sirpaleita

Kukaan ei huomaa, kun mä huudan sitä että sattuu. Kukaan ei tajua, miten mun sisällä syntyy uusia sirpaleita. Isä puhuu kuolemasta. Mua sattuu, kun mä tajuan mitä juuri mietin. Vihaan olla herkkä. Kaikki on tällä hetkellä murusina.
    Mietin huomista koulupäivää. Se ei houkuttele. Ei yhtään. Oon eksyksissä, eikä kukaan pysty auttamaan mua. Oon loukossa kotona, jossa mua ahdistaa niin paljon. Oon vaan niin yksin. Ja annan koko elämän kaatua mun päälle.

Heitän lasipulloja seinään. Paha olo tuntuu sisällä. Myrkyttää. Tunnen kipua, joka korventaa sisintä. Viimeisen pullon jälkeen jokin mun sisällä särkyy. Kyyneleet valuvat vuolaina poskiani pitkin. Eliel ottaa minut syliinsä. Rutistaa hellästi. Ei tarvita sanoja. Vain toisen vahvat kädet, jotka puristavat minua häntä vasten. Se saa minut tuntemaan itseni eläväksi sen kaiken mustuuden keskellä.
-Lähdetäänkö?
Nyökkään turtana. Itkeminen saa pään tuntumaan raskaalta. Sitä jomottaa. Tunnen miten Eliel irrottaa otteensa ja vetää minut perässään talosta pois. Ulos pimeään, jossa loistaa vain himmeästi katuvalojen lamput. Kuunsirppi heijastuu veteen tehden siihen hopeisen vanan, kuin sillan veden yli.