Surullisena katsoin sun perään. Jätit mut yksin siihen seisoo, katselemaan kaikkea sitä, mitä olisin voinu saaha.
En ollu koskaan tajunnu, et kuin paljo sä satutit mua sillon, ku olit vielä mun vierellä. Tajusin sen vasta sit, ku olit jo lähteny. Ainaki se opetti mua siitä, että kaikki ei aina oo sitä miltä se näyttää.
Tuntu siltä niin ku joku ois vetäny puukolla mun sydäntä. Tuntu siltä, ku olisin vuotanu verta. Sellasta kipua, joka ei näy ulospäin.
Joku saatto ajatella mut nähdessää, et siin on ihminen, jolla on kaikki hyvin elämässä. Oliko mulla? Ei..
Opin siit ainaki sen, että luottamus särkyy herkästi. Unelmat hajoaa hetkessä palasiksi.
Kotona mä katoin sun kuvaa. Siin sä hymyilit mun vieressä. Näytit oikeesti onnelliselta, mutta mikä teki sit sen, että sä et enää vaan jaksanu. Vaikka mä toisaalta oon katkera sulle, nii en mä halua, et sun elämäs on rankkaa. Mä toivon, et säki viel joskus saat sen kuntoo ja pystyt oikeesti iloitsee. Mäki selvisin, mikset säki. Selvitää yhessä, vaikkaki erillää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤