elämä kulkee joskus eri suuntaan

Ulkolyhdyssä oleva kynttilä oli palanut melkein loppuun. Lumihiutaleet olivat jäätyneet lasipinnalle jääkiteiksi. Tuuli kuljetti mukanaan vastasatanutta lunta. Oli joulukuun ensimmäinen päivä. Lumi oli tuonut mukanaan valon. Elinan pikkusisarukset olivat käyneet laskemassa jo pulkkamäessä. Elina oli katsellut niitä kateellisena. Hänelle talvi toi nykyään enää kiireen ja stressin. Viimeinen koeviikko olisi seuraavalla viikolla. Kaikki oli tuntunut raskaalta viimeisimmät kouluviikot. Elämä oli mennyt täysin ennalta-arvaamattomasti. 

Ensimmäisten liukkaiden tullessa oli isoveli Mikael ajanut auton metsään. Ei sille onneksi ollut käynyt pahemmin, mutta tilanne oli pysäyttänyt koko perheen elämän vähäksi aikaa. Elise nosti viimeiset puunkalikat kantotelineeseen ja lähti sitten kävelemään kotitaloa kohti. Lapsuudenkoti, jossa oli kerrytetty paljon rikkaita ja ei niin rikkaita muistoja. Nyt siitä talosta oli tullut hetkeksi turvapaikka sen synkän maailman keskellä. 

     Ikkunasta näkyi Lillin kasvot. Elina vilkutti ja avasi sitten ulko-oven. Hän jätti sekalaisen kenkävuoren keskelle omat kenkänsä ja vei sitten puut saunan eteiseen. 

Äiti teki keittiössä pitsaa. Aatu ja Sampo kinastelivat kumpi saisi raastaa juustoa pitsojen päälle. Elina katseli heitä hymyillen ja iski silmää äidille. Hän nousi portaat yläkertaan ja istui tutulle kuluneelle sohvalle ison ikkunan eteen. Siinä hän oli nuorempana monet illat istunut ja ihastellut pimeässä yksinään tähtiä. Haaveillut joskus, että vieressä olisi toinen. Voisi viltin alle käpertyä ja pitää toista kädestä kiinni. Mutta hän oli joutunut hylkäämään ne haaveet. Oli pitänyt alkaa keskittyä omaan jaksamiseen. 

Syksy uudella paikkakunnalla oli alkanut mukavasti. Koulun lähellä oli ollut mukavan kokoinen kuntosali, jossa oli tullut vietettyä aikaa. Treenit olivat menneet kuitenkin yli. Hän oli unohtanut elää. Päivät olivat olleet vain koulua ja treeniä. Oma henkinen jaksaminen oli jäänyt sivummalle. Ei ollut ollut aikaa jäädä murehtimaan ja ajattelemaan. Oli pitänyt treenata ja pitää tarkoista suunnitelmista kiinni. Sitten kesken kiireisimpien treeniviikkojen oli lääkäri määrännyt liikuntakiellon. Jaloissa oli ollut rasitevammoja. Niiden kanssa ei ollut pelleilemistä. Oli siinä ollut muutakin. Oman paikan löytämistä uudessa koulussa uusien ihmisten ympäröimänä. 

Mikael istui Elinan viereen. 

-Haaveilemassako taas?

Elina pudisti päätään. Mikael oli jaksanut ymmärtää häntä pienestä asti. Oli ollut vierellä ja tukenut. Ehkä kaksosten välillä oli aina tietynlainen side. 

-Onko kaikki hyvin? Äänestä kuulsi huoli. 

-Ei tässä mitään. Kunhan mietin. Ollut aika odottomaton syksy.

-Niin. Sullahan tuli se liikuntakielto. Mitä sää oot ite ajatellu siitä?

-Ihan hyvä kai se oli loppujen lopuksi. Saanut aikaa ajatella ja tajunnut, että on elämässä paljon muitakin asioita mistä saa iloa. 

-Niinkuin vaikka pikkuset. Jotenki niin mukava nähä miten ne osaa ottaa ilon irti kaikesta. Tuolla ne nytkin mielissään tekee äitin kanssa pitsaa. Muistatko, kun me oltiin ihan samanlaisia? Koko ajan jokapaikassa vouhottamassa. Oli siinä äidillä ja isällä työtä pitää meidät edes jonkinlaisessa kurissa.

-Mm.. Miten sulla on mennyt viime aikoina? Ei oo pitkään aikaan suakaan näkynyt kotona.

-Ei kait sitä mitään ihmeempiä. Koulu kulkee hyvin ja hiihtolomalla ollaan lähössä kavereitten kanssa Brasiliaan. 

Tumma taivas ja tähdet. Hiljainen humina pimeän metsän keskellä. Kynttilän lepattava valo. Suu kääntynyt hymyyn. Tarvittiinko päivään enää muuta.