hänelle minulta #2

Jos olisin tiennyt tulevani siihen pisteeseen, olisin ottanut askeleen taaksepäin ja aloittanut kaiken uudelleen eri tavalla. Rakastanut vähemmän.

Itketti. Olisin halunnut kyetä olemaan ajattelematta. Niin kipeää se teki. Ensin kuvitella sinut elämääni ja sen jälkeen havahtua todellisuuteen. Ehkä meitä ei oltu tarkoitettu toisillemme. 

Pelkäsin sinun jonain päivänä vain katoavan sanomatta sanaakaan. Saatoin olla liian raskas taakka kantaa. Minä ja murheeni, jotka hajottivat kyynelkanavani ja musersivat minut kylpyhuoneen lattialle, jossa annoin kaiken tulla ulos. Asiat, joita en ollut osannut käsitellä. Ja tunteet, jotka saivat minut haukkomaan happea, kun tuntui, etten enää kyennyt hengittämään.

Kuitenkin hän sai sisälläni aikaan perhosparven laittaessaan viestiä ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tai luvatessaan seistä rinnallani, vaikka olisin kuinka rikki. Halusin luottaa häneen. Mutten voinut tehdä sitäkään. Koska suurin peloistani oli menneisyys. Ihmiset, jotka olivat rikkoneet luottamukseni ja jättäneet minut yksin. Ja minä pakenin omaa pelkoani. Oli helpompi jättää toinen kuin tulla jätetyksi. Ja niin rikoin lupaukseni kolmannen kerran.

Siinä sinä kuitenkin olit. Sinä ja sinun silmäsi, jotka katsoivat minua kysyvästi. Sanoin, että minulla meni hyvin. En tiedä uskoitko, mutta sillä hetkellä olin rehellinen. Aina ollessani lähelläsi, tunsin turvan, joka sai minut luottamaan tulevaisuuteen. Ja minä hymyilin. Sinulle ja kasvoillesi, jotka vastasivat hymyyni. 

Ehkä tulee aika opetella rakastamaan. Aika, jolloin täytyy uskaltaa luottaa ja ylittää omat pelkonsa. Ehkä sinä olet se muuri, joka saa minut pysymään kasassa, kun tuntuu, että kaikki ympärilläni rapistuu ja olen hajota oman mieleni mustuuteen.