entä jos?

Se hiipii jostain mielen perukoilta. Salakavalasti. Tuo mukanaan epävarmuuden. Ja pelon. Entä jos? Mitä sitten kun? Ehkä kukaan ei sittenkään? 

Pelko jäädä yksin. Että näyttää typerältä hortoillessaan vaunujonojen läpi. Sitten pellon vierustaa lippurivistölle. Sieltä isonteltan kulmille, juhlaportille ja takaisin. Ei kertakaikkiaan ketään. Ei yhtäkään ihmistä, jonka seuraan liittyä huomaamattomasti. Että näyttäisi siltä niin kuin olisi aina ollutkin siinä. Ei hetki aiemmin eksyneenä. Pelokkaana. Ei pyörittelemässä päätään joka ikiseen ilmansuuntaan. Ei etsimässä näköpiiriin edes jotain, mihin kiinnittää katsetta valtavasta väkijoukosta, jonka tuijotuksen tunsi selässä, katsoipa joku oikeasti tai ei.

Ahdistavaa. Niin kertakaikkisen ahdistavaa. Pakottava tarve kaivaa puhelin. Etsiä ensimmäisen tutun nimi, joka ehkä saattaisi vastata. Paniikki. Entä jos kukaan ei vastaakkaan. Ahdistus. Se nousee jostain syvältä. Nousee hengitystorvea ylöspäin. Tukkii kurkunpään. Hengitys katkoilee. Nieleksyttää. Ei nyt. Ei tässä. Ei kaikkien nähden.

Puhelin tuuttaa. Ei vastausta. Askeleet kääntyvät tulosuuntaan. Pakenevat. Verkkaisesti astellen hahmo palaa takaisin. Yrittää limittäytyä ihmisten sekaan. Pois polttavien katseiden alta. Pois puhetulvan ja naurun seasta. Hymyilevien ihmisten ja leikkivien lasten luota. Pois seurustelevien parien ja onnellisten vanhusten seasta. Pois. Pois.

Vaunun ovi auki. Katse kiertää päädystä toiseen. Tyhjää on. Huokaus. Syvä hengitys. Sydämen sykkeet alkavat hiljalleen tasoittua. Äidillä on tainnut jäädä radio päälle. Laulun sanat sopivat siihen hetkeen. Koskettavat jonnekin syvälle. Pelko väistyy. Turva sen pienen hetken verran ennen kuin ajatukset ottavat jälleen vallan.

Tarina on fiktiivinen, mutta voi olla jonkun kohdalla hyvinkin totta. Itselle kesän tärkein tapahtuma tuo usein yhteenkuuluvuuden tunteen. Joskus yksin kentällä hortoillessa pelko yksin jäämisestä on läsnä. 

olen kannatellut siipiä

Vika ilta jenkeissä. Käsittämätöntä. Niin nopeaa aika on mennyt ja silti välillä päivät ovat tuntuneet pitkiltä. Tämä kesä on jälleen kerran opettanut elämästä. Niin huonolla kuin hyvällä tavalla. Olen kannatellut siipiä. Lentänyt. Pudottanut hiukan korkeutta. Välillä on pitänyt hetki hengähtää ja lepuuttaa siipiä.

Mun yksi suurimmista unelmista, kirjan kirjoittaminen, oli jo kerennyt tuntua tavoittamattomalta asialta. Varmuutta kirjan julkaisusta ei vielä ole, mutta lähempänä sitä pistettä kuitenkin ollaan. 

Oon iloinnut kesäisistä päivistä. Lämmöstä. Ystävistä. Jäätelöstä. Nauranut aidosti ja hymyillyt niin, että silmätkin ovat yhtyneet siihen. Oon ymmärtänyt, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä vaikeilla jutuilla. Ne auttaa kasvamaan ja tekemään vähemmän samankaltaisia asioita tulevaisuudessa. Jokainen ihminen on yhtä lailla haavoittuvainen ja erehtyväinen.

Tuntuu toki haikealta tulla suomeen, mutta voin olla kuitenkin onnellinen tästä mahdollisuudesta, että pääsin jälleen kokemaan näitä ihania hetkiä täällä. Maapallon toisella puolella. Ihanaa nähdä ystävät. Muistaa, mitkä suomalaiset arvot ovat itselle tärkeitä. Ihana saada syödä niin terveellisesti kuin haluaa. Ja elää sitä omaa elämää.

Syksyllä koulu jatkuu. Uusi kämppä ja kämppäkaveri. Mukava saada vaihtelua arkeen. Tässä hetkessä aito onni ja kiitollisuus. Ei kai sitä muuta edes tarvita.

sinä olet taivas. minä meri

En tiedä, mitä ajatella. Sisimmässä kipua. Kaipuuta, vaikken ole vielä edes lähtenyt. Kuvittelen olevani parvessa lentävä lintu, joka on muuttomatkalla. Muistoja jää. Ihmiset pysyvät elämässä mukana, mutta miten iso kolo jää sydämen pohjalle muistuttamaan tästä kaikesta onnesta. En halua päästää irti. En näistä hetkistä. Haluaisin pitää kiinni ikuisesti. Keinua unenomaisessa äärettömyydessä, jolle ei näy loppua.

Sinä olet taivas. Minä meri. Ne yhtyvät horisontissa. Kohtaavat toisensa. Pitävät tiukasti kiinni. Siellä minä sanoisin sinulle -älä pelkää, minä olen tässä. Sinä katsoisit minua. Hymyilisit. -Tiedäthän, että rakastan sinua. 

Kyllä. Minä tiedän. Olen aina tiennyt. 

meidät vei erilleen tie

Se kuukausi oli erikoinen. Raskas ja samalla kertaa täynnä onnea. Kiitollisuutta monista pienistä asioista. Iloa uusien ihmisten kohtaamisesta. Rakkautta perhettä kohtaan, jota en koskaan voisi unohtaa. Pettymyksiä. Karvaita kyyneliä.

Tunteiden skaala on käyty läpi ääripäästä toiseen. Olen ollut samalla kertaa vihainen, turhautunut ja äärimmäisen pettynyt itseeni. Toisena hetkenä olen jaksanut olla ymmärtäväinen. Kaikki ihmiset tekevät virheitä. Niin pieniä kuin suuria. Vaikeinta on kuitenkin se, kun satuttaa jotain ihmistä hyvin syvälle.

Lupasin sinulle kuun ja tähdet taivaalta.
Tyynen veden ja äärettömyyden.
En horisonttia, joka estäisi näkemästä valoa.
Tai aaltoja, jotka keinuttaisivat paattia.
En tuhansia puukon lailla iskeviä sanoja
kertomaan, etten enää osaa rakastaa.
En sinua.
Tai hymyäsi tai kaikuvaa nauruasi.

Meidät vei erilleen tie.
Tuuli, joka johdatti minut toisaalle.
Sydän, joka käski minun kulkea pois luotasi
takaisin valoon,
jotta voisin jälleen elää ilman sääntöjä siitä, miten minun kuuluisi ajatella.
Jotta voisin vielä joskus rakastua uudelleen.
Tuntea jotain niin sanoinkuvailemattoman ihmeellistä onnea.
Jotta voisin olla osa jotain suurempaa.
Että vielä joskus olisi me.
Ei vain minä ja sinä.

hyvä olla

Sadepisaroiden kimpoillessa kattoon ja ukkosen jyrähdellessä taustalla, mietin omaa elämääni. Olen saanut viettää kesää jenkeissä. Ensin siskon luona, sitten jenkkiperheeni kotona ja heidän isovanhempiensa luona. Nyt muutama päivä Miamissa takana. Asuntovaunu-elämä on ollut yllättävän leppoista.

Välilä olen miettinyt suomea ja kesää siellä. Haaveillut valoisista kesäöistä ja mökistä järven rannalla. On kuitenkin ollut ihanaa olla täällä. Alkaa nukkumaan pimeyden laskeutuessa ja auringon viimeisten säteiden kadotessa palmujen taakse.

On tuntunut velvollisuudelta päivitellä blogia, vaikkei inspiraatiota kirjoittamiseen ole suuremmin ollut. Olen kuitenkin ajatellut, etten kirjoita väkisin mitään, koska siinä en ole hyvä, eivätkä ajatukset ole silloin aitoja. Haluan kirjoittaa rehellisesti. Kirjoittaa, kun elämässä on paljon hyvää ja myös silloin, kun on vaikeaa. 

Koen, että mun elämä alkaa olla tasapainossa. Ehkä ne vaikeimmat ajat alkavat todella olla takanapäin. On ihanaa osata elää ilman ajatuksia siitä, että pelkää onnellisuuden katoavan ja melkein jopa odottaa sen pahan olon tulevan. Vapauttavaa uskaltaa hymyillä ja kertoa olevansa niin aidosti onnellinen kuin ihminen vain voi olla.

Hyvä olla. Tänään, tässä hetkessä ja toivottavasti huomennakin. Ystävien ollessa ympärilläni jakamassa tämä kaikki minun kanssani.

mustia ajatuksia

Annan pidäteltyjen kyynelten tulla autossa,

kun vihdoin ja viimein saan olla yksin, eikä tarvitse esittää kiinnostunutta tai innostunutta. En jaksa ymmärtää itseäni. En sitä, miksi toiset saa mut vihaamaan itseään. Miksi mustat ajatukset seuraavat kaikkialle. Miksi silmien edessä pelkkää pimeää.

Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että olen väsynyt. Väsynyt näyttämään onnelliselta. Väsynyt säntäilemään paikasta toiseen tai tekemään kompromisseja. En jaksa yrittää olla kiva. Parempi olla rehellinen. Kertoa, että tarvitsen omaa tilaa. Että ihmiset mun ympärillä eivät ole vietävissä minulta. En haluaisi jakaa ketään joidenkin muiden kanssa, kun viimein olen saanut jonkinlaisen yhteyden perheeseeni.

Yritän ajatella valoisasti. Elää hetkissä ja haaveilla tulevasta. Ehkä mua odottaa jokin hyvä jossain. Ehkä se on vielä piilossa mun katseilta ja ilmestyy sitten kun niin on tarkoitettu. Ehkä kaiken kuuluu mennä näin. Ensin olla hyvää ja sitten jälleen pahaa. Että en lakkaisi olemasta kiitollinen niistä kaikista hyvistä hetkistä, joita olen saanut elää. Että en unohtaisi, miten helppoa kaikki oikeastaan on.

tänään olen kaunis

Hukun.
Omiin ajatuksiini.
Sanoihin, joita en saa sanottua.

Itkettää.
Miten paljon voi pelätä ihmisen kohtaamista,
jota ennen rakastin eniten koko maailmassa.

Pelottaa.
Tunteet, niiden olemassaolo
tai niiden olemattomuus.

• • •

Aallokko vie mukanaan.
Hyvät ajatukset.
Hymyn kasvoilta.

Tuuli tarttuu mekkoni helmaan.
Saa minut näyttämään rumalta.
Lihava ihminen katsoo minua peilistä silmiin.
Irvistän sille takaisin.
Tänään en tahdo sen riepottelevan minua niin kuin se tahtoo.
Tänään olen kaunis ja itsevarma.
Ylpeä siitä, että olen minä.