Masentunut. Junan ikkunasta heijastui mun kasvot. Ilmeettömät. Silmät oli sameet. Ne ei tarkentanu mihinkään. Niistä tuijotti takaisin vain tyhjyys. Tyhjyyttä huokuvat lumipeitteiset pellot. Yksinäiset pajut. Harmaa mitään sanomaton taivas. Suljin silmät. Rakastin haaveilua. Pääsin aina hetkeksi karkuun omaa elämää. Sitä labyrinttia, mitä kiersin aina vain uudestaan löytämättä koskaan uloskäyntiä. Olin tullut opistoon etsimään omaa paikkaani tässä elämässä. Olin etsinyt sieltä vastausta kysymykseeni. Mitä mä teen tulevaisuudessa? En mä tiennyt vieläkään. Huokaisin raskaasti. Pitäis yrittää miettiä, mutta se oli liian vaikeaa. Toisaalta oli liikaa vaihtoehtoja, toisaalta liian vähän. Ei. En mä vaan tiennyt. Ahisti toisten kysymykset. Mihin sä meet syksyllä? Äiti oli tsempannut ja sanonut, että mä löytäisin vielä paikkani. Mutta milloin. Sitä mä en tiennyt.
Osaat kirjottaa niin ihanasti! :)
VastaaPoistaKivasti sanottu! :)kiitti!
PoistaIhanasti kirjotettu!♥
VastaaPoistaKiitos❤
Poista