Annoin anteeksi sulle

Älä väitä ettet muista, koska kyllä sä muistat. Muistat sen, ku kävelin portaita ylöspäin ja kannoin painavaa tarjotinta. Tulit mua vastaan ja virnuilit. Sitten sä kamppasit mut. Kaaduin, löin pääni ja tarjotin lensi, samoin ruuat. Mun hiukset oli maidossa, ja kyyneleet valu mun poskille. Sä katoit mua ensin säälien, mutta sitten kovetit ittes, niin kuin aina ennenkin ja häivyit sanomatta sanaakaan. 

Muistat myös sen, ku olit just puhkasemassa mun pyörän rengasta, ku mää tulin. Nauroit, kun kumi hiljalleen tyhjeni. Läpsäsit mua selkään, ja sanoit -Hyvää synttäriä! Jouduin taluttamaan neljä kilsaa sitä pyörää kotiin. Kotona jouduin valehtelemaan, että olin ajanut vahingossa lasinsirpaleiden päältä.

Muistat myös kaikki ne kerrat, kun lauoit päin naamaa niitä kaiken maailman haukkumasanoja, ja ne kerrat, kun ajoit mun ringistä ulos ja sait kaikki muut nauramaan mulle. 

Muistat varmaan myös, että me oltiin oltu lapsuudesta asti kavereita. Ihan parhaita sellasia. Oltiin tehty kaiken maailman reissuja, ja leikitty rikkinäisillä nalleilla. Kerätty pulloja ja käyty aina ostamassa niillä rahoilla muutama irtokarkki, joita sitten syötiin kotimatkan ajan. Meillä oli myös best friends-korut. Tosin mä poltin sen oman puoliskoni viime juhannuksena.

En mä ees tiiä milloin kaikki muuttui. Milloin halusit enää vain satuttaa.

Mutta arvaa mitä sä et tiiä?

Et tiiä sitä, että mä annoin sulle mielessäni anteeksi, ja sen avulla oon päässy tuon kaiken yli.

Teksti on fiktiivinen!

Sunset

Seison hangella. Varpaita pistelee pakkanen. Posket punaisena, silmissä onnellisuuden hippuja. Hymyilyttää. On jo pitemmän aikaa ollut niin hyvä olla. On ollut turvallista saada olla täällä kaikkien ihanien ystävien keskellä. Synttäripäivä oli täynnä onnellisuutta. Hymyä, naurua, hyviä juttuja ja ympärillä monta niin tärkeää ystävää. Leivottiin mutakakku, joka oli vähän liian kauan uunissa, mutta se oli ihan yhtä hyvää. Syötiin sen kans jäätelöä ja nautittiin hyvästä seurasta. 

Katse kohti tulevaisuutta. On vielä epävarma olo, mutta en enää stressaa niin paljon kuin ennen. Kyllä elämä kantaa. Kantaa heikointakin kulkijaa. Auringon viimeiset säteet saavat hiukset näyttämään välillä kultaisilta. Kultaa on sydän ja mieli täynnä. 

Sumu kietoutui tiukemmin ympärilleni. 

En päässyt sitä enää karkuun. 

Vaivuin yhä syvemmälle pinnan alle ja tunsin,

 kuinka vaikeaa oli hengittää.

 Suljin silmäni. 

Tuli aivan pimeää.

Tunsin jonkun tarttuvan käteeni. 

Vetävän viimeisillä voimillaan minua ylöspäin.

 Sumu hälventyi.

 Näin suljettujen silmieni läpi auringon,

 joka oli kultaakin kauniimpi,

 mutta aukaistuani silmäni näin jotakin vielä kauniimpaa.

 Näin sinun hymysi

I don't know

Masentunut. Junan ikkunasta heijastui mun kasvot. Ilmeettömät. Silmät oli sameet. Ne ei tarkentanu mihinkään. Niistä tuijotti takaisin vain tyhjyys. Tyhjyyttä huokuvat lumipeitteiset pellot. Yksinäiset pajut. Harmaa mitään sanomaton taivas. Suljin silmät. Rakastin haaveilua. Pääsin aina hetkeksi karkuun omaa elämää. Sitä labyrinttia, mitä kiersin aina vain uudestaan löytämättä koskaan uloskäyntiä. Olin tullut opistoon etsimään omaa paikkaani tässä elämässä. Olin etsinyt sieltä vastausta kysymykseeni. Mitä mä teen tulevaisuudessa? En mä tiennyt vieläkään. Huokaisin raskaasti. Pitäis yrittää miettiä, mutta se oli liian vaikeaa. Toisaalta oli liikaa vaihtoehtoja, toisaalta liian vähän. Ei. En mä vaan tiennyt. Ahisti toisten kysymykset. Mihin sä meet syksyllä? Äiti oli tsempannut ja sanonut, että mä löytäisin vielä paikkani. Mutta milloin. Sitä mä en tiennyt.

teksti on fiktiivinen..

jäillä

Ajatukset oli raskaita. Pää tuntui raskaalta. Tulevaisuus, joka oli näyttäytynyt niin valoisana, olikin yhtäkkiä taas sumussa. Yhteishausta oli jo aikaa. En mä tiennyt halusinko mihinkään niistä, minne olin hakenut. En mä tiennyt taaskaan mistään mitään. Olin ajelehtinut taas pitkin aallokkoista merta. Ajelehtinut ilman mitään määränpäätä. 

Ilmassa oli haikeutta. Tunsin silmien kostuneen. Opistovuosi oli mennyt ihan liian nopeasti. Enää oli vain muutama hassu kuukausi jäljellä. Vasta lomalla olin tajunnut ensimmäistä kertaa, miten tärkeiksi monet ihmiset olivat tulleet. Harmitti syksy. En ollut saanut siitä mitään irti. Onneksi kevät oli korvannut sitä osittain. Mutta harmitti liikaa. Tuntui, että oli liian vähän aikaa tutustua paremmin ihmisiin. 

Yhtenä iltana olimme kävelleet jäällä. Katselleet sumua ja punaista taivasta. Lumessa oli ollut vaikea kulkea. Sellaista elämä oli ollut jo pidemmän aikaa. Raskasta. Niin raskasta, mutta silti jossain pilvien välissä näkyi heikkoa valoa. Kyllä kaikki vielä joskus selviäisi. Joskus tulevaisuus näkyisi kirkkaampana kuin koskaan. 

Uskalla olla oma itsesi

Ootteko koskaan miettiny miten pienistä jutuista me muodostetaan ennakkokäsityksiä. Tuo kaulakoru  "koiranpanta" sai mut ajattelemaan sen käyttäjistä, et ne on sellasia pissiksiä tms. Helppohan se on puhua tuollasta toisista, mutta entä sitten, jos joku saa negatiivisen käsityksen susta jonkun pienen yksityiskohdan takia?

Oon pelänny monesti muiden mielipidettä, ja en oo aina uskaltanu pukeutua ehkä just sillä tavalla, ku oisin halunnu. Tuo "koiranpanta" löysi tiensä munkin koruvarastoon. En tiiä onko joku ajatellut sen nähdessään -Jaa.. Tuollakin.
En välitä. Jos tykkään, niin sitten tykkään.

Muoti on tänäkin päivänä tosi iso juttu, ja siitä puhutaan paljon. Osa arvostaa massaa. Osa taas persoonallista pukeutumistyyliä. Mun mielestä massapukeutumisessa ei oo mitään pahaa, jos oikeesti niistä tykkää, eikä käytä vaan sen takia, että muutkin käyttää niitä, eikä kehtaa olla erilainen.

Ylemmässä kuvassa mulla on kohtuu totinen ilme, ja alemmassa taas hymyilen. Voiko ilmekin vaikuttaa ennakkokäsityksien syntyyn. Kyllä mun mielestä voi. Ylemmästä joku vois päätellä niin, et ihan uhmasta oon laittanu tuon korun kaulaan, ja haluan näyttää, et kyllä mäkin uskallan. Alemmasta ei mun mielestä muodosta niinkään negatiivisia käsityksiä.

Uskalla olla oma itsesi!

Toivoa ja luottamusta

Päivä oli päättynyt liukuvärjätyllä oranssin sinisellä taivaalla. Keväällä, ja auringonlaskulla. Pikkupakkasilla ja hohtavilla hangilla. Oli ollut mahti elämys seistä kestohangilla ja katsella miten taivas pikkuhiljaa tummeni ja lopulta pimeys verhosi maan. 

      Oli tehty muutama valokuvausreissu. Oli hymyilty täysillä ja naurettu niin paljon, että mahaankin oli alkanut sattua. 

      Viikonloppu oli mennyt riparilla isosena ja kaverina ollessa. Tukena, ja turvana. Oli tutustuttu uusiin ihmisiin. Juteltu illalla porukalla, ja aamulla herätty väsyneenä tiskiin. Oltiin annettu, mutta oltiin myös saatu. Paljon kokemusta, muistoja ja ystäviä. Reppu oli täytetty viikonlopun onnellisilla hetkillä. Vastaan tulevan hymyllä, lauluhetkillä ja halauksilla. Hyvästellessä oli onneksi saatu sanoa. -Pian nähdään.

Dad

Syksy. Se oli mennyt hatarasti. Välillä elämänviiva oli kulkenut suoraan, joskus taas jyrkkään nousuun tai laskuun. Välillä oli hymyilyttänyt tai itkettänyt ilman syytä. Oli ollut paha olla, mutta silti päällimmäisenä oli jäänyt mieleen kaikki hyvät muistot. Ystävien kanssa vietetyt illat. Kahdenkeskiset juttelut. Tsemppaavat ja piristävät viestit. Pikkuveli, joka oli vilkuttanut iloisena ikkunasta.

Kevät aurinko sai hangen kimaltamaan. Paksuun lumihankeen oli painunut polku. Kymmenien ihmisten astelema. Ystävysten. Kämppäkavereiden. Ehkä jonkun yksinäisen kulkijan. Ajatuksia pakenevan nuoren. Iltavalvojan, tai talonmiehen.

Punaisilla lapasilla oli lunta. Kiteitä, jotka säteilivät maailman kaikissa väreissä. Oli tullut mieleen syksy. Ruskan väriset lehdet. Sammaleet, jotka olivat alkaneet syksyn edetessä punertua. Äiti, joka oli ollut pitkät viikot kotona yksinään. Käynyt välillä pitämässä paikallista kangaskauppaa. Yksinhuoltaja. Sellainen se oli. Oli ollut jo jonkun aikaa.

Puiden keskellä seisoi mies. Se hymyili. Sillä oli isän hymy, ja silmät. Se otti muutaman askeleen eteenpäin, ja osoitti taivaalle. Siellä lensi joutsenia. Puhtaan valkoiset höyhenpuvut päällään. Lensivät kohti auringon nousua. Maassa oli höyhen. Käsi nosti sen hennosti. Katse seurasi joutsenten menoa. Sinne ne hävisivät, horisontin taakse.
      Siitä hetkestä oli jo aikaa. Kuukausia. Isä oli hymyillyt koko kevään. Syksyllä kaikki oli muuttunut. Isän sairaus oli edennyt. Silmistä oli hävinnyt se pilke. Elämän ilo. Silti se oli jaksanut kysellä kuulumisia. Oli välittänyt. Puristanut viimeisillä voimillaan hänen kättään. Sanonut, että kyllä elämä kantaa.
      Jospa kantaisikin. Kantaisi horjuvaa kulkijaansa.


Teksti on fiktiivinen!