sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kentauri

Suuria valkoisia hiutaleita leijaili taivaalta. Kuljin sitä tuttua lenkkipolkua, josta risteytyi pienempiä polkuja. Kukaan ei koskaan ollut uskaltautunut menemään niitä pitkin. Vanhat tarut kertoivat, että siellä ei ollut turvallista liikkua. Muutamia murhiakin oli tapahtunut. Jokin silti kiehtoi poluissa minua. Katsoin kelloa. Minulla olisi vielä aikaa ennen kuin minun pitäisi lähteä kotiin. Astuin yhdelle polulle ja kävelin sitä eteenpäin. Lumi narskui kenkieni alla. Kun olin kävellyt mutkikasta polkua jo jonkin aikaa, kuulin kavioiden kopsetta. Ne lähestyivät koko ajan ja kuuluivat yhä lujempaa ja lujempaa. Mutkan takaa ilmestyi hevonen ilman ratsastajaa. Räpsäytin silmiäni. Se ei ollutkaan hevonen. Se oli puoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Se oli kentauri. Hän huomasi minut ja pysähtyi. Seisoi paikallaan jännittyneenä. Suljin silmäni ja kun avasin ne, kuulin laukan äänet. Kavion kopse vaimeni ja lopulta sitä ei enää kuulunut lainkaan. Palasin polkua takaisin epäuskoisena tapahtuneesta.

Kevät saapui hiljalleen. Nurmikko alkoi vihertää ja muuttolinnut palasivat. Joutsenten äänet kuuluivat vesistöiltä. Kävelin taas sitä tuttua metsäpolkua, josta risteytyi monia pienempiä polkuja. Käännyin pienemmälle polulle ja kävelin sitä jonkun matkaa. Kamera roikkui kaulallani. Huomasin maassa kauniita kukkia. Kyykistyin niiden eteen ja räpsin kuvia. Painoin selaa nappia ja katselin ottamiani kuvia. Viimeisimmässä kuvassa näkyivät kaviot. Säikähdin ja nostin katseeni. Kentauri seisoi muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Hänen silmänsä katselivat minua. Peruutin muutaman askeleen taaksepäin. Kentauri hymyili ja sanoi: "Yleensä me pelkäämme enemmän teitä, kuin te meitä." Sydämeni sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin. Käännyin ja juoksin pois. Tunsin kentaurin tuijotuksen selässäni juostessani.


Nousin autosta ja kävelin koulun oville. Aukaisin ne ja astuin sisään. Kävelin luokkani ovelle ja koputin sitä. Ovi aukaistiin ja astelin luokkaan. Katselin luokkatovereitani. Tutut silmät katselivat minua luokan perältä. Missä olin nähnyt ne? Poika hymyili minulle. Hänellä oli täysin samanlaiset silmät ja hymy, kuin metsässä näkemälläni kentaurilla. Istuin tyhjään pulpettiin ja katselin eteenpäin. En uskaltanut puhua tunnilla mitään. Kun tunti päättyi, ryntäsin ulos luokasta ja menin pihalle. Seisoin pihalla pelästyneenä ja yritin tasoittaa hengitystäni. Kuulin askeleita takaani ja käännyin. Poika seisoi takanani hymyillen ja kysyi: "Juoksetko nytkin karkuun?" Pudistin päätäni. Katselin hänen suloista hymyään ja kauniita silmiään. "Et sää oo oikeesti olemassa", sanoin hiljaa ja suljin silmäni. Hän astui viereeni ja kosketti kädellään poskeani. "Enkö? Miten sitten selität sen, että tunnet kosketukseni?" hän sanoi ja astui askeleen taaksepäin. Avasin silmäni ja katsoin taas poikaa. "En tiedä, mutta en usko taruolentoihin", sanoin ja yritin livahtaa pois. Poika tarttui käteeni ja sanoi: "Ei sinun tarvitse uskoa taruolentoihin, mutta toivon, että pystyt uskomaan siihen, että minä seison sinun edessäsi ja olen elävä." Nyökkäsin ja hän päästi kädestäni irti. Lähdin kävelemään takaisin koululle ja kuulin hänen vielä sanovan perääni: "Sinä olet kaunis." Pysähdyin ja käänsin katseeni häneen. Hän hymyili valloittavaa hymyään ja katseli minua. "En ole", sanoin hiljaa ja kävelin pois. Poika ei sanonut siihen enää mitään.


maanantai 3. marraskuuta 2014

Selviytyjä

Surullisena katsoin sun perään. Jätit mut yksin siihen seisoo, katselemaan kaikkea sitä, mitä olisin voinu saaha. 

En ollu koskaan tajunnu, et kuin paljo sä satutit mua sillon, ku olit vielä mun vierellä. Tajusin sen vasta sit, ku olit jo lähteny. Ainaki se opetti mua siitä, että kaikki ei aina oo sitä miltä se näyttää.

Tuntu siltä niin ku joku ois vetäny puukolla mun sydäntä. Tuntu siltä, ku olisin vuotanu verta. Sellasta kipua, joka ei näy ulospäin. 

Joku saatto ajatella mut nähdessää, et siin on ihminen, jolla on kaikki hyvin elämässä. Oliko mulla? Ei.. 
Opin siit ainaki sen, että luottamus särkyy herkästi. Unelmat hajoaa hetkessä palasiksi.

Kotona mä katoin sun kuvaa. Siin sä hymyilit mun vieressä. Näytit oikeesti onnelliselta, mutta mikä teki sit sen, että sä et enää vaan jaksanu. Vaikka mä toisaalta oon katkera sulle, nii en mä halua, et sun elämäs on rankkaa. Mä toivon, et säki viel joskus saat sen kuntoo ja pystyt oikeesti iloitsee. Mäki selvisin, mikset säki. Selvitää yhessä, vaikkaki erillää..