Seison iltapäivän ruuhkassa jumittuneena liikennevaloihin ja mietin samalla, miten taivaalla vyöryvä saderintama ei houkuttele joutumaan odottelemaan seuraavaa bussia, jos en kerkeä ensimmäiseen. On aivan tarpeeksi kamalaa värjötellä tuulisessa säässä olemattomalla pysäkillä, jossa ei ole edes katosta kuin joutua läpimäräksi. Punainen väri on ja pysyy, vaikka samasta suunnasta tulevat autot ovat päässeet ajamaan risteyksestä jo toistamiseen. Painan peukalolla vähän turhankin kovaa nappulaa, johon pitäisi syttyä valo, mutta joka jostain syystä on juuri tänään päättänyt lakata toimimasta. Odotan hetken, että autoletka on päässyt ohi ja hölkkään sitten kadun yli ja jalkakäytävää eteenpäin puiston läpi, jotta vielä ennättäisin pysäkille ennen bussia.
Puhelin värisee taskussa. Kaivan sen tuskastuneena esiin ja tuijotan näytöllä olevaa numerosarjaa, joka näyttää juuri siltä, että joku jostain päin maailmaa kaipailee kovasti mun pankkitunnuksia tai jotakin muuta keinoa päästäkseen käsiksi mun rahoihin. Juuri kun olen painamassa punaista, mahanpohjassa vihlaisee. Hämmennyksestä sormi jää hetkeksi ilmaan vain muutamien senttien päähän näytöstä. Jostain syystä mulla on olo, että mun kannattaisi vastata, ja vaikka en ole koskaan uskonut kohtaloon, en voi olla miettimättä, miksi mun kroppa ei tunnu enää lainkaan normaalilta. Liu'utan vihreää kuvaketta ja vastaan puhelimeen.
Matala miehen ääni ja sanoja, joista en saa selvää. Tajuan vain yhden asian. Kieli on espanjaa. Hetken mietin, että painan kuitenkin punaista. Ehkä tämä nyt sitten kuitenkin on yksi niistä puheluista, jolla mut saadaan maksamaan maltaita jollekin tuntemattomalle.
Jälleen sekavaa puhetta, mutta kaiken sen seasta tunnistan yhden sanan - Julius.
Tunnen, miten paniikki saa hengityksen lamaantumaan hetkeksi. Mitä nyt taas. Ei kai se vaan ole joutunut johonkin epämääräisiin porukoihin ja multa vaaditaan jotain lunnaita, jotta saan sen vapaaksi.
Mies on lakannut puhumasta. Hengitän kerran syvään ja kysyn, että puhuuko tämä englantia. Kieli vaihtuu sekunneissa.
- Sinä olet siis Juliuksen perheenjäsen? mies kysyy.
Mistä se nyt on sellaista tietoa repinyt. Ehkä joitakin kuukausia sitten olisin voinutkin sanoa, että henkisesti oli tuntunut hetken aikaa siltä. Päätän kuitenkin vastata myöntävästi.
- Hyvä. Onneksi sain sinut kiinni, koska Juliuksella ei ollut muita ICE-numeroita puhelimessa. Julius on tällä hetkellä sairaalassa. En osaa sanoa, mikä tilanne siellä on, mutta häntä jouduttiin elvyttämään.
Tuntuu, että happi loppuu ja jalat pettävät alta. Istun hädissäni jalkakäytävälle ja pitelen tärisevin ottein puhelimesta kiinni.
- Sanoitko, että Julius on sairaalassa? kysyn, sillä asialle on pakko saada varmistus.
- Kyllä. Pelastin hänet merestä. Hän oli kerennyt niellä valtavasti vettä, eikä ollut enää tajuissaan. Jouduimme elvyttämään häntä siihen asti, että ambulanssi saapui.
Kyyneleet tulvivat silmiin. Pyyhin niitä hätäisesti paidanhihaan ja toivon, että ohikulkevat ihmiset eivät jäisi tuijottamaan.
- Mistä sinä soitat? Mihin sairaalaan Julius on viety?
- Sairaalasta en valitettavasti osaa kertoa varmaa tietoa sinulle. En ole perhettä, joten en saanut siitä tietoa. Luulen kuitenkin, että hänet vietiin Malagan kansainväliseen sairaalaan, koska se taitaa olla lähimpänä. Tämän enempää en pysty auttamaan. Olen pahoillani.
Kysyn vielä lopuksi miehen yhteystiedot siinä toivossa, että niistä saattaa olla jotakin apua myöhemmin. Sitten kiitän häntä soitosta ja toivotamme toisillemme hyvää jatkoa.
Puhelin jää pitkäksi aikaa mykkänä syliini. En kykene liikkumaan enkä puhumaan, vaikka joku koiraa taluttava nainen kysyy ohimennen, että olenko tulossa bussiin, joka saapuu pysäkille. Annan sateen liimata hiukset päänahkaa vasten ja kastella housut litimäriksi ennen kuin nousen huitoakseni seuraavan bussin pysähtymään.
Kotimatka ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä. Olen niin sekaisin, etten yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Jossakin takaraivossa ääneni sanoo, että ehkä kuitenkin painun kuumaan suihkuun ja vaihdan kuivat vaatteet päälle ennen kuin mietin mitään muuta.