Dad

Syksy. Se oli mennyt hatarasti. Välillä elämänviiva oli kulkenut suoraan, joskus taas jyrkkään nousuun tai laskuun. Välillä oli hymyilyttänyt tai itkettänyt ilman syytä. Oli ollut paha olla, mutta silti päällimmäisenä oli jäänyt mieleen kaikki hyvät muistot. Ystävien kanssa vietetyt illat. Kahdenkeskiset juttelut. Tsemppaavat ja piristävät viestit. Pikkuveli, joka oli vilkuttanut iloisena ikkunasta.

Kevät aurinko sai hangen kimaltamaan. Paksuun lumihankeen oli painunut polku. Kymmenien ihmisten astelema. Ystävysten. Kämppäkavereiden. Ehkä jonkun yksinäisen kulkijan. Ajatuksia pakenevan nuoren. Iltavalvojan, tai talonmiehen.

Punaisilla lapasilla oli lunta. Kiteitä, jotka säteilivät maailman kaikissa väreissä. Oli tullut mieleen syksy. Ruskan väriset lehdet. Sammaleet, jotka olivat alkaneet syksyn edetessä punertua. Äiti, joka oli ollut pitkät viikot kotona yksinään. Käynyt välillä pitämässä paikallista kangaskauppaa. Yksinhuoltaja. Sellainen se oli. Oli ollut jo jonkun aikaa.

Puiden keskellä seisoi mies. Se hymyili. Sillä oli isän hymy, ja silmät. Se otti muutaman askeleen eteenpäin, ja osoitti taivaalle. Siellä lensi joutsenia. Puhtaan valkoiset höyhenpuvut päällään. Lensivät kohti auringon nousua. Maassa oli höyhen. Käsi nosti sen hennosti. Katse seurasi joutsenten menoa. Sinne ne hävisivät, horisontin taakse.
      Siitä hetkestä oli jo aikaa. Kuukausia. Isä oli hymyillyt koko kevään. Syksyllä kaikki oli muuttunut. Isän sairaus oli edennyt. Silmistä oli hävinnyt se pilke. Elämän ilo. Silti se oli jaksanut kysellä kuulumisia. Oli välittänyt. Puristanut viimeisillä voimillaan hänen kättään. Sanonut, että kyllä elämä kantaa.
      Jospa kantaisikin. Kantaisi horjuvaa kulkijaansa.


Teksti on fiktiivinen!