Se sai minut tuntemaan itseni vahvaksi

Terävä vihlaisu. Tunsin punaisena välkehtivän veren pulppuavan. Kiinnitin katseeni siihen asiaan, joka sai minut vielä hetken pysymään täällä. Katselin kivun keskeltä silmiäsi. Niiden kauneus sai minun silmäni vuotamaan. Kosketit hapuillen kasvojani ja tartuit käteeni. Pidit siitä niin kauan kiinni, että en enää jaksanut pitää silmiäni auki.

Kipua. Ei toivoa missään. Ei elämän iloa. Ei haaveita tulevaisuudesta. Kuka toisi sen onnen? Rakkauden, joka saisi unohtamaan kaiken muun. Kuka ei jättäisi enää koskaan yksin? Kuka pysyisi vierellä silloinkin, kun kaikki tuntuisi vaikealta.

Istuin kylmillä laatoilla ja tärisin. Kestin kylmää, vaikka minun ei olisi tarvinnut. Itkin, vaikka en edes tiennyt, että miksi. Tietämättömyys oli pahinta.

Rakensin elämän uudestaan niistä rikki revityistä paperinpaloista. Sumu alkoi pikkuhiljaa hälventymään. Näin jotain muutakin elämässä, kuin tuskaa. Näin toivoa.

Sumu kietoutui yhä tiukemmin ja tiukemmin ympärilleni. En päässyt sitä enää karkuun. Vaivuin yhä vain syvemmälle ja syvemmälle pinnan alle ja tunsin, kuinka vaikea minun oli hengittää. Suljin silmäni ja ajattelin sen olevan viimeinen kerta, kun näin auringon. Tunsin jonkun tarttuvan käteeni. Vetävän viimeisillä voimillaan minua ylöspäin. Tunsin sumun hälventyvän. Näin suljettujen silmieni läpi auringon, joka oli kultaakin kauniimpi, mutta aukaistuani silmäni näin jotakin vielä kauniimpaa. Näin sinun hymysi.

Hymy. Sen kaiken kivun ja tuskan keskeltä astuit esiin, hymyilit ja sanoit, että vielä joskus minä pääsisin jaloilleni. Annoit pienen toivonkipinän, et yhtään sen enempää, mutta se sai minut vihdoinkin tuntemaan itseni vahvaksi.

Nää tekstit on fiktiivisiä!