Tuuliajolla

Aurinko paistoi kirkkaasti. Emily käveli koulusta kotiin. Reppu oli täynnä raskaita koulukirjoja ja se painoi hartioita. Ensimmäiset lukioviikot olivat menneet nopeasti. Ehkä liiankin nopeasti. Tunneilla hän oli keskittynyt vain hahmottelemaan ihmisiä vihkoonsa. Hän oli kirjoittanut ajatuksiaan puhekupliin ihmisten ympärille. Jokin painoi mieltä, ja se ei tuntunut antavan rauhaa. Se jokin teki hänen päivänsä vaikeiksi. Mielessä kaksi ääntä riiteli keskenään. Kumpaa ääntä olisi pitänyt uskoa.

Kotitalon portti näkyi jo. Emily avasi sen tutuksi tulleella käden liikkeellä. Nousi sitten jyrkät portaat ylös ja astui valkoiseksi maalatusta ovesta sisään. Eteisessä oli kasa kenkiä, mutta Emily ei jaksanut ajatella enempää. Hän käveli huoneeseensa. Nakkasi repun sinne ja käveli keittiöön. -Yllätys! Emily säpsähti ja nosti katseensa. Hänen kaksoisveljensä ja kaverinsa istuivat keittiönpöydässä ja katselivat häntä hymyillen. -Onnea, kuului joka suunnasta. -Kiitos, Emily sanoi ja katsoi sitten keittiön pöytää. Se oli katettu täyteen herkkuja ja pöydän päässä oli kahdessa kasassa paketteja.

Illalla, kun Emily makasi jo sängyssä, tuli mieleen eräs keskustelu. Se oli käyty ensimmäisenä koulupäivänä ja silloin hän oli tajunnut olevansa väärässä paikassa. Ei lukio ollut Emilyä varten. Lopulta rohkeus oli kuitenkin pettänyt. Ei ollut rohkeutta astua rehtorin kansliaan ja sanoa, että hän lopettaisi. Niimpä nämä kaksi viikkoa Emily oli ollut kuin tuuliajolla. Päivästä toiseen tunteet olivat vaihdelleet laidasta laitaan. Elämä kuitenkin opetti. Ehkä hän huomenna olisi tarpeeksi rohkea. Ehkä hän huomenna uskaltaisi avata sen oven ja astua siitä sisään, ehkä.