perjantai 22. helmikuuta 2019

kuljen kanssasi #1

Laitoin kuulokkeet korvilleni. Jyskyttävä pääkipu ja tasainen meteli haihtui taustalle. Tarkastelin ympärilläni istuvia ihmisiä. Vanhaa miestä, joka luki Ilkka Remeksen uusinta pokkaria. Kahta lasta ja äitiä, joka yritti saada heitä istumaan paikoillaan. Rouvashenkilöä, joka oli keskittynyt kailottamaan isoäänisesti puhelimeensa. Nuorta, joka oli juuri työntämässä nuuskaa ylähuuleensa. Me kaikki olimme yhteisellä matkalla, mutta sitä, mistä ihmiset olivat tulossa, en tiennyt. 

Juna hiljensi vauhtia ja pysähtyi lopulta punaisen asemarakennuksen kohdalle. Osa vaunuissa istuvista ihmisistä nousi ja alkoi kurottelemaan matkatavaroita ylähyllyltä. Tuijotin tiiviisti ikkunasta ulos hahmoa, joka lähestyi minua lähimpänä olevaa ovea. Mustaan karvahuppuiseen toppatakkiin ja maihareihin pukeutunut mies. Katselin, miten hän painoi nappia, astui auenneista ovista sisään ja sahasi katseellaan vapaata istumapaikkaa. Ja sitten. Katseemme kohtasivat. Ruskeat silmät. Vahvat kasvonpiirteet. Tunsin punan kohoavan poskilleni ja käänsin pääni takaisin ikkunaan ja harmaaseen taivaaseen, josta oli alkanut putoilla suuria ja pehmeitä lumihiutaleita. Kuulin askelten lähestyvän. Matalan, mutta sointuvan äänen kysyvän -Saako tähän istua?
Käännyin ja kohtasin ne silmät uudelleen. Katse oli intiimi. Tai siltä minusta ainakin tuntui.
-Saa, sanoin ja yritin olla tuijottamatta häntä päästä varpaisiin. 
Hän istui viereeni. Minä seurasin edelleen ulkona putoilevaa lunta. Toivoin, että olisi tullut kunnon myrsky. Kuulin vetoketjun aukeavan ja sitten paperien selailua. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtui, mutta se ei olisi ollut kohteliasta. Kynä raapusti paperille jotain. Tasainen liike. Ylös ja alas. Koko matkan seuraavalle pysäkille istuin paikoillani jähmettyneenä ja vain odotin jonkin muuttuvan. 

Lopulta hän nousi. Kuulin askelten loittonevan. Oven avautuvan. Ja sitten hän oli poissa. Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Uskalsin viimein vilkaista vieressäni olevaa tyhjää penkkiä. Joka ei tosin enää ollut tyhjä. Nostin varovaisesti puhtaanvalkoisen paperin käteeni ja käänsin sen ympäri. Ja se mitä näin, muutti elämäni totaalisesti. 

8 kommenttia:

Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤