sen silmistä heijastuu huoli. 
      Ja mää puhun. Puhun pimeydestä. Siitä, että kaikki ihmiset tuntuu niin etäisiltä. Puhun siitä, miten ajatuksia pyörii päässä, enkä osaa ratkaista niitä. Miten kaikki tuntuu niin vaikealta. Miten en vieläkään pystyny ymmärtämään, että kaikki on vaan ohi. Että viime vuotta ei vaan voi saada enää takaisin. Kerron myös sen. etten osaa enää edes luottaa itseeni. Etten oo enää koskaan varma mitä sanoa tai tehdä eri tilanteissa, että oon niin epävarma kaikesta. 
      Ja Eliel katsoo mua koko sen ajan, ja nään sen silmissä ymmärrystä. Nään, että se välittää, mutta silti jossain mun sisimmässä kaihertaa huoli. 
      Ehkä mikään ei ookkaan totta. Ehkä se ei ookkaan koskaan välittänyt musta. Ehkä mä en ookkaan merkinnyt sille ikinä mitään. Ja sillä hetkellä mua kaduttaa kaikki. Tunnen miten ilma katoaa mun keuhkoista. Miten jaloista lähtee tunto. Horjahdan eteenpäin. Eliel ottaa musta kiinni ja vetää syliinsä. Se käskee mun hengittää ja samalla laskee mulle rytmiä.

Kun happi alkaa taas kulkea normaalisti, mulle tulee olo, et oon pettäny sitä sillä, etten oo kertonu kaikkea. Kertonu sitä, etten mä osaa luottaa siihenkään. Että se niiden kymmenien ja kymmenien ihmisten jälkeen pitäis lupauksensa, eikä pettäis mua rikkomalla luottamuksen tai jättämällä mut yksin. Mutta mä en sano sille mitään. En vaan pysty, ja pieni osa mussa sanoo, ettei vielä oo sen aika.


teksti on fiktiivinen!
Opistoon menevät olkaa kuulolla. Pian tulossa postaus mun opistokokemuksista!

perjantai 5. elokuuta 2016

eliel


Sini oli pyytäny niille porukkaa viimeisen lomaviikonlopun kunniaksi. Äiti jätti mut risteyksessä kyydistä ja seisoin hetken siinä ja mietin, miks olin päättänyt lähtä. Olin aina tuntenu itteni ulkopuoliseksi sen suuren ihmismassan keskellä. En mä tuntenut niistä ku Elielin.

      Istuin keinussa ja katselin, ku toisilla oli hauskaa. Ne nauro jollekin hyvälle jutulle. Ei ollu huomioinu mua koko aikana mitenkään. Eliel oli sisällä keittämässä kahvia. Sekään ei ollu jutellu mulle mitään. Tervehtiny vaan nopeesti nyökkäämällä.
    Huomasin metsäpolun, joka lähti takapihan perältä. Ahisti ja oli paha olla. Halusin vaan kadota muiden huomaamatta. Nousin keinusta ja lähin kävelemään polkua pitkin eteenpäin. En tienny minne se veis, mutta en jaksanu välittää.
   Olin kävelly jo jonkun aikaa, ku kuulin askeleita mun takaa. Jatkoin kävelemistä. En halunnu tietää, kuka mua oli lähteny seuraamaan. Näin kaukana puumajan. Se oli rakennettu korkeelle ja sinne piti kiivetä tikapuita pitkin. Menin sen luokse ja pysähdyin viimeinkin. Kaikki tuli jotenki mun päälle. Tuntu, etten vaan enää pystyny pitämään mitään sisällä. Silmät sumentu, enkä enää nähny eteenpäin.
     Tunsin miten joku otti mut halaukseen. Puristi varovaisesti itseään vasten. Annoin kyynelten tulla ja tajusin samalla, et se joku oli Eliel.

Polulta kuulu naurua. Eliel käski mun kiivetä tikapuut ylös. Se kiipes mun perässä, ja ylhäällä me istuttiin alas ja nojattiin puuseinään.
     -Miks sää tulit?
Se oli hetken hiljaa, mutta vastas sitten -Koska mää välitän susta. Ehkä jopa enemmän mitä ystävistä kuuluu välittää.
    Tunsin liian paljon tunteita, että oisin voinu sanoa sille niistä jotain. Istuin vaan siinä Elielin vieressä ja siitä hohkas mun kylmään kroppaan lämpöä. Sitten se otti mua kädestä kiinni ja mä annoin sen tehä niin. Vaikka kaikki oli niin sekavaa, oli siinä tilanteessa jotain niin aitoa, että mä annoin mun suun kääntyä hymyyn, ja musta tuntu, et se oli kauneinta hymyä, mitä olin koskaan hymyillyt.

teksti on fiktiivinen