tiistai 22. marraskuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #73

Ojennan suihkulipun kassatyöntekijälle ja jatkan matkaani valkoisen telttarakennuksen uumeniin, jonka oviaukon jälkeinen alue on täynnä kenkäpareja. Släbäreitä, tennareita, lenkkareita ja varvastossuja kaikissa mahdollisissa väreissä.
Lattialle on kulkeutunut hiekkaa ja pölyä kenkien mukana. Auringon korventama ja tuulessa pölisevä hiekkatie on tuonut palan itseään tänne, missä ihmiset pesevät pahimmat liat jalkapohjistaan ja virkistäytyvät ennen paluuta kentälle, joka tulee kuhisemaan seuravieraita päivän kääntyessä iltaan.
Jätän omat mustat karvasläbärini muiden kenkien sekaan ja etsin katseellani tyhjää kohtaa vanereista rakennetuilla penkeillä.
Pukeutumispuoli on täyttynyt naisista ja lapsista. Jollakin äidillä on kolme lasta mukanaan. Poika, joka pitelee kiinni vanhemman siskonsa kädestä ja tyttö, joka yrittää kietoa liian isoa pyyhettä ympärilleen äidin hoputtaessa heitä liikkumaan suihkuille päin.
Ripustan kangaskassin lautaan porattuun ruuviin ja nappaan sen pohjalta shampoopullon. Sitten lasken riisumani vaatteet kasaksi penkille ja pyöräytän itseni pyyhkeen sisään.
Suihkusta tuleva vesi on ihanan lämmintä ja pehmeän tuntoista. Tekisi mieli jäädä vielä hetkeksi, mutta pestyäni shampoot pois etsin pyyhkeeni naulakoilta ja palaan omalle paikalleni pukeutumaan.
Matias seisoskelee ulkona odottamassa, kun kiiruhdan kauneussalonkia kohti. Hiukset ovat vielä harjaamatta ja kasvot tuntuvat niin kuivilta, että voisin levittää ohuen kerroksen kosteusvoidetta.
Palaamme samaa reittiä takaisin vaunulle. Matias jää pari kertaa suustaan kiinni lapsuuden tuttujensa kanssa, mutta jostain syystä juuri nyt se ei haittaa. Ehkä täällä suviseuroissa aika menettää merkityksensä. On ihana nähdä ystäviä ja jutella niitä näitä, eikä ole kiire mihinkään muualle kuin välillä syömään, ettei nälkäkiukku iske kenellekään.
- Mentäiskö ostamaan pehmistä? Matias ehdottaa, kun olemme saaneet pyyhkeet kuivumaan ja lähestymme kenttää, jonka reunalta näkee isonteltan ja ravintolakatokset.
- Joo, mennään, sanon ja hymyilen sille. Tiedän miten perso se on herkuille.
Pehmiskipot kädessä päädymme kävelemään kentän toiselle laidalle, missä isonteltan seinustalla olevat penkit ovat jääneet varjoon. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on laantunut, joten auringonpistos tai nestehukan saaminen ei ole millään tasolla haluttava lopputulos.
Kentällä rattaita työntävät äidit ja isät ovat saaneet mut haaveilemaan vanhemmuudesta. Olisi ihana jakaa perhe-elämä Matiaksen kanssa. Se olisi niin hyvä isä lapsilleen. Rakastava ja välittävä.
Sen taustoja ja isäsuhdetta ajatellen se on ansainnut kaiken rakkauden, mitä se voi ikinä saada. Olisi maailman söpöintä, että pieni pörröpää sanoisi sitä isäksi. Mun sydän sulais siihen paikkaan.
- Sun jäde sulaa, Matias sanoo huvittuneena.
Havahdun ajatuksistani ja lusikoin jo osittain nesteeksi muuttuneen pehmiksen suuhuni.
- Mitä sä tuumailit, kun jäätelökin unohtu syödä? se kysyy ja sen silmissä pilkahtelee nauru.
Kallistan pääni ja siristän silmiäni auringossa vastatessani - Sitä, että ois ihanaa, kun ois oma perhe. Ja että voisin olla sun kanssa jonkun lapsen tai lapsien vanhemmat.
Matias laskee kätensä kämmenelleni ja näen, miten se yrittää räpytellä silmiään huomaamattomasti.
Annan sille tilaa ja olemme hetken hiljaa.
Haluaisin rutistaa sitä tässä ja nyt, mutta en kehtaa sillä ympärillämme on niin paljon ihmisiä.
Matias rykäisee ja yrittää saada jotain sanottua, mutta huulilta ei pääse äännähdystäkään.
Puristan sen kättä ja toivon, että se voisi ymmärtää siitä pienestä eleestä kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita en kykene sanoittamaan.
- Mä joskus.. Matias saa sanottua ja pyyhkii silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen.
- Mä joskus ajattelin, etten vois koskaan olla isä. Kun oli koko lapsuuden kuullut, että mä en kelpaa ja että kukaan ei välitä, kuvittelin, että kukaan ei vois koskaan rakastaa mua. Ja jos kukaan ei rakastais, miten voisin olla kenenkään aviomies saati sitten isä.
Silitän sen kämmenselkää samalla kun sisintäni puristava vanne kietoutuu kireämmälle ja kireämmälle. Ahdistava, henkeäsalpaava tunne, jota tunnen kokiessani epäreiluutta ja myötätuntoa toisten puolesta.
- Sä et tiedäkään, miten paljon mä rukoillessa pyysin taivaan Isältä, että se sais isän olemaan väärässä... Matias jatkaa.
Nojaan sen kylkeen ja hapuilen oikeita sanoja.
- Voisinpa mä mennä sen pienen Matias pojan luo ja sanoa, että tiedätkös, tuolla muutamien satojen kilometrien päässä asustelee yksi Lili niminen tyttö, joka haluais ihan tosi kovasti rakastaa sua.
Matias hymyilee, mutta hymy ei yllä silmiin asti.
Käännän katseeni taivaalle ja sanon - Voisinpa mä luvata, että elettäis yhdessä onnellisina ja oltais vielä silloinkin toistemme rinnalla, kun naama on täynnä ryppyjä...
- Ja kun käsi ei enää jaksa puristaa toisen kädestä, Matias jatkaa lausettani ja viimeisen sanan kohdalla sen ääni on särkyä.
- Niin, silloinkin, kuiskaan niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko edes Matias sitä.
Ja jossain vasemman rintani tienoilla sydämeeni murtuu uusi polku.

maanantai 24. lokakuuta 2022

särkynyt

Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.
Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.
Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?
Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.
Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.
Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.
Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.
- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.
- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.





teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten. 







perjantai 21. lokakuuta 2022

miehelleni

silloin kun ensi kerran kohtasimme
tähdet eivät vielä tuikkineet meille.
sydämeni oli säröillä ja luulin,
etten enää koskaan uskaltaisi rakastaa.

sinussa oli jotain sellaista herkkyyttä,
joka sai sydämeni vavahtamaan paikoiltaan.
näit minussa jotain,
mitä en ollut itse kyennyt näkemään.

tuli talvi ja lauloin romanssia autossa matkalla mökille.
olin laulanut sitä viimeksi silloin,
kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
ehkä sisimpäni tiesi jo silloin,
etten osaisi enää elää ilman sinua.
että vielä jonain päivänä
olisit koko maailmani.

lauantai 15. lokakuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #72 (Matias) paluu menneisyyteen

Ovi on raollaan käytävään. Käytävään, jonka seinällä aiemmin palaneen lampun kupu on särkynyt, ja jonka seiniä koristavat kehyksissä olevat kuvat kahdesta pellavapäisestä pojasta, joista pidempi ja vanhempi on laskenut kätensä nuoremman olkapäälle. Kuin suojellakseen. Pitääkseen tämän turvassa.
Äänet kimpoilevat pitkin yläkerran seiniä. Isän ääni. Ja Juliuksen.
Isä vaatii saada tietää. Vaatii vastauksia kysymyksiin, joihin veljellä ei ole aikomustakaan vastata.
Julle ei halua tai ei pysty.
Matias on nähnyt sen tämän silmistä.
Ne ovat olleet tummat ja tyhjät.
Tyhjät kuin tiimalasin puolikas hiekan valumisen jälkeen.
Se kaikki oli alkanut jo aikoja sitten. Ensin Julle oli lakannut tulemasta kotiin sovittuina aikoina. Sitten se oli lakannut käymästä lainkaan.
Monien viikkojen jälkeen Matias oli herännyt yöllä siihen, kun viereisen huoneen ikkuna oli ängetty väkisin auki ja veli oli hakenut huoneestaan tavaraa. Kiivennyt hatarat tikkaat yläkertaan, työntänyt reppuun mytyn vaatteita ja palannut samaa reittiä takaisin.
Matias oli alkanut pitää ikkunaa auki öisin. Elätellyt toivoa, että jonain yönä veli palaisisi, eikä enää lähtisi pois.
Ja nyt tämä oli viereisessä huoneessa ja riiteli heidän isänsä kanssa.
Matias työntää ovea hiljaa. Niin hiljaa, ettei siitä kuulu inahdustakaan.
Hänen on pakko mennä väliin. On sietämätöntä kuunnella, miten isä ei ymmärrä lopettaa. Ei ymmärrä, että pahentaa vain omalla toiminnallaan tilannetta.
Juliusta ei voi pelastaa. Sen Matias on tajunnut jo päiviä sitten.
Se sattuu syvälle sisimpään. Saa vedet kihoamaan silmiin. Pistää kropan vääntymään mutkalle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun.
Julius on kadonnut heiltä muilta. Kadottanut lisäksi itsensä itseltään.
Matias tietää, ettei Julius ole paha. Ei sisimmältään. Mutta se ei helpota hänen tuskaansa, eikä tuo Juliusta heille takaisin.
Julius on saanut sairauden. Sairauden, joka vie tämän hautaan, ellei tämä tajua itse ajoissa lopettaa.
Matias vääntää isän käden irti Juliuksen kaulalta. Pitää tästä kiinni niin kauan, että veli kohottaa katseensa hänen silmiinsä ja katoaa sitten ikkunasta yhä pimenevään yöhön.
Sitten hän päästää irti.
Kyyneleet sumentavat hänen silmiään niin kauan kunnes isän vyöstä jääneet jäljet punertavat jälleen selässä ja kipu saa hänet lysähtämään polvilleen lankkulattialle.
- Pojat eivät itke, ovat viimeiset sanat, jotka hän kuulee isänsä sanovan. Sitten maailma pimenee hänen silmissään.

torstai 8. syyskuuta 2022

unohtumaton

Mummon keittiö tuntuu yhtä pieneltä kuin lapsena. Ihan kuin se ei olisi muuttunut siitä juuri lainkaan, jos ollenkaan.
Nojaan ovenkarmia vasten ja katselen, miten mummon jo elämää pitkään nähneet kädet kaatavat vettä kahvinkeittimen säiliöön ja napsauttavat keittimen päälle.
Siinä hetkessä on jotain niin lohdullista. Kuin olisin taas pikkutyttö, joka katselee ihmeissään mummon hyllyillä olevia tavaroita, jotka kiiltelevät ja näyttävät kalliilta. 
Mummo kertoo niiden olevan Canadasta.
Istumme pirtinpöydän ääreen mieheni kanssa ja mummo ottaa sen tutun paikan keinutuolista.
Selaamme kuvakirjaa, jonka täti on tehnyt mummolle lahjaksi. 
Täti tekee sellaisen joka vuosi. 
Tässä kirjassa on kuvia useamman vuosikymmenen takaa. Niiltä ajoilta, kun oma äitini ja muu sisaruskatras olivat vielä nuoria ja nykyistä mummolaa ei vielä ollut olemassakaan.
Kuvia katsellessamme mummo kertoo ihmisistä, jotka vilahtavat kuvissa. Nuo yksittäiset muistot ovat kirkkaana hänen mielessään.
Sitten mummo havahtuu kesken kertomuksen ja kysyy keittikö hän meille jo kahvia vai ei.
Vakuutamme, että kahvit on keitetty ja kurkistan mummonkin kuppiin, joko hän on itse kerennyt juomaan.
Mummo hymähtää hyväntuulisesti ja toteaa, että kunhan oman nimen ja osoitteen vielä muistaisi niin siihen asti kaikki olisi riittävän hyvin. 
Sitten hän ojentaa meille toisen kirjan, jota en ole vielä aiemmin nähnyt.
Kirjan, jossa on kuvia vaarin hautajaisista.
Räpyttelen silmiä, mutta en saa pakotettua kyyneleitä pysymään poissa kasvoiltani. Minun on pakko paeta eteiseen ja lukita vessan ovi.
Tunnen pahan olon vyöryvän päälle. Jonkin pidättelemättömän kivun ja surun peittävän kaiken muun alleen.
On pakko hengittää. Hengittää sisään ja ulos uudestaan ja uudestaan niin kuin terapeutti on neuvonut.
Ja kun viimein palaan olohuoneeseen, kädessäni on useampi pala paperia, johon upotan poskilleni valuvat kyyneleet, kunnes kirjan viimeinenkin sivu on käännetty.

Kolme viikkoa myöhemmin istun oman kotini keittiönpöydän ääressä ja muistelen tuota hetkeä. Kyyneleet saapuvat kutsumattomina vieraina ja sydämeni on särkyä pelkästä ajatuksesta, että vielä jonain päivänä saattaisi tulla sellainen aika, ettei mummo enää muistaisi lapsenlastaan tai edes omaa nimeään.

keskiviikko 10. elokuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #71 (Matias)

Sade rummuttaa asuntovaunun kattoa maatessani pitkästä ajomatkasta väsähtäneenä taakse levitetyllä sängyllä. Päässä tuntuu raskaalta ja otsassa jyskyttää, mutta en tiedä mistä se johtuu. Ehkä pitäisi varulta pyytää Liliä hieromaan hartioista jumit pois.
Löydän toisinaan itseni miettimästä tulevaisuutta. Mihin se meitä vie. Mikä on taivaan Isän tahto ja tarkoitus. Saanko vielä jonain päivänä sanoa Liliä vaimokseni.
Suviseurat saavat kehoni ja mieleni sekaisin. Samaan aikaan se muistuttaa niistä ajoista, kun mietin, miksi rakastan ihmistä, jonka sydän ei kanna sisällään samaa uskoa, mutta myös siitä, kun katseeni löysi kuukausien jälkeen Lilin väkijoukon keskeltä isostateltasta, joka kylpi kultaisessa ilta-auringon valossa ja muodosti Lilin hiusten ympärille valokehän. Se oli näyttänyt niin kauniilta kävellessään hakepolkua pitkin avonaiselle oviaukolle, että olin jopa hetkeksi unohtanut hengittää. Sitten mulle oli tullut pakottava tarve päästä sen luo. Tarttua sen kädestä. Saada jutella sen kanssa. Sanoa, että kyllä mä yhä edelleen rakastin sitä. Ja että en ollut kyennyt unohtamaan, mitä meillä oli sen pienen hetken ajan ollut.
Jos Lili ei olisi suostunut juttelemaan, olisin varmaan silloin hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. En olisi hetkeen jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Olisi tuntunut siltä kuin maa olisi vedetty pois jalkojen alta ja yhtäkkiä pitäisi jaksaa kannatella itseään tyhjässä avaruudessa.
Myöhemmin kaikki pelot olivat käyneet toteen. Lili oli muuttanut toiselle puolelle maata. Jättänyt mut yksin lupaustensa kanssa siinä toivossa, että jaksaisin yhä edelleen odottaa sitä. Että antaisin sille vielä aikaa, jotta se voisi vielä jonain päivänä olla valmis. Valmis päästämään irti niistä vanhempiensa kuolemien jättämistä köysistä, jotka estivät sitä rakastamasta ketään.
Kun tarpeeksi paljon pelkää joutuvansa luopumaan jostakusta, alkaa uskoa, että rakastamatta jättäminen tekee kaikesta helpompaa. Ja kun lopulta elämä viedään toiselta pois, ei koskaan lakkaa suremasta, että ei uskaltanut rakastaa. Ja sitten huomaa menettäneensä kaksinkertaisesti.
Havahdun ajatuksistani, kun Lili saapuu takaisin vessoilta ja räpsäyttää sateenvarjostaan pahimmat vesipisarat pois.
- Mä oon jo ihan valmis unten maille, se sanoo haukotellen ja vilkaisee rannekelloaan, jonka viisarit osoittavat jonnekin puoli yhdentoista seuduille.
- Haluaisin kans nukkumaan, mutta mulla vihloo päätä. Voisitko vähän aikaa hieroa hartioita, jos se edes vähän helpottais? kysyn ja väläytän sille väsyneen hymyn.
- Voin hetken aikaa. Sitten mä kyllä painun nukkumaan.
Se istahtaa taakseni sängylle, kun olen viimein löytänyt hyvän asennon lattialta, joka hohkaa viileää yöilmaa. Annan pääni nojata sen polvia vasten ja suljen silmät.
Lilin lämpöiset kädet liikkuvat hitaasti t-paidan päällä ja tekevät pyörivää liikettä. Välillä se hieroo kovempaa sormillaan. Pyörittää lihaksia, jotka ovat kiristyneet fyysisen työn raskaudesta.
- Lähtee oikein veri liikkeelle, kun on jopa vähän heikko olo, sanon sille hiljaa, kun päässä tuntuu pökkeröiseltä.
- En ihmettele. Sä oot kyllä ihan jumissa koko jätkä. Sydän ja kaikki muu.
Sen nauru helkähtelee asuntovaunun sisällä, kun silmäni kohtaavat sen katseen ja pyöritän niitä kysyäkseni, onko se ihan tosissaan mun kanssa, vai heittääkö se vaan läppää.
Lilin lopettaessa hierontahetken nousen ylös ja rutistan sen syliini.
- Tiedäthän sä, että mä rakastan sua maailman eniten? kysyn siltä hiljaa sillä sanat meinaavat takertua kurkkuuni.
- Tiedän mä, se vastaa ja puristaa kädestäni niin lujaa, että siihen painuu sen kynnen jäljet.
- Ja mä rakastan sua aivan yhtä paljon, se vielä jatkaa.
Eikä sydämeni ole koskaan tuntunut painavan niin paljon onnellisuudesta kuin juuri sillä hetkellä, kun hymyni heijastuu Lilin kasvoille.

maanantai 11. heinäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #70

Tungen matkalaukun takakonttiin kaiken tavararöykkiön päälle ja toivon, että vaikka se pursuilee vaatteista ja sen vetoketju saattaa ratketa hetkenä minä hyvänsä, se kestäisi vielä edes tämän yhden matkan.
Pelkääjänpaikka on jätetty varta vasten tyhjäksi mua varten ja vaikka se alkaakin olla normaali näky, jostain syystä se yhä edelleen jaksaa sykähdyttää sydämessä. Ajatus siitä, että Matias haluaa mut viereensä yhtä paljon kuin mä haluan olla sen lähellä.
- Ei koti ole täällä murheitten laaksossa, vaan odottaa se tuolla ylhäällä taivaassa. On siellä Jeesukseni, taivainen Ylkäni, hän minut verellänsä synneistä puhdisti.
Kesäseuraradion toivelaululähetys on juuri alkanut ja olen jo nyt saada silmäni kostumaan kaikista niistä hetkistä, jotka ovat piirtyneet syvästi mieleeni vuoden takaisista suviseuroista.
Kaikki se kipu ja tuska, joka raastoi sisimpää yhä pienemmiksi ja pienemmiksi palasiksi. Kun mieli sanoi, että olisi vain parempi unohtaa, mutta sydämeen pisti pelkästään ajatuskin siitä, miten pohjattoman kuilun ikävä oli saanut aikaan.
Kun oli ollut niin hyvä olla toisen kanssa, mutta silti kaikki tuntui aina suistuvan raiteiltaan.
Silloin oli ollut vaikea uskoa, että taivaan Isällä olisi tarkoituksensa kaikille niille tapahtuneille asioille.
Ja kun sitten aivan yllättäen olinkin kohdannut Matiaksen seurateltassa, mikään ei ollut enää palannut ennalleen.
Ehtoollisella olin kokenut syvän ja voimakkaan kokemuksen. Olin tuntenut olevani syntinen ihminen, joka ei voi hyvällä omalla tunnolla polvistua alttarikaiteelle ja ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista.
Jostakin olin saanut voimia kysyä, että vieläkö mulla olisi mahdollista saada kaikki synnit anteeksi ja Matias oli tarjonnut evankeliumia, joka oli puhdistanut ja lohdattanut sisintä. Elämään oli tullut ikäänkuin ääriviivat, jotka hehkuivat kirkkaan kultaisina. Ja oli kuin taivas olisi melkein koskettanut maata. Niin hyvältä se kaikki oli tuntunut.
- Oi kiitos, Jeesukseni, kun maksoit velkani, ja minut täältä noudat taivaaseen luoksesi! Ylistys soi jo maassa ja kerran taivaassa. Oi autuus, ilo, rauha, se on niin suloista.
Seuraväen laulaman laulun sanat sopivat täydellisesti siihen hetkeen.
Sisimpään on laskeutunut sellainen rauha, ettei mikään voi viedä sitä tällä hetkellä multa pois.
Tiedän, että näin uskomalla voin kerran päästä taivaan kotiin ja nähdä kaikki rakkaat, jotka ovat jo päässeet iäiseen lepoon. Niin isän kuin äidinkin.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja kääntyy vilkaisemaan mua pikaisesti.
En osaa heti vastata. Mieli on niin täynnä ajatuksia, jotka sinkoilevat edestakaisin.
- Mä olen aika tosi onnellinen. On ihana päästä taas suviksiin ja kuulla kun tuhansien ihmisten laulu kaikuu isossateltassa. Päästä kokemaan ne kauniit kesäyöt sun kanssa yhdessä ja sen, että mä saan pitää sua ekaa kertaa kädestä.
Matias hymyilee mulle niin hellyttävästi, etten meinaa saada silmiäni irti siitä.
- Sä olet taas vaihteeksi liian söpö, sanon sille, siristän silmiäni ja jatkan - Säihkyt niin kovasti, että melkein silmiin sattuu.
Se tökkää sormellaan mua kylkeen ja älähdän, koska juuri se kohta on yksi herkimmistä alueista kropassani ja saa mut kutiamaan.
- Vai että söpö? se kysyy muka vakavalla naamalla.
Nyökyttelen.
- Vauvat on söpöjä ja koirat. Mutta että minä..
Tuhahdan sille ja jaarittelen ummet ja lammet siitä, miten jätkä voi olla niin söpö, komea, suloinen tai kauniskin.
- Joillakin miehillä on vaan jotenkin tosi kauniit kasvonpiirteet ja sillon tuntuis hassulta sanoa sitä komeaksi, sanon ja lopetan selostukseni.
- Hyvä on. Mutta naisista ei voi kuitenkaan sanoa, että ne ois komeita? Matias kysyy pyöritellen päätään.
Alan nauraa.
Nauru tuntuu mahanpohjassa pistelynä ja saa vedet kihomaaan silmiin.
- No ei. Ei todellakaan..
Keskustelu jää siihen, koska bensavalo on alkanut palaa jo edellisenä päivänä ja ajokilometrejä on tullut sen verran paljon, että on turvallisempaa tankata nyt kuin kokeilla onneaan puoli tuntia myöhemmin.
Sillä välin kun Matias jää tankkaamaan, suuntaan askeleeni huoltoaseman sisälle ja etsin katseellani paistopistettä, mistä löytäisin kaipaamani karjalanpiirakat ja lihapiirakan Matiakselle.
Rapisteltuani pussin auki ja tiputettuani kaksi piirasta sen pohjalle, taittelen pussinsuun kiinni ja lätkäisen siihen hintalapun.
Nappaan vielä mehuhyllyltä pari pillimehua. Päärynää ja vadelmaa niin kuin aina. Sitten palaan kassan kautta autolle ja ojennan toisen pusseista sekä vadelman makuisen pillimehun Matiakselle, joka repii tarran irti paperipussista ja haukkaa kerralla melkein yhden kolmasosan lihiksestä.
- Sä saat kohta jonkun ähkyn, sanon sille ja pyörittelen epäuskoisena päätäni.
Matias katsoo mua, kallistaa päätään ja hymyilee ilkikurisesti.
- Eikö se oo vaan joku hevosten juttu? se kysyy ja ryystää pillimehuaan.
Auringon valo siivilöityy ikkunan läpi ja saa sen pupillien ympärillä olevan vaalean ruskean renkaan säihkymään kuin kultaisena kehänä.
- Mä voisin tuijotella sun silmiä aina vaan, sanon sille lempeällä äänellä ja lasken käden hetkeksi sen poskelle, joka tuntuu karhealta kämmentä vasten.
Matias on antanut pitkästä aikaa parran kasvaa.
- No senkus tuijottelet, kuhan et häiritse mun ajamista. Muuten me ollaan kohta ojassa, se sanoo ja tarttuu hellästi kädestäni kiinni.
- Niin. Muuten jää kohta suviksetkin välistä ja siihen mä en suostu.
Hetken hiljaisuuden rikkoo murina, joka hetken kuunneltuani tulee mahastani.
- Ehkä sunkin pitäis alkaa syömään. Iskee vielä nälkäkiukku, Matias heittää hyväntuulisesti ja osoittaa kädellään vielä avaamatonta karjalanpiirakkapussia.
- Sä et tiedä millainen kriisi sulle iskis, jos semmosen saisin. Olisit ihan hädässä mun kans, kuittailen sille takaisin ja saan vastaukseksi tuhahduksen.
Eväitä syödessä seuraan vaihtuvia maisemia ja mietin, miltä tuntuu taas olla osa sitä suurta ihmisjoukkoa, joka vaeltelee pitkin kenttää ja etsii katseellaan tuttuja. Joiden kasvoilta paistaa sellainen rauha, jota ei muualla näe. Ja joiden sydämessä on se sama usko, josta haluan pitää tiukasti kiinni.
Odotan niin paljon suvispitsaa ja spagettia, jotka värjäävät suun ympäryksen oranssiksi, sekä pienten laukkumyyjien huutelua - Ostakaa jäätelöää, joka menee joka vuosi tismalleen samalla nuotilla.
Mutta ehkä kaikista eniten odotan sitä, kun herään aamulla teltassa auringon jo noustua korkealle ja kuulen kaiuttimista laulun, josta on ihana aloittaa uusi seurapäivä.
- Kaunis aamuaurinkomme, kuinka paistat puhtaasti. Herran hyvyys ihmeellinen täyttää köyhät lapsesi.

torstai 7. heinäkuuta 2022

mitä mulle kuuluu

Tunnen valtavaa syyllisyyttä siitä, ettei ole ollut voimia kirjoittaa useammin. Koko tämä vuosi on ollut yhtä tunteiden ja ajatusten vuoristorataa, ja moni asia on myös muuttunut. Mutta tänään, juuri tässä hetkessä, haluan jakaa edes pienen osan elämääni kuluneilta kuudelta kuukaudelta.

Tammikuussa mielenterveys- ja päihdetyön teoriaopinnot jatkuivat ja myös loppuivat. Nautin koulussa käymisestä ja odotin innolla, mutta myös jännityksellä sitä, millaiseen harjoittelupaikkaan tulisin pääsemään.
Yhdeksäs päivä sain vastata kysymykseen myöntävästi sydän täynnä rakkautta ja sain vihdoin alkaa pitämään valitsemaani kihlasormusta sormessani.

Helmikuussa aloitin harjoittelun mielenterveyskuntoutujien asumispalveluyksikössä, jossa koin, etten saanut tarvittavaa ohjausta tai perehdytystä ja ilmapiiri yhden työntekijän kanssa työskennellessä oli niin ahdistavaa, että aloin heti pohtia harjoittelupaikan vaihtamista. Sinnittelin kuitenkin opettajan toiveesta ensimmäisen viikon, mutta hiihtolomalla töihin palaaminen sai mut melkein itkemään ahdistuksesta, joten päätin ilmoittaa koululle, etten enää haluaisi jatkaa. Vaikka keskeyttäminen oli ainoa oikea ratkaisu, tuntui sydämessä pahalta lähteä sanomatta sanaakaan asiakkaille, joihin olin kerennyt jollakin tasolla kiintymään.
Pääsin myös vihdoin katsomaan hääjuhlapaikkaa, jonka olimme varanneet jo aiemmin.

Maaliskuussa opinnot päätettiin laittaa keskeytykselle sillä uutta harjoittelupaikkaa ei ollut enää saatavilla niin nopella aikataululla. Koulu tulisi hankkimaan uuden paikan syyskuusta alkaen.
Aloin etsimään töitä ja tekemään työhakemuksia. Sainkin pian paikan päiväkodista pyörämatkan päästä, jossa ystäväni oli ollut jo hetken aikaa töissä.
Sairastin koronan, joka meni onneksi ohi vain vähän pahempana flunssana.

Huhtikuussa työntoimenkuva muuttui ja lastenhoitaja nimike vaihtui henkilökohtaiseksi avustajaksi. Päädyin eri ryhmään ja olin vastuussa vain yhdestä lapsesta. Työ oli rankkaa, mutta myös välillä palkitsevaa.

Toukokuun loppuun mennessä olin ollut päiväkodissa työskentelyn aikana sairaana kahden viikon välein. Sairastin niin flunssan, noroviruksen ja ruokamyrkytyksenkin. Tämän kaiken lisäksi sain pesäpallopeleissä pallon kahdesti kaulaan ja päädyin kurkkupolille tutkittavaksi mahdollisen rustomurtuman takia. Olin sairaslomalla melkein viikon sillä en saanut rasittaa ääntä, jotta kurkku pääsisi paranemaan.
Pääsin myös juhlimaan rakkaan serkkuni ja tulevan kaasoni yo-juhlia, joissa suurimman osan ajasta olin mekon hihat käärittynä keittiössä tiskaamassa sekä ystäväni yo-juhlia.
Vietimme myös kaveriporukalla vappua ja juhlimme leijonien mm-kultaa. 

Kesäkuu tuntui kestävän ikuisuuden. Sairastuin jälleen flunssaan, jonka takia jouduin jättämään ihanan ystäväpariskunnan häät väliin. Veljen hääjuhlapäivänä ääntä ei lähtenyt ja sain viimeiseen asti stressata siitä, miten puheen pitäminen juhlassa onnistuisi. Sain myös kunnian toimia juhlassa kuvaajana ja oli ihana päästä editoimaan jälleen hääkuvia pitkän tauon jälkeen.
Pääsimme kuuntelemaan tulevaan vihkikirkkoon häämarsseja sekä miettimään, missä häiden potrettikuvat tultaisiin ottamaan.
Vietin ihanan juhannuksen vanhempien sekä isovanhempien mökeillä ollessa ja näin sukulaisia. 
Hetken kestäneen toiveikkuuden jälkeen, flunssa jatkuikin ja aamuisin heräsin siihen, että kurkku, nenä ja korvat olivat ihan tukossa. Ääni lähti myös uudelleen ja suviseuroissa puheen ja laulujen päälle puhuminen pahensi tilannetta.
Oli ihanan levollinen ja tunnelmallinen olo suviksissa. Nautin äärettömän paljon ihmisten näkemisestä, juttelemisesta, hyvästä ruuasta, puheiden ja laulujen kuuntelemisesta ja kauniista auringonlaskuista. Ainoa, mikä sai mielen välillä laskemaan oli se, etten pystynyt laulamaan yhtäkään laulua alusta loppuun.

Heinäkuu on alkanut lomatunnelmissa. Olen valvonut myöhempään ja nukkunut pidempään. Aloittanut lukemaan suviksista ostettua kirjaa Ihanan kamalaa, joka vaikuttaa lupaavalta sekä pohtinut, että haluaisin pian ostaa laatikollisen mansikoita, jotta voisin pilkkoa ne pakastimeen talvea odottamaan.
Tämä kuukausi tulee menemään kihlatun pihaa tehdessä sekä toivottavasti kirjoittaessa jatkoa novellisarjalle, joka ehkä vielä joskus saa päätöksensä ja antaa siten tilaa uusille ideoille ja teksteille, jotka ovat hukkuneet liian pitkäksi aikaa.
Minun täytyy myös pakata pienen yksiöni tavarat laatikoihin ja tehdä muuttosiivous. Sen lisäksi pääsen viettämään ystäväpariskunnan häitä sekä omia polttareitani, jotka ovat muuten elämäni ensimmäiset. En siis tiedä mitä odottaa.

Elokuussa yritän saada hoidettua loput hääasiat, kuten käydä sovittamassa häämekkoani, jonka vuokraan niin ihanalta yrittäjältä, että voisin suositella häntä ihan jokaiselle.
Sitten tuleekin aika sanoa - tahdon ja saan viettää omia häitäni, joiden takia viimeinen puoli vuotta on ollut yhtä kaaosta, mutta myös valtavaa odotusta ja innostusta. Samaan aikaan niin ihanaa ja stressaavaa. Toivoa, että ne olisivat jo ja sitten taas toisaalta ajatella, että elämä on hyvää juuri nyt, sellaisena kuin se on, ja että haluan nauttia vielä viimeisistä hetkistä, kun saan asua yksin.

Ja vielä lopuksi. Pieni pyyntö juuri sinulle, joka luet tätä juuri nyt. Minä näen vain lukuja ja numeroita. Toisinaan nimiä ilman kasvoja tai muita tietoja. Kertoisitko jotain itsestäsi minulle. Pienen palan elämääsi tai sitä millainen sinä olet tai että mikä saa sinut lukemaan näitä tekstejä. Olisin siitä äärettömän kiitollinen! ❤️

maanantai 6. kesäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #69

Pesukoneen linkous on juuri loppumaisillaan, kun nostan katseeni kelloon ja mietin, pitäisikö minun vielä jäädä hetkeksi vai lähteä jo Aadan kämpälle nukkumaan. Ilta on vaihtumassa yön pikkutunteihin ja aivot alkavat kaivata lepoa kaiken sen koko päiväisen sosialisoitumisen jälkeen. 
On ollut ihana jutella kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka ovat raahautuneet seurojen jälkeen Matiaksen ja Severin kämpälle, mutta huomaan väsyväni henkisesti ja fyysisesti herkemmin suurissa iltakylissä.
Tiedän, että Matias haluaisi minun vielä jäävän sillä emme ole kerenneet vaihtaa juuri sanaakaan koko illan aikana. Minun pitää kuitenkin miettiä myös ylihuomenna olevaa koetta, johon kuuluvaa tenttialuetta en ole vielä edes avannut kirjasta. Mitenköhän sekin tulisi menemään tällä menolla.
Kävelen Matiaksen selän taakse ja lasken käden sen olkapäälle. 
- Tuutko vaikka eteiseen hetkeksi? kysyn ja hymyilen kaiken sen väsymyksen keskeltä.
- Joo, odota hetki, se sanoo ja huikkaa Severille ja Jullelle tulevansa kohta takaisin. 
Menemme peräkkäin kapeaa käytävää pitkin eteiseen, joka on jäänyt valtavan kenkä- ja takkimeren alle. Jään seisomaan seinän viereen ja annan pään retkahtaa sitä vasten. Matias pysähtyy vähän matkan päähän minusta ja siirtää kädellään poskille tulleen hiussuortuvan korvansa taakse. Se on alkanut kasvattaa pidempää lettiä ja näyttää tällä hetkellä vielä vähän enemmän lätkäpelaajalta kuin aiemmin.
- Oliko mukava ilta? se kysyy hiljaa ja katselee mua pää kallellaan, josta tiedän, että se näkee jotain enemmän kuin muut.
- Ei mun varmaan tarvi selittää, sanon sille, suljen silmät ja tunnen miten vesi kihoaa niihin.
Kuulen Matiaksen siirtyvän ihan viereen. Se vetää mut lähelleen ja heijaa sylissään. 
En ole hetkeen ollut näin sekaisin itseni kanssa. 
- Mä en enää tiedä, miten mun pitäisi olla, huokaan ja yritän pidätellä kyyneliä, jotka ovat alkaneet valumaan jo poskipäitä kohti.
- Riittää, kun vaan oot. Ei sun tarvi jaksaa muuta, Matias sanoo lempeällä äänellä ja halaa tiukemmin.
 - Tavallaan tiedän sen, mutta musta on vaan niin raskasta käydä näitä asioita aina vaan uudelleen läpi. Tuntuu, että ajatukset vaan kiertää kehää, enkä pääse ikinä eteenpäin, sanon ja puristan sen t-paidan kangasta nyrkkini sisään.
- Ehkä ei ookkaan tarkoitus, että just nyt asioiden pitäis selkiintyä. Toisinaan sitä tarvii tilaa tunteille, jotka saattaa jäädä vähän syrjään. Että onko se nyt ikävää, surua vai pelkoa. On ihan okei tuntea mitä tahansa niistä. On parempi antaa sen tunteen tulla, ku yrittää estää sitä. Siinä sä teet vaan hallaa itelles, jos työnnät niitä pois. Tunteen kans voi oppia elämään, kunhan se ei kahlitse. Ja muistatko mitä me puhuttiin siitä terapiasta sillon muutamia viikkoja sitten? Että sun ois hyvä hakea sitä. Siitä ois sulle varmasti apua, Matias jatkaa. 
- Mä ymmärrän mitä sä ajat takaa, mutta mä en vaan tiedä osaanko. Osaanko antaa niille tilaa tai haluanko, että muhun sattuu. Ois vaan niin helppo olla tuntematta mitään. 
- Lili... Muistan, ku sanoit, että sun äidin kuoleman jälkeen olit ihan varma, ettet selviytyis päivääkään, mutta siinä sä vaan olet. Ei se oo varmaan yhtään sen mukavampaa nyt ku silloinkaan, mutta ehkä vähän helpompaa. Sun ei tarvitse miettiä sitä jatkuvasti. Pystyt keskittymään elämässä muihinkin asioihin. Ehkä oot jollain tavalla hyväksynyt, että niin tapahtui. Että niin kuuluikin tapahtua. Että sillä oli joku suurempi tarkoitus, jota me ei voida ehkä koskaan ymmärtää. Riittää, että taivaan Isä tietää, miten meidän elämä tulee menemään. 
- Niin... Sä olet varmaan oikeassa, mutta mä en tiedä näenkö niin pitkälle, että voisin tässä matkalla hyväksyä kaikki nää olot mitä koen. Tuntuu, että mun mieli ja keho on koko ajan taistele - pakene tilassa, enkä osaa jostain syystä päästää irti. Oon väsynyt siihen, että ihmiset hokee, että kyllä se elämä jatkuu ja että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Tai ehkä kaikista pahinta on se, että joku toivottelee tsemppiä. Ihan ku se muuttais mitään. Isä ei herää äkillisesti henkiin, eikä tää kipu häviä mihinkään. Päinvastoin. Sä ja Julle taidatte olla ainoita, jotka edes yrittää ymmärtää. Ja se on jo paljon se. 
- Kaikilla ei oo samanlaisia kokemuksia. Jonkun, joka ei oo ikinä menettänyt ketään läheistä voi olla tosi vaikea edes vähän kuvitella, miltä se vois tuntua tai miten suhtautua sellaiseen ihmiseen, joka on juuri joutunut luopumaan toisesta. Ja silläkin on iso merkitys, miten ihmiset on oppineet käsittelemään surua. Osa tarvii enemmän omaa aikaa ja rauhaa käydä tapahtunutta läpi. Osalle on helpompi vaan painaa menemään ja yrittää turruttaa sitä surua aktiivisen elämän alle, ettei tarvis muistaa tai miettiä mitään. Ja lopulta me ei kuitenkaan voida sanoa, mikä on kaikista parhain tapa. Me ollaan ihmisinä niin erilaisia kokemaan yhtään mitään. 
Matias pitää katseensa pitkään silmissäni. Ehkä saadakseen minut vakuuttumaan sanoistaan tai varmistuakseen, että selviän kohta yksin matkan keskustan läpi Aadan kämpälle. 
- Pärjäätkö? se kysyy ja sen silmissä häilähtää tumma varjo. 
Nyökkään, vaikka en ole itsekään varma vastauksestani. 
En ole nykyään oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, etten aio enää koskaan päästää edessä seisovaa tyyppiä lähtemään elämästäni. 
Sormet puristavat kättäni. Peukalo silittää hellästi kämmenselkää. 
Katson Matiasta ja silmäni ovat täynnä kaipausta. 
Miten voi olla niin ikävä toisen lähelle, vaikka toinen on aivan vieressä kiinni. 
Kun tuntuu, ettei mikään riitä. 
Ja ajateltuani sitä, huomaan pelkääväni, etten kohta enää kykene päästämään toisesta irti.
- Jumalan rauhaa, kuiskaan poski sen kaulaa vasten. 
- Jumalan rauhaa, Matias sanoo, rutistaa vielä kerran tiukasti itseään vasten ja vetäytyy sitten askeleen taaksepäin. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

vuodet vierii

sanani ovat olleet kadoksissa aivan liian pitkään.
yritän löytää tien takaisin sinne,
missä sydämeni oli lähellä särkyä
ja elämä tuntui pysähtyvän raiteilleen.

olen seisonut edessäsi kadulla.
kuiskannut mielessäni,
etten enää osaa edes vihata sinua.
pyydän mielessäni,
ettei sinunkaan tarvitsisi tänään vihata minua.

juoksen sillan yli niin lujaa kuin pääsen.
juuri kun olen noussut jaloilleni
tuntuu,
että kaikki romahtaa allani.

pelkään menneisyyteni haamuja,
jotka tuntuvat toisinaan ottavan minusta vallan.
enkä haluaisi enää hukkua.

sinä seisot vierelläni kirkon käytävällä.
sanat takertuvat kurkkuuni kun mietin,
miten maailma on johdattanut meidät toisillemme.
eikä minulla ole enää syitä lakata uskomasta,
että onnellisia loppujakin on olemassa
kaikkien näiden vuosien jälkeen.

torstai 28. huhtikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #68 (Julle)

Helsinki on herännyt pitkältä tuntuneen talven jälkeen eloon, kun muutamia viikkoja sitten kadut peittänyt likaiseksi värjääntynyt lumi on sulanut pois ja nurmikko on ruennut jälleen vihertämään. Ravintolat ovat tuoneet ulos terassikalusteet ja musiikki kaikuu rakennuksien seinistä toisiin, kun osa ihmisistä tanssahtelee pienessä hiprakassa lasi kuohuvaa toisessa kädessä ja puhelin toisessa.
Muutama vuosi sitten olisin ollut vielä yksi heistä.
Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Minua ei saisi heidän seurakseen edes maksamalla. 
Työnnyn ihmismassan läpi seuraavalle kadulle, joka ammottaa vastapainoksi tyhjyydellään. Mietin, miten ihminen voi tässä seisoessaan kokea yksinäisyyden tunnetta, jos sattuu seuraamaan viereisen kadun menoa. Siinä tapauksessa vain, jos se on jotain, mitä sydämessään kaipaa. Itse satun kaipaamaan jonnekin ihan muualle. 
Kohta on kesäkuu, jonka kohdalta kalenteri on täyttynyt kaiken maailman tapahtumilla ja työjutuilla. Kesäkuu, jolloin sisällä ollut tyhjyyden tunne vihdoin taas täyttyy hetkeksi ja hiipuu sitten hiljalleen pois. 
Kiihdytän askeliani tuulen vireen hipaistessa kasvojani. Meri näkyy jo viimeisten kerrostalojen takaa. 
Tästä on tullut vakiopaikka silloin kun kaipaan rauhaa ja ajatusten tyhjentämistä. Kun tuntuu, että on pakko saada hetki hengähtää ja vain kuunnella, miten aallot pauhaavat kallioita vasten tai vaihtoehtoisesti lipuvat hiljalleen rantaan. 
Tällä kertaa en ole kuitenkaan yksin.
Lili istuu valkoiseen vilttiin kääriytyneenä kallionkielekkeellä, josta osa nuoremmista hurjapäistä hyppii veteen. Pudotus ei ole kuin muutamia metrejä, mutta jostain syystä olen aina kammoksunut hyppäämistä veteen, jonka pinnan alle en kykene näkemään.
- Sä tulit, se sanoo hymyillen ja ojentaa kättään tervehdykseen. 
- Tietysti, vastaan sille ja virnistän perään.
- Tuntuuko sustakin siltä, että täällä pystyy elämään jotenkin paremmin hetkessä? Että unohtaa oikeastaan sen, miksi tuli tai miksi pitäisi lähteä, Lili kysyy ja siirtää katseensa horisonttiin, jossa aurinko näyttäytyy helottavan punaisena pilvimassan välissä.
Nyökkään.
Toisinaan Lilin ajatukset näyttävät kulkevan samaa rataa omieni kanssa. 
Olen alkanut kiinnittää huomiota, että meissä on yllättävän paljon yhteistä. Jotain herkkyyttä. Aistimme ympärillämme olevien ihmisten tunnetiloja. Kuormitumme toisten pahasta olosta. Tarvitsemme paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja kaiken lisäksi näemme maailmassa paljon kauniita yksityiskohtia. 
Ehkä juuri siksi sen kanssa on niin helppo olla. Ei tule tarvetta selitellä omia kokemuksia tai ajatuksia.
- Oletko sä tulossa Siljan rippijuhliin?
Kysymys tulee niin yllättäen, että en saa heti vastattua. 
- Mitä sä kysyitkään?
Lili pudistelee turhautuneena päätään ja kysyy uudestaan - Niin, että olitko sä tulossa sinne siskos rippijuhliin?
- En tiedä. En tosiaan tiedä, vastaan rehellisesti. 
En ole juuri halunnut ajatella asiaa. 
Ja vaikka juhliin on enää vajaa viikko aikaa, en ole päässyt lopputuloksessa jahkailua pidemmälle.
Äiti oli välittänyt viestin Siljan puolesta. Sanonut, että olin tervetullut ja että isä varmasti suhtautuisi suopeasti, jos sattuisin saapumaan paikalle. 
Siihen oli helppo uskoa. Ei isä kehtaisi juhlissa rueta rähjäämään. 
- Taidan tietää, mitä sä mietit, Lili sanoo hiljaa ja hipaisee kevyesti olkapäätäni. 
- Jos sä vaan halua puhua niin mä olen tässä ja kuuntelen, se vielä jatkaa. 
Yritän asetella sanoja mielessäni, mutta kaikki tuntuu olevan pelkkää kiinnisaamatonta sohjoa.
- Sä et ole nähnyt isääsi sen jälkeen, kun se kävi sun luona, Lili toteaa ääneen. 
- Niin...
- Ja sä mietit, miltä susta itestäs tuntuis kohdata se nyt. Ja toisaalta taas, miten se ottais sut vastaan. Olisitko sen puolelta tervetullut.
- Kutakuinkin näin, sanon ja piirrän sormellani kalliolla olevaan hentoon hiekkavanaan aaltoja.
- No ootko sä miettinyt sitä siltä kantilta, että mitä Silja ajattelis, jos sä et tuliskaan? Sehän se sut sinne alunperin pyysi vai mitä?
Nostan katseeni kallion pinnasta ja kohtaan Lilin kysyvän ilmeen. 
- Sehän se tässä pahinta onkin. Että jos en mene, aiheutan sille pettymyksen. Ja jos menen, en tiedä kumpi pettyy enemmän. Isä vai minä.
Lili puree vaistomaisesti huultaan. Se tekee sitä yleensä silloin, kun se on syvissä ajatuksissaan tai erittäin stressaantunut. 
- Mä vähän luulen, että sun isän suhtautuminen suhun on muuttunut tässä viimeisten kuukausien aikana. Ja sekin tekee paljon, että sillä on lääkitys. Tunteet ei mee pelkästään äärilaidasta toiseen vaan se oikeesti kerkee ajatellakin, mitä sen pään sisällä tapahtuu.
- Ehkä niin, sanon epäillen ja jatkan sitten - Mutta mistä sä voit tietää, mitä se ihan rehellisesti ajattelee minusta? Entä jos se vaan esittää, että kaikki on muka eri tavalla kuin ennen.
Lili kaivaa vesipullon repustaan ja hörppii siitä muutaman kulauksen.
- Tiedätkö mun on vähän vaikea uskoa tuota. Jos se ei olis muuttunut, se ei olis ikimaailmassa ilmestynyt sun ovelle pyytämään anteeksi. Ihminen, joka ei pysty näkemään omia virheitään, ei myöskään koskaan myönnä tehneensä niitä.
Hiljaisuus.
Vaimea laineiden liplatus kaikuu kallioseinämiä pitkin ja muutama lokki kirkuu jossain kaukaisuudessa.
- Ihan tosi, Julle...
Tiedän, mihin Lili pyrkii. 
Se yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada mut uskomaan, että isässä on jotain hyvää. 
Ja mä en tiedä, uskonko mä siihen.
Uskonko, että on olemassa mahdollisuus sille, että kaikki voisi olla toisin. Tai ehkä ei kaikki, mutta jotkin asiat. Että elämä voisi olla erilaista kuin nyt. Parempaa.
- Lili sä et tunne isää. Sä et tiedä, millainen se osaa olla.
- En mä väitäkään tuntevani, Lili sanoo ja haroo hiussuortuvaa, joka on irronnut pompulasta, jolla se on kiinnittänyt hiukset rennosti poninhännälle.
- Muista, että siellä on muitakin ihmisiä, kuten minä ja Matias. Ja tietysti sun äiti muut sisarukset Siljan lisäksi. Ja eikö teidän mummokin ollut tulossa? Ehkä se pistää sun isäs ruotuun, jos se ei osaa käyttäytyä. Matias on sanonut, että teidän isä ei uskalla uhmata sitä. Ehkä se vähän pelkää omaa äitiään, Lili vielä jatkaa ja hymyilee hyväntuulisesti.
Ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana muakin alkaa hymyilyttää. 
- Ritva on kyllä ihan huikee mummo. Semmonen räpätäti, mut maailman lempeimmällä sydämellä varustettuna. 
Ehkä mä en vielä löisi hanskoja tiskiin juhlien osalta. Ja mistä sitä tietäisi, jos jossain syvällä sisimmässään melkein löytämättömissä isä jopa odottaisikin näkevänsä minut. Poikansa, joka lapsena lauloi isänsä vierellä ihmiset kyyneliin.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

perjantai 25. maaliskuuta 2022

kenenkään ei pitäisi jäädä yksin

Määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Istun työterveyslääkärin vastaanotolla ja mietin tarvitseeko minulle varata aikaa psykologille. Olen aiemmin käynyt kouluterveydenhuollon psykologilla kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran ukin kuoleman jälkeen, sitten vaarin kuoleman jälkeen. Ja vaikka olen aina hokenut muille, että kannattaa hakea apua jo ennen kuin alkaa olla akuuttitarve, olen itse päätynyt hakemaan sitä vasta sitten, kun on tuntunut, etten enää selviä yksin.

Tuntuu ristiriitaiselta sanoa tämän jälkeen, etten koe häpeää mielenterveyden haasteista. En ole vuosiin hävennyt sitä, että voin huonosti tai että elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Silloin kun on hetken kuvitellut kaiken tasaantuneen, jokin saa mielen romahtamaan ja joudun keräämään palaset uudelleen yhteen. Ei, en koe häpeää. Sen sijaan olen ollut ja olen edelleen suorittaja. En halua myöntää, ettei minusta ole parantamaan itseäni. Että minä todella tarvitsisin jonkun muun apua sillä olen tottunut pärjäämään yksin.

Kuoleman pelko. Se on määrittänyt elämääni lapsuudesta saakka. Niin varhaisista ajoista kuin jaksan muistaa. Pelko nukahtaa. Jatkuvat yöstä toiseen seuraavat painajaiset. Unihalvaukset. Jatkuva ahdistuneisuus ja yksittäiset ahdistuskohtaukset. Lista on loputon.

Ja vaikka päivisin, töissä ja koulussa ollessa kuolemaan liittyvä trauma ei näy ulospäin, kannan sitä sisälläni. Pahinta on silloin, kun olen yksin. Kun pitäisi yrittää nukkua tai selviytyä ajatuksista, jotka puskevat pintaan väkisin. Pelko omasta tai läheisten kuolemasta. Kipu, joka raastaa sydäntä, kun yritän selviytyä jo tapahtuneista menetyksistä. Pelko unihalvauksista, joissa makaan sängyssäni kykenemättä liikkumaan ja tunnen tai kuulen jonkun olevan lähelläni.

Saan B-lausunnon vuosia jatkuneiden pelkotilojen jälkeen ja aloitan psykoterapian. Ja vaikka tiedän, että asiat eivät korjaannu hetkessä, minun on vaikea luottaa siihen, että elämä voi vielä muuttua toisenlaiseksi. Ettei pelko tulevaisuudessa enää kannattele minua vaan minä sitä.

Diagnoosi, mitä se sitten ikinä kenenkin kohdalla on, ei määritä sinua eikä minua ihmisenä. Toisinaan se on vain sana paperissa, jotta ihminen saa tarvitsemansa avun. Joskus se taas tuo helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi minä olen sellainen kuin olen tai miksi elämäni on sellaista kuin se on.

Tärkeintä on, ettemme jäisi yksin asioidemme kanssa. Joskus on parempi nöyrtyä ja uskoa siihen, ettei meidän ole koskaan kuulunutkaan selvitä yksin. Ehkä silloin elämä voi todella olla valoisampaa ja tulevaisuus näyttää kirkkaammalta.

maanantai 28. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #67

Metsäpolulle lankeaa suurten kuusivanhusten varjoja, jotka ovat vuosia kurotelleet kohti taivaankantta saadakseen kerättyä valonsäteitä kasvaakseen aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Puro solisee jossain puiden takana. Sitä on vaikea erottaa sillä kevään sulamisvedet ovat jäädyttäneet metsää ympäröivät kinokset, jotka nyt heijastavat valoa sateenkaaren väreissä.
Irrotan otteen Matiaksen kädestä ja annan samalla katseen vaeltaa sinisessä taivaassa, joka pilkahtelee puiden latvojen välistä. Tuntuu samaan aikaan niin tyhjältä ja täydeltä, etten kykene sanomaan ääneen sitä kaikkea, joka pyörii mielessäni vimmatusti.
On maaliskuu ja olen edelleen rikki isän kuolemasta. Rikki sillä tavalla niinkuin varmasti moni on läheisen menetyksen jälkeen. Mutta myös rikki sillä tavalla, ettei sisintäni pysty korjaamaan kukaan muu kuin minä itse. Ei edes Matias.
Ja vaikka juuri siinä, Matiaksen käsi olkapäälleni laskettuna, mun tekisi mieli itkeä monienkin syiden takia, sisälläni on niin syvä kuilu, ettei kyyneleitä enää ole jäljellä. Olen itkenyt kaiken ulos. Ja enemmänkin.
Tiedän, mitä isä sanoisi mulle juuri nyt, jos se vaan voisi lähestyä mua sieltä jostain, mistä me emme voi edes kuvitella.
Rakas lapsi, sinä selviät kyllä. Anna Matiaksen ja muiden pitää sinusta huolta.
Ja mä annankin. Turvaudun siihen sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että taivas putoaa päälleni ja mielen täyttää loputon tyhjyys. Annan sen sormien vaeltaa mun hartioilla, niskassa ja poskilla ja rauhoittaa mut lohduttavilla sanoilla siitä, miten äärettömän paljon se mua rakastaa. Eikä mun tarvitse edes valehdella, että uskon sen kaiken, koska mä todella uskon siihen.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja rutistaa mua takaapäin niin, että vatsanpohjassa humahtaa.
Tartun sen käsiin ja kiskon sen lähemmäksi niin että mä voin todella tuntea olevani sen syvässä syleilyssä.
- Mietin isää. Ei sitä voi mitenkään kuvitella etukäteen, miltä tuntuu menettää vanhempi saati sitten molemmat nuorena, kun oma aikuistuminen on vielä ihan kesken. Jotenkin sitä on niin yksin, vaikka tietää, että moni ihminen välittää. Mutta ehkä se, että muiden on niin vaikea ymmärtää, miltä musta toisinaan tuntuu, sattuu vähän liikaa.
Matias irrottaa mun hiuksista osioita ja pyörittelee niitä sormiensa ympärillä ennenkuin päästää ne taas vapaaksi.
- Suru on usein kahlitseva tunne. Sitä on vaikea päästä karkuun. Mä toivon, että sä pääsisit viimein alottamaan sen psykoterapian ja löytäisit sitä kautta niitä keinoja, miten selvitä vaikeiden päivien tai edes hetkien yli. Välillä musta tuntuu, että suhun on vaikea saada yhteyttä, kun sä oot niin jossain omissa maailmoissa. Se kuitenkin helpottaa, kun tietää, että ei sulla oo silti hätää. Että sä kyllä osaat sanoa, kun haluat jutella ja paljon sä oot kyllä päässytkin monissa asioissa eteenpäin.
Käännyn ympäri ja lasken pään Matiaksen hartioille. Siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa mut haluamaan olla sen seurassa vaikka vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen. Että vaikka välillä tuleekin väärinkäsityksiä ja ymmärtämättömyyttä niin nekin saadaan aina sovittua evankeliumilla.
- Matias tiedäthän sä, että mä oikeesti rakastan sua enemmän kuin mitään, kuiskaan sille ja tunnen, miten sen posket kohoavat ylöspäin, kun sitä alkaa hymyilyttää.
- Sä taidat olla vähän sekaisin, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.
- Olen vai? kysyn ja tökkään sitä tahallani kylkeen niin että se sävähtää kosketuksesta hitusen.
- Joo. Sekaisin ku seinäkello, se sanoo ja vetäytyy irti musta kaapatakseen vain uudestaan syliinsä.
Sen vahvat kädet lämmittävät selkää vasten kevättakin läpi.
Tuntuu uskomattomalta, että me todella olemme tässä kumpikin. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme kohdanneet. Vaikka välillä tuntui, että seinä tulee uudelleen ja uudelleen vastaan, siirtäisin vaikka vuoria saadakseni olla yhdessä Matiaksen kanssa.
- Mulla on sua vähän ikävä, vaikka sä olet siinä, Matias sanoo niin hiljaa, etten meinaa saada sen sanoista selvää.
Väreet, jotka sanat saavat aikaan, kulkevat koko kropan läpi. Miten sitä onkin niin vaikea tajuta, että toinen välittää musta aivan yhtä paljon kuin mä siitä.
- Mä voisin olla vaan tässä koko loppuelämän, kuiskaan sille takaisin ja laitan silmät kiinni.
Matias on hetken hiljaa ennen kuin sanoo - On kyllä ihana ajatus, mutta tiedätkö kun mä haluaisin vähän muutakin. Haluaisin sellasia söpöjä pellavapäitä, joilla on mun silmät ja sun suloinen hymy. Haluaisin yhteisen kodin ja suvikset, joissa voidaan työnnellä lastenrattaita mutavellissä ja istua yhdessä isossateltassa kuuntelemassa puheita. Ja mä haluaisin sut mun viereen nukkumaan öisin, että voisin pitää sua kädestä kiinni ja rutistaa ku vaan tuntuu siltä, että tarvii sitä.
Jokainen Matiaksen kertoma asia saa mun sydämen lepattamaan yhä enemmän. Haluaisin luvata sille tuon kaiken ja enemmänkin, mutta mä en voi. En tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan lapsia tai voinko tulla äidiksi. Tai että meneekö asiat niin, että voin seistä sen vieressä alttarilla ja sanoa, etten koskaan lähde sen viereltä ellei kuolema erota meitä.
- Voi sua, sanon sille ja mun ääni tärisee hiukan.
- Mieti, että mä olen ehkä jonain päivänä sun vaimo ja sä olet mun mies, jatkan ja nojaan taaksepäin, jotta voin nähdä Matiaksen kasvot.
Se hymyilee mulle ja sen silmät tuikkii sellaista lämpöä, josta mä tiedän, että sen sisällä myrskyää se tuuli, jota ei voi pidätellä.
Mä haluan sen ja se haluaa mut. Emmekä tarvitse ääneen lausuttuja sanoja tietääksemme, että kumpikin ajattelee sitä samaa.
- Tiedätkö välillä musta tuntuu, etten mä millään jaksais odottaa, että saan sanoa sua mun vaimoksi.
Matias näyttää niin hyvältä hymyillessään, että mun tekisi mieli ikuistaa se kuvaan, mutta tiedän sen hetken olevan jo ohi, kun saisin kameran vihdoin kaivettua repun pohjalta.
- Ei siitä nyt niin kauaa vielä ole, että sä olet saanut sanoa mua tyttöystäväksi. Eikö se enää riitäkään? kysyn ja tökkään sitä uudelleen kylkeen.
- No riittää se, Matias vastaa ja tarttuu lempeästi kädestäni kiinni, etten pääse yllättämään enää uutta kertaa.
- Ainakin toistaiseksi, se vielä jatkaa ja saa mut kohottamaan sille hyväntahtoisesti kulmia.
Toistaiseksi.
Siihen ajatukseen olisi hyvä jäädä.

sunnuntai 27. helmikuuta 2022

sille johon rakastuin

Seisoskelemme tyttöjen kanssa auringon paahteessa eräänä kesäkuun perjantaina asemarakennuksen vieressä asfaltilla ja pohdimme, saavutkohan koskaan paikalle. Koko junamatkan mietimme, miltähän tuntuu viettää viikonloppua ihmisten kanssa, jotka kokee tuntevansa, mutta joita ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Olen sitäpaitsi tehnyt päätöksen lähdöstä aikalailla viime tipassa, koska aluksi en ihan totta uskonut, että siinä olisi mitään järkeä. Entä jos ne ihmiset eivät olisikaan sellaisia, joiksi heidät kuvittelin. Entä jos meno lähtisi lapasesta.

Olin liittynyt keskustelufoorumille sattumalta bongatessani sen linkin eräältä sivustolta, jonka tiesin luotettavaksi. Olin selaillut keskusteluja ja päätynyt sitten kirjoittamaan esittelyn itsestäni. Ja sitten aivan yllättäen olin saanut kutsun liittyä ryhmään, joka oli lähdössä mökille muutaman viikon päästä.

Seuraamme aseman ohi ajavia autoja ja mietimme onko joku niistä kenties sinun. Nauramme tajutessamme, kun arvailumme menevät päin honkia, mutta samaan aikaan alamme ihan tosissaan olla sitä mieltä, että kukaan ei koskaan tulekaan. Että se siitä mökkireissusta sitten.
Lopulta beigen värinen auto kurvaa parkkipaikalle ja tunnistamme kuskin. Nostamme matkatavarat takakonttiin ja hyppäämme kyytiin. Ja jostain syystä minä olen meistä se, joka päätyy pelkääjän paikalle, enkä lakkaa ajattelemasta, miten outoa on nähdä sinut ensimmäistä kertaa, vaikka äänesi on tuttu puheluista.

Mökille päästyämme löhöämme sohvalla siihen asti, että viimeinenkin ryhmästä saapuu paikalle. Lämmitämme saunaa ja käymme uimassa. 
Seuraavana päivänä menen aamu-uinnille. Järvi on tyyni ja aurinko vasta nousee puiden takaa. Päädymme ottamaan tikkakisan ötököiden syödessä, jonka lopulta häviän. En kuitenkaan halua tyytyä siihen, etten saa heitettyä kymppiä, joten jään ulos, kun kaikki muut menevät jo takaisin sisälle. Heitän tikkoja varmaan tunnin ennen kuin viimein osun kymppiin ja raahaan muut sisältä katsomaan, että olen varmasti saanut sen, mutta kukaan ei näytä haluavan uskoa sitä tai sitten he vain härnäävät tahallaan.

Päädymme kahdestaan istumaan olohuoneen sohvalle, kun toiset lähtevät soutelemaan veneellä. Puhumme elämästä ja sen päättymisestä. Kerrot siskosi lapsesta, jonka lähtö oli tullut yllättäen. Minä taas kerron pikkuveljestäni, jonka jouduin hyvästelemään vuosia sitten, mutta jonka kuolema edelleen tuntuu syvällä sisimmässä, ja joka yhä vuosienkin jälkeen repii rikki niitä haavoja, joita en ole koskaan saanut parannettua. Näen kyynelten kimaltavan silmissäsi ja tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun mietin, miten paljon arvostan sitä, että uskallat itkeä seurassani.

Sunnuntai aamu tulee aivan liian varhain. Juuri kun olen päässyt tutustumaan sinuun, meidän pitääkin jo lähteä. Ilmoitat kuitenkin yllättäen, että jäät odottamaan meidän kanssamme siihen asti, että junamme tulee, ja olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Uimarannalla on äiti kahden lapsensa kanssa ja joitain yläkouluikäisiä. Järvivesi kylpee auringonvalossa ja tuuli havisuttaa puiden oksia. Auomme riippumatot kuunsirpin muotoisista pussukoista ja viritämme ne metsän laitaan. Enkä tiedä voinko enää sanoa yllättyväni, kun kaksi naispuolista reissukaveriani päätyy toiseen riippariin ja minä toiseen sinun kanssasi. Tuntuu oudolta maata siinä sinisen melkein pilvettömän taivaan alla ja miettiä, että vielä muutama päivä sitten en voinut melkein uskoa, että sinä ihan oikeasti olisit olemassa, koska emme olleet vielä silloin tavanneet. Ja silti siinä hetkessä, syödessämme auringon lämmittämiä suklaalla kuorrutettuja karkkeja, ne viettämämme kolme päivää tuntuvat tapahtuneen jo kauan aikaa sitten.

Hyvästellessämme juna-aseman parkkipaikalla toivon enemmän kuin mitään, että me vielä kohtaamme uudelleen. Ja vaikka liekki on alkanut lepattaa sydämessäni tietämättäni, en pystyisi villeimmälläkään mielikuvituksellani näkemään, miten liekki seuraavien kuukausien aikana ensin hiipuisi hiillokselle ja sitten lopulta muuttuisi roihuksi, jota suurinkaan sade ei kykenisi enää sammuttamaan.

torstai 3. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #66

Steariini valuu pitkin kynttilänjalkaa, jonka olen joulukuun pimeiden iltojen saapuessa nostanut lipaston päälle. Huone huokuu tyhjyyttä. Ehkä jotain sellaista lopullisuuden tunnetta, josta en vielä oikein saa kiinni. Elän menneessä ja murehdin tulevaa, enkä siten osaa pysähtyä juuri tähän käsillä olevaan hetkeen.
Kirjahylly, josta olen hetkeä aiemmin laskenut painavat kirjapinot lattialankkujen kannateltavaksi, näyttää siltä kuin sitä ei olisi pyyhitty vuosikausiin. Ja toisaalta tottahan se on. Kukaan ei ole käynyt tässä huoneessa isän kuoleman jälkeen. Ei ennen kuin nyt.
Istahdan lattialle kirjapinojen viereen ja alan lajittelemaan niitä. Vasemmalle ne, jotka lahjoitan eteenpäin. Oikealle ne, jotka haluan säilyttää. Eteen ne, jotka joutavat roskiin. 
Selailen rähjääntyneen näköistä kierrekantista kirjaa, jonka löydän kahden luontoa käsittelevän kirjan välistä. Avaan kannen hellävaroen ja eteeni tulee näky, joka saa minut kyyneliin. 

Toukokuu 1997. 

Sain tänään tietää, että kannan sisälläni pientä ihmettä. Olin jo vuosia sitten lakannut toivomasta, että tämä voisi koskaan olla mahdollista. Että voisin olla jollekin niin pienelle ja hauraalle... äiti...
Tunnen jo nyt syvää rakkautta sinua kohtaan rakas lapseni, joka olet tällä hetkellä vain pienen appelsiinin kokoinen. Olet niin hento ja siksi pelkään puolestasi enemmän kuin uskotkaan. Ehkä ne ovat ne äidin vaistot, joista mummisi puhuu minulle. 
Haluaisin antaa sinulle turvallisen ja rakastavan kodin. Toivon koko sydämestäni, että osaisin olla hyvä äiti sinulle. Että jaksaisin kaikkina niinäkin päivinä seurata vierestä, kun lähdet hiljalleen ottamaan omia askeleitasi tässä maailmassa ja opettelet tuntemaan itseäsi. Jaksaisin silloinkin, kun tuntuu, että sydän on huolesta kallellaan ja haluaisin joka hetki tietää, missä menet tai mitä teet.
Tiedän, että jonain päivänä joudun luopumaan sinusta. Päästämään irti kädestäsi. Se on jo nyt liian raskas taakka kantaa. Ehkä vielä joskus, jos taivaan Isä siunaa sinulle lapsia, voit ymmärtää nämä ajatukseni, jotka haluan kirjoittaa muistiin löydettäväksesi. Muistathan rakas lapseni, että sinäkin olet lahja taivaan Isältä. Jos jotain toivon maailmassa eniten niin sitä, että sinä saisit kasvaa ja vahvistua, ja saisimme sinut turvallisesti luoksemme. Mutta vielä sitäkin enemmän toivon ja rukoilenkin joka ilta, että sinä säilyisit uskomassa elämäsi loppuun asti ja voisimme kerran nähdä taivaan kodissa muiden rakkaiden ympäröimänä.
Sinulla tulee olemaan paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Jotka pitävät sinusta huolta, jos minusta ja isästäsi ei ole enää jonain päivänä siihen tehtävään. 
Uskon, että tulet pääsemään elämässäsi pitkälle, jos jaksat luottaa taivaan Isän siunaukseen ja varjelukseen. Hän tietää kaiken, mikä on sinulle parhaaksi. 
Kun tapasin isäsi ensimmäistä kertaa Pudasjärven suviseuroissa, kesäkuu oli vaihtumassa heinäkuuksi ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuumempana kuin kertaakaan aiemmin sinä kesänä. Isäsi kasvot olivat päivettyneet ja hän oli pukeutunut sinisiin leviksen farkkuihin ja harmaaseen collegepaitaan. Hiukset olivat kasvaneet edestä kulmakarvojen yli ja ne olivat vaalentuneet auringon valossa. Isäsi seisoskeli poikaporukassa kentän laidalla ja poltti tupakkaa. Muistan yhä elävästi, miten katseeni siirtyi siihen porukkaan useammin kuin kerran ja miten hänen kasvonsa painuivat mieleeni niin syvästi, että yritin seuraavat päivät löytää hänet kaiken sen ihmismassan keskeltä. 
Vasta sunnuntai-iltana kohtasimme uudelleen. Isossateltassa oli menossa laulutuokio ja isäsi sattui istumaan sopivasti vähän vasemmalla ja muutaman penkin enemmän edessäpäin. En voinut olla katselematta, miten hän yhtyi seuraväen kanssa lauluun ja hipaisi välillä huomaamattaan otsalle valahtaneita hiuksia takaisin taaksepäin. Hänessä oli samaan aikaan jotain niin tuttua ja turvallista. Tuntui, kuin olisin aina tiennyt, kuka hän on, missäpäin hän asui ja niin edelleen. 
Isäsi lähestyi minua lauluhetken jälkeen ja pyysi pitsalle. En ollut aluksi suostua sillä äiti ei olisi tykännyt ajatuksesta, että kuljen vieraiden poikien kanssa, mutta isäsi sai minut käännytettyä ja onneksi saikin. Se ilta on jäänyt kauniina muistona mieleen. Se, miten puhuimme uskon asioista ja isäsi silmät tuntuivat oikein tuikkivan hänen puhuessaan siitä, miten usko on hänen elämänsä tärkein asia, ja miten sitä tulisi vaalia niin, että jaksaisi aina olla pyytämässä anteeksi ja antamassa myös toisille anteeksi. 
Vaihdoimme osoitteita ja ryhdyimme kirjoittamaan kirjeitä toisillemme. Tutustuimme niiden avulla toisiimme ja toisinaan pääsimme myös näkemään. Isäsi matkusti muutamia kertoja lapsuuden kotiini ja minä puolestaan kaupunkiin, jossa hän silloin asui pienessä kerrostaloyksiössään. Isäsi ystävä, Mirjami, jonka haluaisin myös pyytää kummiksesi, sattui asumaan lähistöllä, joten majoittaduin hänen luonaan.
Samalla kun minä ja isäsi kuljimme yhteistä polkua kohti seurustelua, Mirjamista tuli minulle todella läheinen ja rakas ystävä. Pystyin jakamaan hänen kanssaan sellaisiakin kipeitä asioita lapsuudesta ja lapsuuden kodista, joita en ollut pystynyt kertomaan kenellekään muulle aiemmin. Myöhemmin sain myös rohkeutta puhua niistä isällesi.
Minun isäni ei ollut uskovaisesta perheestä, eikä hän myöskään koskaan halunnut uskoa. Hän haki elämäänsä tarkoitusta juomalla, mikä teki hänestä ihmisen, jonka kanssa ei voinut olla silloin, kun hän oli ottanut, ellei halunnut pelätä henkensä uhalla. Hän joi ja pelasi ne vähäiset rahansa, mitä hän kerkesi tienaamaan. 
Vaikka lapsuuteni oli rauhaton, sydämen usko sai kuitenkin säilyä läpi elämän. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen. 
Jumalan rauhan terveisin, äitisi! 

maanantai 24. tammikuuta 2022

tyttö #2

Tyttö tietää, ettei elämä ole loputonta. Että välillä aallotkin hiljenevät ja meri on aava ja tyyni. Että jonain päivänä on toisten aika lähteä. Mutta silti tyttö ei kykene ymmärtämään, miten kipu saa hänet turraksi. Saa itkemään kerrostalokämpän lattialla kippurassa niin kovaa, että hän pelkää naapureiden kohta soittavan poliisit. Suru kieppuu hänen sisällään ja sisimmässään. Vetää jalat veteläksi ja pistää pään jyskyttämään kivusta.
Tyttö itkee kaikelle sille, minkä hän on juuri menettänyt. Niille kaikille tarinoille ja muistoille, jotka jäivät kuulematta. Hän itkee omalle ymmärtämättömyydelleen ja typeryydelleen. Sille, että hän oli kuvitellut, että vielä olisi aikaa kysyä. Kysyä kaikki ne kysymykset, jotka puskevat pintaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Tyttö miettii lehtijuttua, jonka on luvannut kirjoittaa lehteen. Hän oli aikonut haastatella ukkia isänmaallisuudesta ja kaikesta siitä, mitä se merkitsi tälle. Ja sitten niin yllättäen, se rakas ihminen oli viety häneltä pois. Lähtenyt saappaat jalassa odottamaan parempaa.
Ukki oli ollut ihminen, josta kenelläkään ei ollut ollut pahaa sanottavaa. Ukki oli antanut tytön syödä ruisleipää puuron sijaan, vaikka mummo oli sanonut, ettei tyttö koskaan kasvaisi isoksi ellei söisi sitä. Ukki oli kuljettanut tyttöä junalle ja hakenut junalta. Oli ostanut kaupasta jäätelöä ja tarjoillut purkkaa kamarin kaapista. Ukki oli tehnyt juhannusvastat ja paistanut maailman parhaita muurinpohjalettuja. Eikä tyttö muista, mikä olisi tehnyt hänet koskaan yhtä onnelliseksi kuin ne kesäiset päivät ja yöt mökillä järven rannassa, jonka saunan lauteille mahtui vaikka koko serkuskatras.
Tyttö miettii niitä kaikkia sanoja, joita olisi halunnut sanoa. Toivoo koko sydämellään, että ukki tietää siellä jossain, miten paljon tyttö tätä rakastaa. Suree sitä, ettei ukki näe tytön astelevan alttarille puhtaan valkoisessa mekossa, eikä tule koskaan pitelemään tytön lapsia sylissään.
Sinä kesänä tyttö istuu mökin laiturilla ja uittaa jalkojaan hyisessä järvivedessä. Hän antaa kaiken sen surun pusertua ulos hänestä ja silti tytöstä tuntuu, että jotain on mennyt niin syvästi rikki hänen sisällään, ettei edes itkeminen sulata jäätä hänen sydämestään. Vain ukin edellisenä kesänä kukkineista orvokeista saadut siemenet, jotka ovat puhjenneet kukkaan, saavat tytön uskomaan, että ehkä elämä vielä kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen.

lauantai 15. tammikuuta 2022

pidänkö enää kiinni

muhun ei kosketa silloin kun toista huvittaa ja mua ei huvita. 
muhun ei kosketa, kun siihen ei ole kysytty lupaa tai sitä ei ole saatu.
mua ei sanota söpöksi silloin kun itken takiasi. tai niiden syiden vuoksi, jotka saavat mut tuntemaan oloni arvottomaksi.
pelkään, että yritän yhä edelleen täyttää niitä kiltin tytön vaatimuksia.
yritän olla hyvä sinulle. yritän todella.
ja mitä saan vastapainoksi.
sen, ettet edes välitä istunko hiljaa vai olenko olemassa.
huomaat minut vasta sitten, kun alan itkeä.
ja sitä ennen olet tietenkin selannut useiden minuuttien ajan puhelintasi ja nauranut vieressä, kun samaan aikaan sisälläni tuska raatelee kehoani.
minä yritän jaksaa. pistän sinut kaikessa edelle.
pidän huolta, että muistat syödä ja levätä riittäväksi.
en hermostu, vaikka sinulla menisikin hermo joko itseesi tai minuun.
pidän sen kivun itselläni.
sinullahan on juuri nyt niin hektinen elämä, ettet edes jaksaisi enempää.
olet liian väsynyt käymään keskusteluja.
liian kiinnostunut koskemaan kehoani.
ettet sinä huomaa, vaikka en edes olisi henkisesti läsnä.
ja silti jokin saa minut hyväksymään sen kaiken.
jaksamaan aina vain.
ajatteleman, että ehkä joskus kaikki on vielä parempaa.
ehkä joskus osaamme keskustella ja kuunnella toisiamme.
tai ehkä joskus pelkkä halu ei enää riitä pitämään rakkaudesta kiinni.

maanantai 3. tammikuuta 2022

me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olin nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.
Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.
Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.
Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.
Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.