sunnuntai 30. elokuuta 2015

Se on vaan niin väärin


Eilen käveltiin metsän ja junaraiteiden läpi erään pellon laitaan. Käytiin siellä keväällä. Sillon, kun siellä ei kasvanut viljaa. Nyt paikka näytti niin paljon erilaisemmalta. Vähän niin kuin ihmisinä me muutumme. Muutumme joka päivä. Todella pienetkin asiat muuttavat meitä. Ehkä jotkut sanat, jotkut teot. Muutumme henkisesti ja fyysisesti.


Monessa paikassa on puhuttu ja puhutaan koulukiusaamisesta. Se jättää jäljet, jotka eivät häviä ikinä. Se myös muuttaa ihmistä niin paljon, että se voi olla ihan silmiin pistävää. Joistakin tulee sisäänpäin kääntyneitä, ujoja, hiljaisia, ehkä jopa yksinäisiä. Musta on aina yhtä kamalaa kuulla, jos jotakin kiusataan. Vaikka itellä ois kuin paha olla, niin ei sitä pahaa oloa piä purkaa johonkin toiseen ihmiseen kiusaamalla. Sillon pitää saada joltakin apua. Jutella ystävälle tai jollekin aikuiselle.

Yks mun unelma-ammateista ois olla joku sosiaalityöntekijä tai vastaava. Sellanen, joka auttais nuoria, joilla on vaikeeta. Vuosi aikaa miettiä, mitä mää teen. Meenkö lukioon, vai löytyykö joku sellanen ammatti, joka on just niinku mua varten tehty. Mitä ajatuksia koulukiusaaminen herättää teissä, ja mikä ois teiän unelma-ammatti?


perjantai 28. elokuuta 2015

Opistolife




Opistoviikko meni nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Ei kerennyt ajatella kotia, perhettä tai ystäviä. Ei sitä, mitä muulle maailmalle kuuluu. Melkein jokaisena iltana vierailimme muissa soluissa. Juteltiin pinnallisia juttuja ja myös syvällisiä. Tutustuttiin uusiin ihmisiin. Laulettiin, soitettiin ja pelattiin. Jokainen hetki oli tärkeä. Vaikka nyt väsyttää ja fiilis ei ole parhain, en kadu yhtään opistoon lähtöä. Se paikka on kuin minua varten luotu. Viikosta jäi ja ei jäänyt paljon asioita mieleen. Pinnalle nostaisin ehkä pöhköpallon peluun (joka oli siis kämppien välinen), sisäoppilaitospaneelin, soluillan ja opisto-olumppialaiset. Puhuimme opistolla siitä, että tosi moni kysyy varmasti miten on mennyt ja mitä ollaan tehty. Vaikka kuinka hyvin selittäisi, ei pysty antamaan toiselle sitä mitä se todella on. Se pitää itse kokea.




Kun piti siivota solu kurssilaisia varten, tuli haikea olo. Nytkö me oikeesti lähetään täältä? Viikossa paikasta tuli koti. Opistokoti. Tästä vuodesta tulee mahtava. Jotenkin vain tiedän sen. Musta tuntuu, että monet, jotka eivät ole käyneet opistoa, ajattelevat, että sitä hehkutetaan liikaa. Kenelläkään ei ole pahaa sanottavaa. Ei opisto ole täydellinen. Tottakai siellä on puutteita ja sattuu ikäviäkin asioita. Eivät kaikki 120 ihmistä voi olla toistensa ystäviä. Riitoja tulee varmasti, tai ainakin erimielisyyksiä. Kaikkien kanssa pitää tulla vain toimeen. Jollekin voi tulla sosiaaliähky. Ei jaksa kaikkia niitä ihmisiä ympärillä. Sillon on hyvä mennä vaikka yksin soluun tai lähteä kävelylle. Antaa ajatusten virrata mielessä ja tyhjentää päästä kaiken turhan. Joskus taas yöunet saattavat jäädä liian lyhyiksi, eikä millään jaksaisi nousta aamulla ylös. Opisto on kuitenkin koulu ja siellä pitää opiskella. Mutta jos sua yhtään haluttaa lähtä, niin suosittelen. Se vuosi ei mene hukkaan missään tapauksessa. Sen vuoden tulet muistamaan pitkään, tai jopa aina.


Olumppialaisissa kisailtiin solujen kesken monenlaisissa lajeissa. Niitä oli ainakin tikanheitto, takaperinhyppy ilman vauhtia, kumisaappaan heitto, kiven heitto, pyörän hitausajo ja autontyöntö.





Eilen tosiaan pelattiin pöhköpalloa, joka oli vähän niinku jalkapallon ja käsipallon sekoitusta. Sai potkia ja heittää, mutta pöhköpallo (tyyny) kädessä ei saanut juosta. Pojilla oli niin kovat pelit, että tyyny hajos ja se laitettiin muovipussin sisälle. No niitä muovipusseja piti vaihtaa aika moneen otteeseen, kun ne aina hajos.



Tämmösiä fiiliksiä tällä kertaa opistolta. Toivottavaste saitte tästä jotain irti! Jos jotain kysyttävää tulee mieleen, niin voi kommentoida ihan rohkeasti!



Kun odotettiin pöhköpallon korjaamista, pojat innostu meditoimaan xd.


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Rakastan kesää, mutta rakastan myös syksyä



Nää kuvat saa mut hymyilee. Ne on niin valoisia ja kesäisiä. Outo ajatella, että kesä on oikeesti kohta ohi. Yks mun unelma on nyt täyttynyt. Sain sen mun haaveileman järjestelmäkameran ja lisäksi kolme objektiivia siihen. Nyt ootan vaan sitä, että pääsen kuvailemaan ihmisiä ja kaikkea mitä vaan mieleen juolahtaa. Kukkien kuvaaminen ei oo enää se mun juttu, vaan ihmisvalokuvaus kiehtoo tosi paljon. Lisäksi kaikki erikoisemmat kuvausjutut ja aioin kyllä toteuttaa niitä mahdollisimman pian.


Rakastan kesää, mutta rakastan myös syksyä. Sitä, kun vihreä väri katoaa ja sen tilalle tulee oranssin ja punaisen eri sävyt. Rakastan niitä kauniin värisiä vaahteran lehtiä ja kaikkea sitä syksyistä tunnelmaa. Tuikkuja ikkunoilla, tuulitakkien käyttöä, maihareita, sateenvarjoja ja vesisadettakin. Ei vesisade oo sillon ihanaa, kun polkee kouluun ja housut kastuu litimäriksi. Mutta aina sillon tällön on ihana katsella vesisadetta, ehkä kääriytyä vilttiin ja lukea joitain kirjoja. Se on kivaa silloin, kun lähtee pienessä tihkusateessa lenkille ja muita ihmisiä ei näy missään.

maanantai 24. elokuuta 2015

Tuuliajolla


Aurinko paistoi kirkkaasti. Emily käveli koulusta kotiin. Reppu oli täynnä raskaita koulukirjoja ja se painoi hartioita. Ensimmäiset lukioviikot olivat menneet nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Tunneilla hän oli keskittynyt vain hahmottelemaan ihmisiä vihkoonsa. Hän oli kirjoittanut ajatuksiaan puhekupliin ihmisten ympärille. Jokin painoi mieltä, ja se ei tuntunut antavan rauhaa. Se jokin teki hänen päivänsä vaikeiksi. Mielessä kaksi ääntä riiteli keskenään. Kumpaa ääntä olisi pitänyt uskoa.


Kotitalon portti näkyi jo. Emily avasi sen tutuksi tulleella käden liikkeellä. Nousi sitten jyrkät portaat ylös ja astui valkoiseksi maalatusta ovesta sisään. Eteisessä oli kasa kenkiä, mutta Emily ei jaksanut ajatella enempää. Hän käveli huoneeseensa. Nakkasi repun sinne ja käveli keittiöön. -Yllätys! Emily säpsähti ja nosti katseensa. Hänen kaksoisveljensä ja kaverinsa istuivat keittiönpöydässä ja katselivat häntä hymyillen. -Onnea, kuului joka suunnasta. -Kiitos, Emily sanoi ja katsoi sitten keittiön pöytää. Se oli katettu täyteen herkkuja ja pöydän päässä oli kahdessa kasassa paketteja.


Illalla, kun Emily makasi jo sängyssä, tuli mieleen eräs keskustelu. Se oli käyty ensimmäisenä koulupäivänä ja silloin hän oli tajunnut olevansa väärässä paikassa. Ei lukio ollut Emilyä varten. Lopulta rohkeus oli kuitenkin pettänyt. Ei ollut rohkeutta astua rehtorin kansliaan ja sanoa, että hän lopettaisi. Niimpä nämä kaksi viikkoa Emily oli ollut kuin tuuliajolla. Päivästä toiseen tunteet olivat vaihdelleet laidasta laitaan. Elämä kuitenkin opetti. Ehkä hän huomenna olisi tarpeeksi rohkea. Ehkä hän huomenna uskaltaisi avata sen oven ja astua siitä sisään, ehkä.

lauantai 22. elokuuta 2015

Jokin voi joskus helpottaa


Roosa muisti ne illat, jolloin oli lukenut tekstejään kotona. Hän oli toivonut, että vanhemmat sanoisivat jotain sellaista kuin -Ootpa sää taitava. Susta saattaa hyvinki joku päivä syntyä kirjailija.
Kuitenkaan koskaan mitään sellaista ei oltu sanottu. Enemmänkin kaikkea negatiivistä. -Tuo loppu on vähän outo. -Pitäis lukee ajatuksen kans, että ymmärtäis mitä siinä kerrotaan.


Kotona ei oltu rohkaisevia. Jotenkin se kaikki huomaamattomuus, ja se koulusta tuleva paine oli kasaantunut myrskyksi hänen päälleen. Ei sitä vain voinut mennä sanomaan, että olkaapa nyt vähän kiinnostuneempia lapsestanne. Jos vanhemmat eivät sitä itse ymmärtäneet, niin ei hän halunnut, että he velvollisuuden tunteen takia kyselisivät. Koska koskaan ei ollut ollut kunnon välejä vanhempiin, oli liian vaikea puhua omista asioista. Kuin paksu tiilimuuri olisi tullut heidän väliinsä, ja toisaalta Roosa ei edes halunnut hajottaa sitä. Ei uskaltanut, koska pelkäsi sitä, että millaista olisi elää eri tavalla. Ahdisti se kaikki, mitä siitä voisi tapahtua.


Sormet liitivät pianon koskettimilla. Huoneessa väreili myrskyisän voimakas melodia. Roosa purki soittamiseen sen kaiken pahan olon, mitä sisällään kantoi. Jonkun ajan kuluttua hän pystyi eläytymään musiikkiin täysillä. Se paha olo hiipui taustalle. Tilalle tuli onnellisuus, hymy. Ne tulivat siitä riemusta, että hän osasi soittaa. Pystyi sillä tavalla unohtamaan ne surullisen kipeät asiat.

teksti on fiktiivinen!


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Summer 2015



Tähän kesään on mahtunut tosi paljon erilaisia tapahtumia, matkoja ja extempore-reissujakin. Oon saanu nauttia täysillä ja vähemmän täysillä. Oon nauranu ja hymyilly. Oon ollu onnellinen. Oon tutustunu uusiin ihmisiin ja tutustunu paremmin mun joihinkin ystäviin. Kesäloman alussa oli jo suunnitteilla pyöräreissu, joka toteutu tosi hyvin. Pyöräiltiin noin 100 kilometriä mun mummon ja ukin mökille. Isä ajo autolla eeltä ja se toi autolla kaikki meiän kamat ja ruuat. Matkalla pysähyttiin apsilla ja Ihmeessä. Mökillä isä lämmitti saunan ja me uitiin ja saunottiin. Melottiin kanootilla ja otettiin kuvia. Tehtiin lettutaikina ja paistettiin lettuja. Vietettiin aivan mahtava ilta ja aamu. 



Joka kesäinen reissu jonnekin päin Suomee. Tänä kesänä Vaasaan. Siellä oli samassa paikassa noin 75 tuhatta ihmistä ja oli ihan mahtava fiilis. Näin mulle tärkeitä ihmisiä. Sukulaisia ja tuttavia. Ystäviä ja kavereita. Nautin niin suuresti, vaikka piti muutamana päivänä kulkee kumppareissa ja monessa paikassa oli tosi mutasta. Pitsajonot kesti monta tuntia ja välillä ne pitsatki loppu. Illalla oli kylmä ja paleli, vaikka oli hullusti vaatetta päällä. Mutta silti mä en kadu yhtään, että lähin. Oli vaan niin parasta! Tulomatkalla käytiin Kalajoella ja hiekkasärkillä. Oli siisti kahlata matalassa veessä ja mennä pitkin hiekkadyyniä. 



Tähän kesälomaan kuulu myös mun siskon ylioppilasjuhlat, kaverin rippijuhlat ja sukujuhlat. Sukujuhlissa oli siisti nähä kaikkia pikkuserkkuja ja serkkuja pitkästä aikaa!


Kuvausreissut niin siskojen, ku kavereittenki kans.


Ystävien kans vietetty aika. Ihan parhaita uintireissuja, mökillä oloa, cruisailua pitkin kylää ja paljon paljon muuta. Niitä niin ihania hetkiä, joista jää mitä parhain muista mieleen. Ootte ihan parhaita! 



Jäätelön syöminen. Montakohan jätskiä oon tälläki viikolla syönyt xd


Maailman paras kesätyö! 


Tallilla käyminen, hevosten hoitaminen ja taluttelu metsässä. Plussana tietty rippikuvien ottaminen.




Ja monet monet muut reissut ja tapahtumat. Tää kesä on ollu ihan mahtava ja voin aika varmana luvata, että mun tuleva vuosikin on. Nyt voin sanoo, että ootan koulun alkua. 

maanantai 17. elokuuta 2015

Viikko ja sitten mä muutan



Oon jo jonkun verran pakannu kamoja, mutta on vielä pakattavaaki. Ihan outoa oikeesti. Jotenki ei vieläkään käsitä, että jotain niin uutta ja ihmeellistä edessä. Nää kesäloman viimeiset päivät aion viettää nauttien. Aion tehä jotain mistä tykkään tosi paljon, eli valokuvata. 

Sitte aion luultavasti myös tehä töitä. Lomailla oon saanu sinänsä jo ihan tarpeeksi ja mun puolesta koulu ois saanu jo alkaa, mutta toisaalta ei tää viikko oo pahitteeksi. Ihan kiva vielä "lomailla" nää aurinkoiset päivät ja lämpimät säät. 


Vaikka kesäloman alussa tuntu, että ompa pitkä loma ja vielä sillonki tuntu, ku muilla oli enää pari viikkoa lomaa jälellä. Ku toisilla alko koulu, nää viimesimmät lomapäivät on menny oikeesti hetkessä. Kellon viisarit juoksee vaan eteenpäin. Toivottavasti ens vuosi ei mee liian nopeesti, vaikka kyllähän se kuitenki menee...

Tulevan opiskeluvuoden jälkeen voin sanoo olevani rohkeempi, sosiaalisempi ja enemmän oppineempi. Itsenäistyn varmasti tosi paljon ja opin arvostamaan enemmän kotia, vanhempia ja sisaruksia. Ens vuosi antaa ihan varmasti niin paljon, että sitä ei voi rahalla määrittää.


Nyt syön aamupalan loppuun. Pyöräilen tai kävelen koululle kattomaan kavereita ja sitte meen hammaslääkäriin. Sitte käyn hakee kamat kotoa ja hyppään junaan ja meen serkuille muutamaksi päiväksi. Lauantaina käyn issikkavaelluksella ja sunnuntaina ahtaudun autoon kaikkien mun muuttokamojen kans ja suuntaan kohti mun kämppää ja uutta koulua.


lauantai 15. elokuuta 2015

Kuinka moni?


Kuinka moni on joskus joutunut istumaan märälle pyöränpenkille?

Jättänyt aamupalan syömäyttä, koska on ollut niin kiire?

Yrittänyt aloittaa herkkulakon?

On ollut karkkilakossa?

On yrittänyt aloittaa kunnon liikunnan esim 3 kertaa viikossa (liikuntatunteja ei lasketa)?

On käynyt punttisalilla ja tajunnut, että se ei olekaan minun juttu?

On juonut pilaantunutta maitoa?

On syönyt homeessa olevaa leipää?

On vetänyt vahingossa päkkärin?

On kaatunut joskus laskettelurinteessä tai hississä?

Ei ole päässyt oikealla asemalla junasta ulos?

On unohtanut lompakon junaan?

On unohtanut ostokset kaupan kassalle?

On saanut tietää joltain, että mitä kokeessa kysyttiin?

On antanut kokeessa vastauksia jollekin?

On joskus etsinyt jotakin ja jossain vaiheessa tajunnut, että ei muista mitä etsii?

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Se sai minut tuntemaan itseni vahvaksi


Terävä vihlaisu. Tunsin punaisena välkehtivän veren pulppuavan. Kiinnitin katseeni siihen asiaan, joka sai minut vielä hetken pysymään täällä. Katselin kivun keskeltä silmiäsi. Niiden kauneus sai minun silmäni vuotamaan. Kosketit hapuillen kasvojani ja tartuit käteeni. Pidit siitä niin kauan kiinni, että en enää jaksanut pitää silmiäni auki.

Kipua. Ei toivoa missään. Ei elämän iloa. Ei haaveita tulevaisuudesta. Kuka toisi sen onnen? Rakkauden, joka saisi unohtamaan kaiken muun. Kuka ei jättäisi enää koskaan yksin? Kuka pysyisi vierellä silloinkin, kun kaikki tuntuisi vaikealta.



Istuin kylmillä laatoilla ja tärisin. Kestin kylmää, vaikka minun ei olisi tarvinnut. Itkin, vaikka en edes tiennyt, että miksi. Tietämättömyys oli pahinta.

Rakensin elämän uudestaan niistä rikki revityistä paperinpaloista. Sumu alkoi pikkuhiljaa hälventymään. Näin jotain muutakin elämässä, kuin tuskaa. Näin toivoa.


Sumu kietoutui yhä tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni. En päässyt sitä enää karkuun. Vaivuin yhä vain syvemmälle ja syvemmälle pinnan alle ja tunsin, kuinka vaikea minun oli hengittää. Suljin silmäni ja ajattelin sen olevan viimeinen kerta, kun näin auringon. Tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Vetävän viimeisillä voimillaan minua ylöspäin. Tunsin sumun hälventyvän. Näin suljettujen silmieni läpi auringon, joka oli kultaakin kauniimpi, mutta aukaistuani silmäni näin jotakin vielä kauniimpaa. Näin sinun hymysi.

Hymy. Sen kaiken kivun ja tuskan keskeltä astuit esiin, hymyilit ja sanoit, että vielä joskus minä pääsisin jaloilleni. Annoit pienen toivonkipinän, et yhtään sen enempää, mutta se sai minut vihdoinkin tuntemaan itseni vahvaksi.

Nää tekstit on fiktiivisiä!