kuljen kanssasi #3

Mies piinasi ajatuksiani lakkaamatta, enkä päässyt hänestä eroon, vaikka kuinka yritin. Samalla kevät saapui luontoon ja sisällekin. Äiti toi kylältä tullessaan kotiin kimpun neilikoita, joiden avautumista ihailin lipaston päällä olevasta maljakosta. Hetkittäin tunsin olevani onnellinen. Paneuduin kirjani työstämiseen ja keskityin elämään hetkessä, vaikka toisinaan se teki kipeää. Isoäidin olemus hiipui kevään verhotessa meidät ympärilleen. Minä katselin hänen kuulasta ja ohentunutta ihoaan, josta pystyin lukemaan hänen elämäänsä kolhuista ja naarmuista. Isoäidin hopeaiset hiukset kimalsivat auringon säteiden hiipiessä huoneeseen ja levittäessään valoa talon pimeimpiinkin nurkkiin. 

Kannoin nivaskan käsikirjoitukseeni kuuluvia papereita ulos ja annoin mielen virrata kuvitelmiin, joita ei ollut olemassa. Istuin vaahteraan ripustettuun lankkukeinuun ja annoin tuulen hyväillä pompulalta karanneita suortuvia. Elämä oli hyvää juuri nyt. Sen pienen hetken elin ilman totuuden siemeniä, jotka yrittivät kertoa minulle, ettei aikaa ollut rajattomasti. Pimeys saapui vähitellen. Katselin auringon laskevan kukkuloiden taakse ja linnun lentävän viimeisissä valonrippeissä. Se kaarteli kohti maata ja putosi sitten sulavasti pensasaitaan. Tarkkailtuani lintua hetken aikaa, huomasin, ettei se ollutkaan lintu vaan lennokki. Nousin keinusta ja astelin paljain jaloin yökasteisella nurmikolla ja nostin lennokin kämmenelleni. Huomasin kirjoitusta ennen kuin olin edes kerennyt alkaa avaamaan lennokkia. 

-Tule kukkuloille, kun on seuraavan täysikuun aika. 

Viesti oli outo. Joku oli kuitenkin lähettänyt lennokin juuri minulle. Työnsin sen taskuuni, keräsin paperipinon ja palasin puutarhasta takaisin kodin lämpöön. Pieni epäilyksen siemen puristi sydäntäni raskaasti, mutta jätin sen oman onnensa nojaan ja keskityin äidin hahmoon, joka oli kumartunut sohvalla makaavan isoäidin ylle. Ikkunasta tulevassa valossa näin äidin kasvoille valuneen kyyneleen, eikä minun tarvinnut edes kysyä. Kävelin hänen vierelleen ja painoin hellästi isoäidin silmät kiinni.

kuljen kanssasi #2

Paperille oli hahmoteltu ihminen. Nainen, joka istui keinussa ja hymyili hiusten hulmutessa tuulessa. Se nainen olin minä. Ja paikka, jossa keinuin, oli lapsuudenkotini takapiha. Vilkaisin juna-asemaa, joka oli autio. Olisin rynnännyt miehen perään, mutta hän oli jo kadonnut. Ja minä jäin junaan hämmentyneenä, kysymerkkien vilistessä mielessäni.

Päätepysäkki. Nostin rinkan selkääni ja tiputtauduin metalliportaat alas tukevalle maanpinnalle. 

-Suunta kohti kotia, huomasin sanovani itselleni. 

Otin taksin, vaikka bussillakin olisi päässyt. Viimeinen bussi olisi lähtenyt vasta tunnin kuluttua. Maha murisi. Kaivoin repustani folioon käärityn leivän samalla kun huidoin kadunkulmassa ohimeneville takseille. Lopulta yksi vilkutti ja pysähtyi viereeni. Nakkasin rinkan takakonttiin ja istuin pelkääjänpaikalle. 

-Minne neiti on matkalla?

-Hujarikankuja 1.

Kuski liittyi takaisin tielle. Kuuntelin radiosta soivaa iskelmää, jossa laulettiin epäonnistuneesta rakkaudesta. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että nykyajan kaikki kappaleet kertoivat juurikin siitä. Käärin folion auki ja haukkasin kolmioleipää. Mutustin sitä tyytyväisenä ja katselin samalla peltoja, jotka olivat jääneet lumen alle. 

-Olisipa kesä.

-Mitä sanoitkaan? kuljettaja kysyi.

-Ah. Anteeksi. Puhuin vain itsekseni.

Saavuimme lapsuudenkotini pihatien päätyyn.

-Voin kävellä tästä. Kiitoksia matkasta, sanoin, kun olin kuitannut maksun käteisellä.

-Tervetuloa kotiin.

Olin varma, että olin kuullut väärin. Käännyin takaisin kuljettajaa kohti.

-Kiitos kyydistä, sanoin ja suljin oven.

Näin hänen kääntyvän ensimmäistä kertaa koko sinä aikana katsomaan minua.

Ja siinä hän oli. Mies junasta. Ja minä jouduin vain katselemaan hänen ja hänen autonsa katoamista takaisin metsään, josta olimme tulleet.

Tunsin pään jyskyttävän jälleen.

-Taitaa taas tulla päänsärky. 

Ääneen puhumisesta oli eittämättä tulossa viheliäs tapa, joka minun pitäisi kitkeä pois ennen kuin sanoisin jotain liian henkilökohtaista. 

kuljen kanssasi #1

Laitoin kuulokkeet korvilleni. Jyskyttävä pääkipu ja tasainen meteli haihtui taustalle. Tarkastelin ympärilläni istuvia ihmisiä. Vanhaa miestä, joka luki Ilkka Remeksen uusinta pokkaria. Kahta lasta ja äitiä, joka yritti saada heitä istumaan paikoillaan. Rouvashenkilöä, joka oli keskittynyt kailottamaan isoäänisesti puhelimeensa. Nuorta, joka oli juuri työntämässä nuuskaa ylähuuleensa. Me kaikki olimme yhteisellä matkalla, mutta sitä, mistä ihmiset olivat tulossa, en tiennyt. 

Juna hiljensi vauhtia ja pysähtyi lopulta punaisen asemarakennuksen kohdalle. Osa vaunuissa istuvista ihmisistä nousi ja alkoi kurottelemaan matkatavaroita ylähyllyltä. Tuijotin tiiviisti ikkunasta ulos hahmoa, joka lähestyi minua lähimpänä olevaa ovea. Mustaan karvahuppuiseen toppatakkiin ja maihareihin pukeutunut mies. Katselin, miten hän painoi nappia, astui auenneista ovista sisään ja sahasi katseellaan vapaata istumapaikkaa. Ja sitten. Katseemme kohtasivat. Ruskeat silmät. Vahvat kasvonpiirteet. Tunsin punan kohoavan poskilleni ja käänsin pääni takaisin ikkunaan ja harmaaseen taivaaseen, josta oli alkanut putoilla suuria ja pehmeitä lumihiutaleita. Kuulin askelten lähestyvän. Matalan, mutta sointuvan äänen kysyvän -Saako tähän istua?

Käännyin ja kohtasin ne silmät uudelleen. Katse oli intiimi. Tai siltä minusta ainakin tuntui.

-Saa, sanoin ja yritin olla tuijottamatta häntä päästä varpaisiin. 

Hän istui viereeni. Minä seurasin edelleen ulkona putoilevaa lunta. Toivoin, että olisi tullut kunnon myrsky. Kuulin vetoketjun aukeavan ja sitten paperien selailua. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtui, mutta se ei olisi ollut kohteliasta. Kynä raapusti paperille jotain. Tasainen liike. Ylös ja alas. Koko matkan seuraavalle pysäkille istuin paikoillani jähmettyneenä ja vain odotin jonkin muuttuvan. 

Lopulta hän nousi. Kuulin askelten loittonevan. Oven avautuvan. Ja sitten hän oli poissa. Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Uskalsin viimein vilkaista vieressäni olevaa tyhjää penkkiä. Joka ei tosin enää ollut tyhjä. Nostin varovaisesti puhtaanvalkoisen paperin käteeni ja käänsin sen ympäri. Ja se mitä näin, muutti elämäni totaalisesti. 

i love you. i hate you

Do you know that I loved you so much. More than I can ever show or say. But now I just would want hate you. I tried forget you but it didn't work. You always come back to my mind. 

My good friend said that I should write letter to you. But do you know what. You don't get it ever. Because I have decided that I never hurt you again.

Sometimes I think that are you went over all. Is this the end when I have to say goodbye. When I must decide a new way. I didn't see future. You saw but I closed your eyes. Now there is not lights. There is only dark and cold.

I want tell to you something. I can always remember stars and that moment when you said you love me. I believe you really loved. I thought that I loved too. But now I ask from myself what is true love. Was it something what we had. 

I really hope that you're fine and happy. Maybe you have found a girlfriend. I should do it right now. Forget you. And go over it. It feel that I can't. Nobody can't make it easier for me. I must do it myself. Think everything. But it hurt sometimes too much. 

I love you. I hate you.

mun jenkkikaverin houkuttelemana vaihteeksi jotain englanniksi. teksti voi sisältää runsaasti kielioppivirheitä

uskottelin itselleni olevani vahva

Joskus luovuttaminen olisi ollut parasta, mitä olisin voinut tehdä itselleni. Jakaa kantamani taakka jonkun toisen hartioille. Mutta minä uskottelin itselleni olevani vahva. Enkä muistanut, ettei vahvuutta ole kyetä olemaan itkemättä. Vaan se, että uskaltaa sanoa ääneen olevansa hajoamispisteessä.

Olen aina halunnut sanoa itselleni, että pystyn mihin vain, kun vain yritän ja teen parhaani. Yläasteella en nähnyt tulevaisuudessa valoa. En opastekylttejä, jotka ohjasivat minua koko ajan oikeaan suuntaan. Näin vain pimeää ja vaihtoehtoja, joita ei oikeasti ollut olemassa. 

Viisitoista vuotta sitten mun veljestä tuli enkeli. Pieni, henkisesti huonosti voiva lapsi yritti olla itkemättä ja piilotteli kyyneleitä samalla kun identiteettini mureni palasiksi. Ja sen jälkeen kaikki muuttui. Ei ollut enää paluuta edelliseen.

Olen kysynyt mielessäni satoja ellen tuhansia kertoja, miksi veljen piti kuolla. Olen ollut katkera ja loputtoman surullinen. Ajatellut, ettei elämä ikinä helpota. Mutta kyllä se helpottaa. Ajan kuluessa syytökset ovat vaihtuneet kiitollisuuteen. Olen miettinyt, mitä veljeni opetti ajallaan minulle ja muille. Tärkein asia, minkä olen oppinut, on kiitollisuus jokaisesta aamusta, jona herään. Turha pelätä kuolemaa. 

Viime aikoina olen ollut erityisen onnellinen. Työharjoittelupaikasta, josta olen haaveillut vuosia. Aurinkoisista kevätpäivistä. Ystävien näkemisestä. Siitä, että olen ollut terveenä. Tärkeää on oppia hyväksymään elämä sellaisenaan. Ylä- ja alamäkineen. Sen avulla selviää niistä huonommistakin hetkistä, kun tietää, että pian taas jaksaa hymyillä. 

sitä minä kadun eniten

kauan sitten elämässä ei ollut vielä varjoja
tai suljettuja ikkunoita
ei osanottoja lähettäviä tuttuja
tai ystäviä, jotka eivät tiedä miten olla lähelläni

muistoni ovat seitinohuet
yritän pitää niistä kiinni ikuisesti
tuudittautua niiden herkkään tunnelmaan
jotta en joutuisi kohtaamaan totuutta
sillä se satuttaa
joka ikinen kerta

joku sanoo, että kyyneleet puhdistaa
mä itken viidettä päivää peräjälkeen
ja musta tuntuu, että mä tukehdun
tukehdun äidin ostamiin henkareissa roikkuviin mustiin mekkoihin
isän silmiin, jotka ovat sammuneet
ja joutseniin, jotka huutavat öisin äänensä käheäksi

olin pidellyt kädestäsi kiinni
kerännyt kimpun sinivuokkoja yöpöydällesi
tuudittanut sinut uneen tähtitaivaan alla
antanut itseni rakastaa estoitta
sitä minä kadun eniten
sillä nyt en enää ole valmis päästämään irti

hänelle minulta #4

Olin aina ajatellut, että olisipa kaikille asioille joku looginen syy. Sille, miksi, miten ja milloin se tapahtuisi. Mutta rakkaudelle en löytänyt yhtäkään. Sitä ei voinut hallita. Se hallitsi minua.

Oli asioita, jotka olivat vaikeuttaneet elämääni. Joskus vähemmän ja joskus enemmän. Mutta kun ne alkoivat vaikeuttaa sitä niin paljon, etten enää kyennyt löytämään pakoreittiä, enkä tiennyt mitä tekisin, tuli umpikuja. Ja jouduin ajattelemaan, että mitä nyt. 

Välillä en ollut jaksanut uskoa, että siitä oli jo niin kauan aikaa, kun olin tutustunut sinuun. Se ei ollut ikuisuus. Mutta siltä se oli tuntunut. Olin ollut ujo. Ja epävarmakin. En ollut uskaltanut luottaa ihmisiin. En edes itseeni. Kaiken sen keskellä olin kuitenkin luottanut tunteisiini. 

Joinakin päivinä olin halunnut vihata elämää. Olin kokenut, että se oli epäreilu minua kohtaan. Ajatukseni olivat pyörineet sen ympärillä, että kirjoittaisinko sinulle vai en. Olin käynyt mielessäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi. Miettinyt, miten elämä nyt sitten tästä eteenpäin. Päästäisinkö jo valmiiksi irti ja yrittäisin vain unohtaa. Että olisi ollut helpompi hengittää. Helpompi elää.

Joinakin iltoina olin itkenyt, kun en ollut voinut muutakaan. Olin ikävöinyt sinua, koska en ollut voinut nähdä sinua niin usein kuin olin toivonut. Ikävöinyt sinua, koska keskustelumme harvenivat yhä vain. Ikävöinut, vaikka yritin edelleen uskotella itselleni, että olin jo unohtanut sinut. Välitin sinusta niin, etten toisinaan itsekään edes käsittänyt, millä tavalla. 

Ja vaikka päivät pitenivät ja aurinko valaisi keväiset hanget, tunsin ajelehtivani pimeydessä. Enkä nähnyt edessäni olevaa valoa, joka johdatti minut hiljalleen määränpäähäni. 

Sinä iltana seisoin tähtitaivaan alla ja ymmärsin viimein päästäneeni hänestä irti. Edellinen tarina päättyi tähtiin. Ja ymmärsin, että uusi oli vasta alkamassa. Enkä oikestaan halunnut edes tietää, miten se jatkuisi. Käännyin palatakseni takaisin kotiin ja jätin tuikkivat tähdet taakseni.

hänelle minulta #3

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Koko päivän olin ajatellut sinua. Kuvitellut sen tilanteen, kun katseemme kohtaisivat monen kuukauden jälkeen. En jaksanut, enkä pystynyt keskittymään opetukseen. Lopulta tunsin silmien kostuvan. Satutti ajatus, ettemme ehkä näkisikään. Vein sammuneen puhelimen laturiin. Sinulta oli tullut viesti. Et voi edes ymmärtää, kuinka suuri helpotuksen aalto vyöryi ylitseni.

Näin sinut illalla. Taivas oli tumma. Muutama tähti näkyi puiden keskeltä. Katselin liekkejä, jotka valaisivat nuotion ympärillä istuvia ihmisiä. Ja vaikka sillä hetkellä tunsin olevani onnellinen, jokin musersi minua sisältäpäin. 

Minä yritin unohtaa sinut. Ihan oikeasti yritin. Mutta vaikka tein niin, en päässyt sinua pakoon. Heräsin aamuisin unista, joissa sinä olit ollut. Ehkä muistutit minulle jostain, mihin en ollut enää hetkeen uskonut.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

hänelle minulta #2

Jos olisin tiennyt tulevani siihen pisteeseen, olisin ottanut askeleen taaksepäin ja aloittanut kaiken uudelleen eri tavalla. Rakastanut vähemmän.

Itketti. Olisin halunnut kyetä olemaan ajattelematta. Niin kipeää se teki. Ensin kuvitella sinut elämääni ja sen jälkeen havahtua todellisuuteen. Ehkä meitä ei oltu tarkoitettu toisillemme. 

Pelkäsin sinun jonain päivänä vain katoavan sanomatta sanaakaan. Saatoin olla liian raskas taakka kantaa. Minä ja murheeni, jotka hajottivat kyynelkanavani ja musersivat minut kylpyhuoneen lattialle, jossa annoin kaiken tulla ulos. Asiat, joita en ollut osannut käsitellä. Ja tunteet, jotka saivat minut haukkomaan happea, kun tuntui, etten enää kyennyt hengittämään.

Kuitenkin hän sai sisälläni aikaan perhosparven laittaessaan viestiä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tai luvatessaan seistä rinnallani, vaikka olisin kuinka rikki. Halusin luottaa häneen. Mutten voinut tehdä sitäkään. Koska suurin peloistani oli menneisyys. Ihmiset, jotka olivat rikkoneet luottamukseni ja jättäneet minut yksin. Ja minä pakenin omaa pelkoani. Oli helpompi jättää toinen kuin tulla jätetyksi. Ja niin rikoin lupaukseni kolmannen kerran.

Siinä sinä kuitenkin olit. Sinä ja sinun silmäsi, jotka katsoivat minua kysyvästi. Sanoin, että minulla meni hyvin. En tiedä uskoitko, mutta sillä hetkellä olin rehellinen. Aina ollessani lähelläsi, tunsin turvan, joka sai minut luottamaan tulevaisuuteen. Ja minä hymyilin. Sinulle ja kasvoillesi, jotka vastasivat hymyyni. 

Ehkä tulee aika opetella rakastamaan. Aika, jolloin täytyy uskaltaa luottaa ja ylittää omat pelkonsa. Ehkä sinä olet se muuri, joka saa minut pysymään kasassa, kun tuntuu, että kaikki ympärilläni rapistuu ja olen hajota oman mieleni mustuuteen.

hänelle minulta #1

En ollut päässyt yli vielä edellisestä suhteesta. Katsellessani sinisiä silmiäsi, hukuin välillä menneisyyteen, joka palasi mieleeni utuisina muistoina, joissa minä hymyilin ja hän näytti onnelliselta.

Hän jatkoi omaa elämäänsä maapallon toisella puolella. Ja minä omaani sen toisella. Vakuuttelin itselleni, että kaikki oli ohi ja että häntä ei ollut enää olemassa minulle. Olihan hän vain jättänyt jälkeensä haavoja sydämeeni, joka oli edelleen rikki, vaikka ajattelin sen jo eheytyneen.

Minä näin sinua muutamia kertoja. Keskustelimme tulevaisuudesta ja parisuhteesta, mutta silti kumpikaan ei halunnut sanoa ääneen sitä, mitä välillämme oli. Ja minä ajattelin kykeneväni odottamaan sitä oikeaa hetkeä, joka tulisi lopulta.

Sitten sinä lähdit pois ja minä kamppailin sydänsurujeni kanssa. Lakkasin syömästä ja nukkumasta. Menetin sen pienen kipinän, joka oli pitänyt minut kiinni elämässä. En halunnut kuolla, mutten olisi aina jaksanut elää. Jouduin pakottamaan itseni aamuisin ylös sängystä, kun aurinko oli jo laskenut ja ulkona oli pimeää. 

Olin onneton. Toisina päivinä itkin. Toisina vihasin sinua. Tai halusin vihata, mutta oikeasti en pystynyt siihenkään. Ethän ollut tehnyt väärin minua kohtaan. Ja kaiken aikaa sisälläni kyti rakkaus, joka pakotti minut jälleen syömään ja elämään. 

Päätin, että eläisin itseäni varten. Ja että oppisin rakastamaan itseäni, jotta olisin valmis, kun sinäkin viimein olisit. Ja vaikka ajattelin, ettei häntä enää ollut olemassa minulle, hän oli kaiken aikaa. 

Ja niin minä päätin kirjoittaa niin kauan hänestä, että lopulta en enää jaksaisi. Ja viimein unohtaisin hänet lopullisesti. Unohtaisin tarinamme, joka alkoi tuikkivan tähtitaivaan alla. Ja unohtaisin tähdet, joista tuli osa meitä. Osa tätä tarinaa, jonka olisi pitänyt jo päättyä.

sinulle minulta #4

Siinä yönä unohdin lupaukseni -älä enää ikinä rakastu uudelleen. Sillä minä rakastuin sinuun. Se oli tyhmintä, mitä olin tehnyt hetkeen. Rakastaa sydämellä, joka oli rikki. Eivätkä mitkään sanasi voineet korjata sitä. 

Kaikki päättyi. Tai niin minä kuvittelin. Loin mielessäni maailman, jossa sinua ei ollut ja silti kuiskasin iltaisin toiveen, että sinulla olisi kaikki hyvin ja olisit onnellinen. Jatkoin elämää ilman sinua, mutta silti sinun kanssasi.

Minä rakastuin häneen. Ajattelin sen muuttavan menneen. Olinhan viimein onnellinen ja sinä olit kadonnut mielestäni. Ja jälleen kerran huomasin olevani väärässä.

Kuvittele särkynyt maljakko, jonka sirpaleet on yhdistetty pikaliimalla. Kaikki tapahtui aivan liian nopeasti. En ollut valmis, etkä sinäkään tainnut olla. Minä yritin unohtaa. Sinä opettelit vasta rakastamaan itseäsi. Siinä oli kaksi, jotka eivät voineet tulla yhdeksi.

Minä rakastin häntä. Se tuntui oikealta ja juuri siltä kuin olin ajatellut. Hän sai minut hymyilemään ja rakastamaan itseään vielä enemmän. Ja minä ajattelin, ettei sydämeni menisi enää ikinä rikki. Mutta siinä minä olin väärässä.

Ja minä rakastuin. 

Elämä meni eteenpäin. Ei ollut enää minä ja hän. Minusta ja hänestä oli viimein tullut me. Kaksi oli tullut yhdeksi. Niin minä ajattelin. Mutta lopulta kaikki on katoavaista. Yhdestä tulee jälleen kaksi.

sinulle minulta #3

Satutti kaiken lopullisuus. Olisinhan halunnut vain olla rakastettu ja rakastaa. Mutta miten voi rakastaa särkyneen ehjäksi. Se oli sula mahdottomuus ja me molemmat tiesimme sen hyvin.

Koko vuoden minä ajattelin sinua. Haaveilin. Itkin. Haaveilin lisää. Mielessäni näin vain sinut. En ketään muuta, vaikka kuinka yritin uskotella itselleni päässeeni yli sinusta. Sinä kummittelit mielessäni, enkä päässyt pakoon ajatusta, joka oli pesiytynyt mieleeni.

Palasin takaisin vuoden jälkeen. Pelkäsin tuntevani jotain sinua kohtaan. Toisaalta pelkäsin, etten tuntisi mitään. Enkä minä vieläkään tiennyt, mitä sinä ajattelit. Olitko jo unohtanut, mitä on rakkaus.

Minä lähetin sinulle viestin ja sinä tulit luokseni. Minä kerroin. Sinä kuuntelit. Kerroin tunteistani sinua kohtaan. Kerroin ajatelleeni sinua usein. Olit hetken hiljaa. Ja minä pelästyin. Ajattelin kaiken olevan ohi. Sitten sinä avasit suusi. Olit miettinyt minua jokaisena päivänä lähtöni jälkeen. Yrittänyt unohtaa kuitenkaan siinä onnistumatta. 

Ja me rakastuimme uudelleen tuikkivan tähtitaivaan alla. Ja minä unohdin pelätä. Unohdin, ettei särkynyttä voi rakastaa ehjäksi.