Suuria valkoisia hiutaleita leijaili taivaalta. Kuljin sitä
tuttua lenkkipolkua, josta risteytyi pienempiä polkuja. Kukaan ei koskaan ollut
uskaltautunut menemään niitä pitkin. Vanhat tarut kertoivat, että siellä ei
ollut turvallista liikkua. Muutamia murhiakin oli tapahtunut. Jokin silti
kiehtoi poluissa minua. Katsoin kelloa. Minulla olisi vielä aikaa ennen kuin
minun pitäisi lähteä kotiin. Astuin yhdelle polulle ja kävelin sitä eteenpäin.
Lumi narskui kenkieni alla. Kun olin kävellyt mutkikasta polkua jo jonkin
aikaa, kuulin kavioiden kopsetta. Ne lähestyivät koko ajan ja kuuluivat yhä
lujempaa ja lujempaa. Mutkan takaa ilmestyi hevonen ilman ratsastajaa.
Räpsäytin silmiäni. Se ei ollutkaan hevonen. Se oli puoleksi ihminen ja
puoleksi hevonen. Se oli kentauri. Hän huomasi minut ja pysähtyi. Seisoi
paikallaan jännittyneenä. Suljin silmäni ja kun avasin ne, kuulin laukan äänet.
Kavion kopse vaimeni ja lopulta sitä ei enää kuulunut lainkaan. Palasin polkua
takaisin epäuskoisena tapahtuneesta.
Kevät saapui hiljalleen. Nurmikko alkoi vihertää ja
muuttolinnut palasivat. Joutsenten äänet kuuluivat vesistöiltä. Kävelin taas
sitä tuttua metsäpolkua, josta risteytyi monia pienempiä polkuja. Käännyin
pienemmälle polulle ja kävelin sitä jonkun matkaa. Kamera roikkui kaulallani.
Huomasin maassa kauniita kukkia. Kyykistyin niiden eteen ja räpsin kuvia.
Painoin selaa nappia ja katselin ottamiani kuvia. Viimeisimmässä kuvassa
näkyivät kaviot. Säikähdin ja nostin katseeni. Kentauri seisoi muutaman
kymmenen metrin päässä minusta. Hänen silmänsä katselivat minua. Peruutin
muutaman askeleen taaksepäin. Kentauri hymyili ja sanoi: "Yleensä me
pelkäämme enemmän teitä, kuin te meitä." Sydämeni sykki yhä kiivaammin ja
kiivaammin. Käännyin ja juoksin pois. Tunsin kentaurin tuijotuksen selässäni
juostessani.
Nousin autosta ja kävelin koulun oville. Aukaisin ne ja
astuin sisään. Kävelin luokkani ovelle ja koputin sitä. Ovi aukaistiin ja
astelin luokkaan. Katselin luokkatovereitani. Tutut silmät katselivat minua
luokan perältä. Missä olin nähnyt ne? Poika hymyili minulle. Hänellä oli täysin
samanlaiset silmät ja hymy, kuin metsässä näkemälläni kentaurilla. Istuin
tyhjään pulpettiin ja katselin eteenpäin. En uskaltanut puhua tunnilla mitään.
Kun tunti päättyi, ryntäsin ulos luokasta ja menin pihalle. Seisoin pihalla
pelästyneenä ja yritin tasoittaa hengitystäni. Kuulin askeleita takaani ja
käännyin. Poika seisoi takanani hymyillen ja kysyi: "Juoksetko nytkin
karkuun?" Pudistin päätäni. Katselin hänen suloista hymyään ja kauniita
silmiään. "Et sää oo oikeesti olemassa", sanoin hiljaa ja suljin
silmäni. Hän astui viereeni ja kosketti kädellään poskeani. "Enkö? Miten
sitten selität sen, että tunnet kosketukseni?" hän sanoi ja astui askeleen
taaksepäin. Avasin silmäni ja katsoin taas poikaa. "En tiedä, mutta en
usko taruolentoihin", sanoin ja yritin livahtaa pois. Poika tarttui
käteeni ja sanoi: "Ei sinun tarvitse uskoa taruolentoihin, mutta toivon,
että pystyt uskomaan siihen, että minä seison sinun edessäsi ja olen elävä."
Nyökkäsin ja hän päästi kädestäni irti. Lähdin kävelemään takaisin koululle ja
kuulin hänen vielä sanovan perääni: "Sinä olet kaunis." Pysähdyin ja
käänsin katseeni häneen. Hän hymyili valloittavaa hymyään ja katseli minua. "En
ole", sanoin hiljaa ja kävelin pois. Poika ei sanonut siihen enää mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jos postaus herätti ajatuksia, ni kommaa mulle jotain ❤