maanantai 6. kesäkuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #69

Pesukoneen linkous on juuri loppumaisillaan, kun nostan katseeni kelloon ja mietin, pitäisikö minun vielä jäädä hetkeksi vai lähteä jo Aadan kämpälle nukkumaan. Ilta on vaihtumassa yön pikkutunteihin ja aivot alkavat kaivata lepoa kaiken sen koko päiväisen sosialisoitumisen jälkeen. 
On ollut ihana jutella kaikkien näiden ihmisten kanssa, jotka ovat raahautuneet seurojen jälkeen Matiaksen ja Severin kämpälle, mutta huomaan väsyväni henkisesti ja fyysisesti herkemmin suurissa iltakylissä.
Tiedän, että Matias haluaisi minun vielä jäävän sillä emme ole kerenneet vaihtaa juuri sanaakaan koko illan aikana. Minun pitää kuitenkin miettiä myös ylihuomenna olevaa koetta, johon kuuluvaa tenttialuetta en ole vielä edes avannut kirjasta. Mitenköhän sekin tulisi menemään tällä menolla.
Kävelen Matiaksen selän taakse ja lasken käden sen olkapäälle. 
- Tuutko vaikka eteiseen hetkeksi? kysyn ja hymyilen kaiken sen väsymyksen keskeltä.
- Joo, odota hetki, se sanoo ja huikkaa Severille ja Jullelle tulevansa kohta takaisin. 
Menemme peräkkäin kapeaa käytävää pitkin eteiseen, joka on jäänyt valtavan kenkä- ja takkimeren alle. Jään seisomaan seinän viereen ja annan pään retkahtaa sitä vasten. Matias pysähtyy vähän matkan päähän minusta ja siirtää kädellään poskille tulleen hiussuortuvan korvansa taakse. Se on alkanut kasvattaa pidempää lettiä ja näyttää tällä hetkellä vielä vähän enemmän lätkäpelaajalta kuin aiemmin.
- Oliko mukava ilta? se kysyy hiljaa ja katselee mua pää kallellaan, josta tiedän, että se näkee jotain enemmän kuin muut.
- Ei mun varmaan tarvi selittää, sanon sille, suljen silmät ja tunnen miten vesi kihoaa niihin.
Kuulen Matiaksen siirtyvän ihan viereen. Se vetää mut lähelleen ja heijaa sylissään. 
En ole hetkeen ollut näin sekaisin itseni kanssa. 
- Mä en enää tiedä, miten mun pitäisi olla, huokaan ja yritän pidätellä kyyneliä, jotka ovat alkaneet valumaan jo poskipäitä kohti.
- Riittää, kun vaan oot. Ei sun tarvi jaksaa muuta, Matias sanoo lempeällä äänellä ja halaa tiukemmin.
 - Tavallaan tiedän sen, mutta musta on vaan niin raskasta käydä näitä asioita aina vaan uudelleen läpi. Tuntuu, että ajatukset vaan kiertää kehää, enkä pääse ikinä eteenpäin, sanon ja puristan sen t-paidan kangasta nyrkkini sisään.
- Ehkä ei ookkaan tarkoitus, että just nyt asioiden pitäis selkiintyä. Toisinaan sitä tarvii tilaa tunteille, jotka saattaa jäädä vähän syrjään. Että onko se nyt ikävää, surua vai pelkoa. On ihan okei tuntea mitä tahansa niistä. On parempi antaa sen tunteen tulla, ku yrittää estää sitä. Siinä sä teet vaan hallaa itelles, jos työnnät niitä pois. Tunteen kans voi oppia elämään, kunhan se ei kahlitse. Ja muistatko mitä me puhuttiin siitä terapiasta sillon muutamia viikkoja sitten? Että sun ois hyvä hakea sitä. Siitä ois sulle varmasti apua, Matias jatkaa. 
- Mä ymmärrän mitä sä ajat takaa, mutta mä en vaan tiedä osaanko. Osaanko antaa niille tilaa tai haluanko, että muhun sattuu. Ois vaan niin helppo olla tuntematta mitään. 
- Lili... Muistan, ku sanoit, että sun äidin kuoleman jälkeen olit ihan varma, ettet selviytyis päivääkään, mutta siinä sä vaan olet. Ei se oo varmaan yhtään sen mukavampaa nyt ku silloinkaan, mutta ehkä vähän helpompaa. Sun ei tarvitse miettiä sitä jatkuvasti. Pystyt keskittymään elämässä muihinkin asioihin. Ehkä oot jollain tavalla hyväksynyt, että niin tapahtui. Että niin kuuluikin tapahtua. Että sillä oli joku suurempi tarkoitus, jota me ei voida ehkä koskaan ymmärtää. Riittää, että taivaan Isä tietää, miten meidän elämä tulee menemään. 
- Niin... Sä olet varmaan oikeassa, mutta mä en tiedä näenkö niin pitkälle, että voisin tässä matkalla hyväksyä kaikki nää olot mitä koen. Tuntuu, että mun mieli ja keho on koko ajan taistele - pakene tilassa, enkä osaa jostain syystä päästää irti. Oon väsynyt siihen, että ihmiset hokee, että kyllä se elämä jatkuu ja että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Tai ehkä kaikista pahinta on se, että joku toivottelee tsemppiä. Ihan ku se muuttais mitään. Isä ei herää äkillisesti henkiin, eikä tää kipu häviä mihinkään. Päinvastoin. Sä ja Julle taidatte olla ainoita, jotka edes yrittää ymmärtää. Ja se on jo paljon se. 
- Kaikilla ei oo samanlaisia kokemuksia. Jonkun, joka ei oo ikinä menettänyt ketään läheistä voi olla tosi vaikea edes vähän kuvitella, miltä se vois tuntua tai miten suhtautua sellaiseen ihmiseen, joka on juuri joutunut luopumaan toisesta. Ja silläkin on iso merkitys, miten ihmiset on oppineet käsittelemään surua. Osa tarvii enemmän omaa aikaa ja rauhaa käydä tapahtunutta läpi. Osalle on helpompi vaan painaa menemään ja yrittää turruttaa sitä surua aktiivisen elämän alle, ettei tarvis muistaa tai miettiä mitään. Ja lopulta me ei kuitenkaan voida sanoa, mikä on kaikista parhain tapa. Me ollaan ihmisinä niin erilaisia kokemaan yhtään mitään. 
Matias pitää katseensa pitkään silmissäni. Ehkä saadakseen minut vakuuttumaan sanoistaan tai varmistuakseen, että selviän kohta yksin matkan keskustan läpi Aadan kämpälle. 
- Pärjäätkö? se kysyy ja sen silmissä häilähtää tumma varjo. 
Nyökkään, vaikka en ole itsekään varma vastauksestani. 
En ole nykyään oikeastaan varma mistään muusta kuin siitä, etten aio enää koskaan päästää edessä seisovaa tyyppiä lähtemään elämästäni. 
Sormet puristavat kättäni. Peukalo silittää hellästi kämmenselkää. 
Katson Matiasta ja silmäni ovat täynnä kaipausta. 
Miten voi olla niin ikävä toisen lähelle, vaikka toinen on aivan vieressä kiinni. 
Kun tuntuu, ettei mikään riitä. 
Ja ajateltuani sitä, huomaan pelkääväni, etten kohta enää kykene päästämään toisesta irti.
- Jumalan rauhaa, kuiskaan poski sen kaulaa vasten. 
- Jumalan rauhaa, Matias sanoo, rutistaa vielä kerran tiukasti itseään vasten ja vetäytyy sitten askeleen taaksepäin. 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2022

vuodet vierii

sanani ovat olleet kadoksissa aivan liian pitkään.
yritän löytää tien takaisin sinne,
missä sydämeni oli lähellä särkyä
ja elämä tuntui pysähtyvän raiteilleen.

olen seisonut edessäsi kadulla.
kuiskannut mielessäni,
etten enää osaa edes vihata sinua.
pyydän mielessäni,
ettei sinunkaan tarvitsisi tänään vihata minua.

juoksen sillan yli niin lujaa kuin pääsen.
juuri kun olen noussut jaloilleni
tuntuu,
että kaikki romahtaa allani.

pelkään menneisyyteni haamuja,
jotka tuntuvat toisinaan ottavan minusta vallan.
enkä haluaisi enää hukkua.

sinä seisot vierelläni kirkon käytävällä.
sanat takertuvat kurkkuuni kun mietin,
miten maailma on johdattanut meidät toisillemme.
eikä minulla ole enää syitä lakata uskomasta,
että onnellisia loppujakin on olemassa
kaikkien näiden vuosien jälkeen.

torstai 28. huhtikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #68 (Julle)

Helsinki on herännyt pitkältä tuntuneen talven jälkeen eloon, kun muutamia viikkoja sitten kadut peittänyt likaiseksi värjääntynyt lumi on sulanut pois ja nurmikko on ruennut jälleen vihertämään. Ravintolat ovat tuoneet ulos terassikalusteet ja musiikki kaikuu rakennuksien seinistä toisiin, kun osa ihmisistä tanssahtelee pienessä hiprakassa lasi kuohuvaa toisessa kädessä ja puhelin toisessa.
Muutama vuosi sitten olisin ollut vielä yksi heistä.
Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Minua ei saisi heidän seurakseen edes maksamalla. 
Työnnyn ihmismassan läpi seuraavalle kadulle, joka ammottaa vastapainoksi tyhjyydellään. Mietin, miten ihminen voi tässä seisoessaan kokea yksinäisyyden tunnetta, jos sattuu seuraamaan viereisen kadun menoa. Siinä tapauksessa vain, jos se on jotain, mitä sydämessään kaipaa. Itse satun kaipaamaan jonnekin ihan muualle. 
Kohta on kesäkuu, jonka kohdalta kalenteri on täyttynyt kaiken maailman tapahtumilla ja työjutuilla. Kesäkuu, jolloin sisällä ollut tyhjyyden tunne vihdoin taas täyttyy hetkeksi ja hiipuu sitten hiljalleen pois. 
Kiihdytän askeliani tuulen vireen hipaistessa kasvojani. Meri näkyy jo viimeisten kerrostalojen takaa. 
Tästä on tullut vakiopaikka silloin kun kaipaan rauhaa ja ajatusten tyhjentämistä. Kun tuntuu, että on pakko saada hetki hengähtää ja vain kuunnella, miten aallot pauhaavat kallioita vasten tai vaihtoehtoisesti lipuvat hiljalleen rantaan. 
Tällä kertaa en ole kuitenkaan yksin.
Lili istuu valkoiseen vilttiin kääriytyneenä kallionkielekkeellä, josta osa nuoremmista hurjapäistä hyppii veteen. Pudotus ei ole kuin muutamia metrejä, mutta jostain syystä olen aina kammoksunut hyppäämistä veteen, jonka pinnan alle en kykene näkemään.
- Sä tulit, se sanoo hymyillen ja ojentaa kättään tervehdykseen. 
- Tietysti, vastaan sille ja virnistän perään.
- Tuntuuko sustakin siltä, että täällä pystyy elämään jotenkin paremmin hetkessä? Että unohtaa oikeastaan sen, miksi tuli tai miksi pitäisi lähteä, Lili kysyy ja siirtää katseensa horisonttiin, jossa aurinko näyttäytyy helottavan punaisena pilvimassan välissä.
Nyökkään.
Toisinaan Lilin ajatukset näyttävät kulkevan samaa rataa omieni kanssa. 
Olen alkanut kiinnittää huomiota, että meissä on yllättävän paljon yhteistä. Jotain herkkyyttä. Aistimme ympärillämme olevien ihmisten tunnetiloja. Kuormitumme toisten pahasta olosta. Tarvitsemme paljon omaa tilaa ja aikaa. Ja kaiken lisäksi näemme maailmassa paljon kauniita yksityiskohtia. 
Ehkä juuri siksi sen kanssa on niin helppo olla. Ei tule tarvetta selitellä omia kokemuksia tai ajatuksia.
- Oletko sä tulossa Siljan rippijuhliin?
Kysymys tulee niin yllättäen, että en saa heti vastattua. 
- Mitä sä kysyitkään?
Lili pudistelee turhautuneena päätään ja kysyy uudestaan - Niin, että olitko sä tulossa sinne siskos rippijuhliin?
- En tiedä. En tosiaan tiedä, vastaan rehellisesti. 
En ole juuri halunnut ajatella asiaa. 
Ja vaikka juhliin on enää vajaa viikko aikaa, en ole päässyt lopputuloksessa jahkailua pidemmälle.
Äiti oli välittänyt viestin Siljan puolesta. Sanonut, että olin tervetullut ja että isä varmasti suhtautuisi suopeasti, jos sattuisin saapumaan paikalle. 
Siihen oli helppo uskoa. Ei isä kehtaisi juhlissa rueta rähjäämään. 
- Taidan tietää, mitä sä mietit, Lili sanoo hiljaa ja hipaisee kevyesti olkapäätäni. 
- Jos sä vaan halua puhua niin mä olen tässä ja kuuntelen, se vielä jatkaa. 
Yritän asetella sanoja mielessäni, mutta kaikki tuntuu olevan pelkkää kiinnisaamatonta sohjoa.
- Sä et ole nähnyt isääsi sen jälkeen, kun se kävi sun luona, Lili toteaa ääneen. 
- Niin...
- Ja sä mietit, miltä susta itestäs tuntuis kohdata se nyt. Ja toisaalta taas, miten se ottais sut vastaan. Olisitko sen puolelta tervetullut.
- Kutakuinkin näin, sanon ja piirrän sormellani kalliolla olevaan hentoon hiekkavanaan aaltoja.
- No ootko sä miettinyt sitä siltä kantilta, että mitä Silja ajattelis, jos sä et tuliskaan? Sehän se sut sinne alunperin pyysi vai mitä?
Nostan katseeni kallion pinnasta ja kohtaan Lilin kysyvän ilmeen. 
- Sehän se tässä pahinta onkin. Että jos en mene, aiheutan sille pettymyksen. Ja jos menen, en tiedä kumpi pettyy enemmän. Isä vai minä.
Lili puree vaistomaisesti huultaan. Se tekee sitä yleensä silloin, kun se on syvissä ajatuksissaan tai erittäin stressaantunut. 
- Mä vähän luulen, että sun isän suhtautuminen suhun on muuttunut tässä viimeisten kuukausien aikana. Ja sekin tekee paljon, että sillä on lääkitys. Tunteet ei mee pelkästään äärilaidasta toiseen vaan se oikeesti kerkee ajatellakin, mitä sen pään sisällä tapahtuu.
- Ehkä niin, sanon epäillen ja jatkan sitten - Mutta mistä sä voit tietää, mitä se ihan rehellisesti ajattelee minusta? Entä jos se vaan esittää, että kaikki on muka eri tavalla kuin ennen.
Lili kaivaa vesipullon repustaan ja hörppii siitä muutaman kulauksen.
- Tiedätkö mun on vähän vaikea uskoa tuota. Jos se ei olis muuttunut, se ei olis ikimaailmassa ilmestynyt sun ovelle pyytämään anteeksi. Ihminen, joka ei pysty näkemään omia virheitään, ei myöskään koskaan myönnä tehneensä niitä.
Hiljaisuus.
Vaimea laineiden liplatus kaikuu kallioseinämiä pitkin ja muutama lokki kirkuu jossain kaukaisuudessa.
- Ihan tosi, Julle...
Tiedän, mihin Lili pyrkii. 
Se yrittää kaikin mahdollisin keinoin saada mut uskomaan, että isässä on jotain hyvää. 
Ja mä en tiedä, uskonko mä siihen.
Uskonko, että on olemassa mahdollisuus sille, että kaikki voisi olla toisin. Tai ehkä ei kaikki, mutta jotkin asiat. Että elämä voisi olla erilaista kuin nyt. Parempaa.
- Lili sä et tunne isää. Sä et tiedä, millainen se osaa olla.
- En mä väitäkään tuntevani, Lili sanoo ja haroo hiussuortuvaa, joka on irronnut pompulasta, jolla se on kiinnittänyt hiukset rennosti poninhännälle.
- Muista, että siellä on muitakin ihmisiä, kuten minä ja Matias. Ja tietysti sun äiti muut sisarukset Siljan lisäksi. Ja eikö teidän mummokin ollut tulossa? Ehkä se pistää sun isäs ruotuun, jos se ei osaa käyttäytyä. Matias on sanonut, että teidän isä ei uskalla uhmata sitä. Ehkä se vähän pelkää omaa äitiään, Lili vielä jatkaa ja hymyilee hyväntuulisesti.
Ja ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana muakin alkaa hymyilyttää. 
- Ritva on kyllä ihan huikee mummo. Semmonen räpätäti, mut maailman lempeimmällä sydämellä varustettuna. 
Ehkä mä en vielä löisi hanskoja tiskiin juhlien osalta. Ja mistä sitä tietäisi, jos jossain syvällä sisimmässään melkein löytämättömissä isä jopa odottaisikin näkevänsä minut. Poikansa, joka lapsena lauloi isänsä vierellä ihmiset kyyneliin.

Jos on maa aivan niin kuin on palloni mun,
kierrän sen, onnen tuon sitten syliisi sun.

Pienoinen, sitä ei löydä kulkiessaan,
kerran luoksesi lintuna lentää se vaan.

Missä sen pesä on, kunhan neuvoisit sen,
syliis toisin ja pois sitä päästäisi en.

Pienoinen, se on piilossa sydämen vain,
ja sen löysin mä silloin kun sinut mä sain.

perjantai 25. maaliskuuta 2022

kenenkään ei pitäisi jäädä yksin

Määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Istun työterveyslääkärin vastaanotolla ja mietin tarvitseeko minulle varata aikaa psykologille. Olen aiemmin käynyt kouluterveydenhuollon psykologilla kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran ukin kuoleman jälkeen, sitten vaarin kuoleman jälkeen. Ja vaikka olen aina hokenut muille, että kannattaa hakea apua jo ennen kuin alkaa olla akuuttitarve, olen itse päätynyt hakemaan sitä vasta sitten, kun on tuntunut, etten enää selviä yksin.

Tuntuu ristiriitaiselta sanoa tämän jälkeen, etten koe häpeää mielenterveyden haasteista. En ole vuosiin hävennyt sitä, että voin huonosti tai että elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Silloin kun on hetken kuvitellut kaiken tasaantuneen, jokin saa mielen romahtamaan ja joudun keräämään palaset uudelleen yhteen. Ei, en koe häpeää. Sen sijaan olen ollut ja olen edelleen suorittaja. En halua myöntää, ettei minusta ole parantamaan itseäni. Että minä todella tarvitsisin jonkun muun apua sillä olen tottunut pärjäämään yksin.

Kuoleman pelko. Se on määrittänyt elämääni lapsuudesta saakka. Niin varhaisista ajoista kuin jaksan muistaa. Pelko nukahtaa. Jatkuvat yöstä toiseen seuraavat painajaiset. Unihalvaukset. Jatkuva ahdistuneisuus ja yksittäiset ahdistuskohtaukset. Lista on loputon.

Ja vaikka päivisin, töissä ja koulussa ollessa kuolemaan liittyvä trauma ei näy ulospäin, kannan sitä sisälläni. Pahinta on silloin, kun olen yksin. Kun pitäisi yrittää nukkua tai selviytyä ajatuksista, jotka puskevat pintaan väkisin. Pelko omasta tai läheisten kuolemasta. Kipu, joka raastaa sydäntä, kun yritän selviytyä jo tapahtuneista menetyksistä. Pelko unihalvauksista, joissa makaan sängyssäni kykenemättä liikkumaan ja tunnen tai kuulen jonkun olevan lähelläni.

Saan B-lausunnon vuosia jatkuneiden pelkotilojen jälkeen ja aloitan psykoterapian. Ja vaikka tiedän, että asiat eivät korjaannu hetkessä, minun on vaikea luottaa siihen, että elämä voi vielä muuttua toisenlaiseksi. Ettei pelko tulevaisuudessa enää kannattele minua vaan minä sitä.

Diagnoosi, mitä se sitten ikinä kenenkin kohdalla on, ei määritä sinua eikä minua ihmisenä. Toisinaan se on vain sana paperissa, jotta ihminen saa tarvitsemansa avun. Joskus se taas tuo helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi minä olen sellainen kuin olen tai miksi elämäni on sellaista kuin se on.

Tärkeintä on, ettemme jäisi yksin asioidemme kanssa. Joskus on parempi nöyrtyä ja uskoa siihen, ettei meidän ole koskaan kuulunutkaan selvitä yksin. Ehkä silloin elämä voi todella olla valoisampaa ja tulevaisuus näyttää kirkkaammalta.

maanantai 28. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #67

Metsäpolulle lankeaa suurten kuusivanhusten varjoja, jotka ovat vuosia kurotelleet kohti taivaankantta saadakseen kerättyä valonsäteitä kasvaakseen aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Puro solisee jossain puiden takana. Sitä on vaikea erottaa sillä kevään sulamisvedet ovat jäädyttäneet metsää ympäröivät kinokset, jotka nyt heijastavat valoa sateenkaaren väreissä.
Irrotan otteen Matiaksen kädestä ja annan samalla katseen vaeltaa sinisessä taivaassa, joka pilkahtelee puiden latvojen välistä. Tuntuu samaan aikaan niin tyhjältä ja täydeltä, etten kykene sanomaan ääneen sitä kaikkea, joka pyörii mielessäni vimmatusti.
On maaliskuu ja olen edelleen rikki isän kuolemasta. Rikki sillä tavalla niinkuin varmasti moni on läheisen menetyksen jälkeen. Mutta myös rikki sillä tavalla, ettei sisintäni pysty korjaamaan kukaan muu kuin minä itse. Ei edes Matias.
Ja vaikka juuri siinä, Matiaksen käsi olkapäälleni laskettuna, mun tekisi mieli itkeä monienkin syiden takia, sisälläni on niin syvä kuilu, ettei kyyneleitä enää ole jäljellä. Olen itkenyt kaiken ulos. Ja enemmänkin.
Tiedän, mitä isä sanoisi mulle juuri nyt, jos se vaan voisi lähestyä mua sieltä jostain, mistä me emme voi edes kuvitella.
Rakas lapsi, sinä selviät kyllä. Anna Matiaksen ja muiden pitää sinusta huolta.
Ja mä annankin. Turvaudun siihen sellaisina hetkinä, kun tuntuu, että taivas putoaa päälleni ja mielen täyttää loputon tyhjyys. Annan sen sormien vaeltaa mun hartioilla, niskassa ja poskilla ja rauhoittaa mut lohduttavilla sanoilla siitä, miten äärettömän paljon se mua rakastaa. Eikä mun tarvitse edes valehdella, että uskon sen kaiken, koska mä todella uskon siihen.
- Mitä sä mietit? Matias kysyy ja rutistaa mua takaapäin niin, että vatsanpohjassa humahtaa.
Tartun sen käsiin ja kiskon sen lähemmäksi niin että mä voin todella tuntea olevani sen syvässä syleilyssä.
- Mietin isää. Ei sitä voi mitenkään kuvitella etukäteen, miltä tuntuu menettää vanhempi saati sitten molemmat nuorena, kun oma aikuistuminen on vielä ihan kesken. Jotenkin sitä on niin yksin, vaikka tietää, että moni ihminen välittää. Mutta ehkä se, että muiden on niin vaikea ymmärtää, miltä musta toisinaan tuntuu, sattuu vähän liikaa.
Matias irrottaa mun hiuksista osioita ja pyörittelee niitä sormiensa ympärillä ennenkuin päästää ne taas vapaaksi.
- Suru on usein kahlitseva tunne. Sitä on vaikea päästä karkuun. Mä toivon, että sä pääsisit viimein alottamaan sen psykoterapian ja löytäisit sitä kautta niitä keinoja, miten selvitä vaikeiden päivien tai edes hetkien yli. Välillä musta tuntuu, että suhun on vaikea saada yhteyttä, kun sä oot niin jossain omissa maailmoissa. Se kuitenkin helpottaa, kun tietää, että ei sulla oo silti hätää. Että sä kyllä osaat sanoa, kun haluat jutella ja paljon sä oot kyllä päässytkin monissa asioissa eteenpäin.
Käännyn ympäri ja lasken pään Matiaksen hartioille. Siinä ihmisessä on jotain sellaista, joka saa mut haluamaan olla sen seurassa vaikka vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen. Että vaikka välillä tuleekin väärinkäsityksiä ja ymmärtämättömyyttä niin nekin saadaan aina sovittua evankeliumilla.
- Matias tiedäthän sä, että mä oikeesti rakastan sua enemmän kuin mitään, kuiskaan sille ja tunnen, miten sen posket kohoavat ylöspäin, kun sitä alkaa hymyilyttää.
- Sä taidat olla vähän sekaisin, se sanoo ja naurahtaa hyväntuulisesti.
- Olen vai? kysyn ja tökkään sitä tahallani kylkeen niin että se sävähtää kosketuksesta hitusen.
- Joo. Sekaisin ku seinäkello, se sanoo ja vetäytyy irti musta kaapatakseen vain uudestaan syliinsä.
Sen vahvat kädet lämmittävät selkää vasten kevättakin läpi.
Tuntuu uskomattomalta, että me todella olemme tässä kumpikin. Kaiken sen jälkeen, mitä olemme kohdanneet. Vaikka välillä tuntui, että seinä tulee uudelleen ja uudelleen vastaan, siirtäisin vaikka vuoria saadakseni olla yhdessä Matiaksen kanssa.
- Mulla on sua vähän ikävä, vaikka sä olet siinä, Matias sanoo niin hiljaa, etten meinaa saada sen sanoista selvää.
Väreet, jotka sanat saavat aikaan, kulkevat koko kropan läpi. Miten sitä onkin niin vaikea tajuta, että toinen välittää musta aivan yhtä paljon kuin mä siitä.
- Mä voisin olla vaan tässä koko loppuelämän, kuiskaan sille takaisin ja laitan silmät kiinni.
Matias on hetken hiljaa ennen kuin sanoo - On kyllä ihana ajatus, mutta tiedätkö kun mä haluaisin vähän muutakin. Haluaisin sellasia söpöjä pellavapäitä, joilla on mun silmät ja sun suloinen hymy. Haluaisin yhteisen kodin ja suvikset, joissa voidaan työnnellä lastenrattaita mutavellissä ja istua yhdessä isossateltassa kuuntelemassa puheita. Ja mä haluaisin sut mun viereen nukkumaan öisin, että voisin pitää sua kädestä kiinni ja rutistaa ku vaan tuntuu siltä, että tarvii sitä.
Jokainen Matiaksen kertoma asia saa mun sydämen lepattamaan yhä enemmän. Haluaisin luvata sille tuon kaiken ja enemmänkin, mutta mä en voi. En tiedä tuleeko meillä koskaan olemaan lapsia tai voinko tulla äidiksi. Tai että meneekö asiat niin, että voin seistä sen vieressä alttarilla ja sanoa, etten koskaan lähde sen viereltä ellei kuolema erota meitä.
- Voi sua, sanon sille ja mun ääni tärisee hiukan.
- Mieti, että mä olen ehkä jonain päivänä sun vaimo ja sä olet mun mies, jatkan ja nojaan taaksepäin, jotta voin nähdä Matiaksen kasvot.
Se hymyilee mulle ja sen silmät tuikkii sellaista lämpöä, josta mä tiedän, että sen sisällä myrskyää se tuuli, jota ei voi pidätellä.
Mä haluan sen ja se haluaa mut. Emmekä tarvitse ääneen lausuttuja sanoja tietääksemme, että kumpikin ajattelee sitä samaa.
- Tiedätkö välillä musta tuntuu, etten mä millään jaksais odottaa, että saan sanoa sua mun vaimoksi.
Matias näyttää niin hyvältä hymyillessään, että mun tekisi mieli ikuistaa se kuvaan, mutta tiedän sen hetken olevan jo ohi, kun saisin kameran vihdoin kaivettua repun pohjalta.
- Ei siitä nyt niin kauaa vielä ole, että sä olet saanut sanoa mua tyttöystäväksi. Eikö se enää riitäkään? kysyn ja tökkään sitä uudelleen kylkeen.
- No riittää se, Matias vastaa ja tarttuu lempeästi kädestäni kiinni, etten pääse yllättämään enää uutta kertaa.
- Ainakin toistaiseksi, se vielä jatkaa ja saa mut kohottamaan sille hyväntahtoisesti kulmia.
Toistaiseksi.
Siihen ajatukseen olisi hyvä jäädä.

sunnuntai 27. helmikuuta 2022

sille johon rakastuin

Seisoskelemme tyttöjen kanssa auringon paahteessa eräänä kesäkuun perjantaina asemarakennuksen vieressä asfaltilla ja pohdimme, saavutkohan koskaan paikalle. Koko junamatkan mietimme, miltähän tuntuu viettää viikonloppua ihmisten kanssa, jotka kokee tuntevansa, mutta joita ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Olen sitäpaitsi tehnyt päätöksen lähdöstä aikalailla viime tipassa, koska aluksi en ihan totta uskonut, että siinä olisi mitään järkeä. Entä jos ne ihmiset eivät olisikaan sellaisia, joiksi heidät kuvittelin. Entä jos meno lähtisi lapasesta.

Olin liittynyt keskustelufoorumille sattumalta bongatessani sen linkin eräältä sivustolta, jonka tiesin luotettavaksi. Olin selaillut keskusteluja ja päätynyt sitten kirjoittamaan esittelyn itsestäni. Ja sitten aivan yllättäen olin saanut kutsun liittyä ryhmään, joka oli lähdössä mökille muutaman viikon päästä.

Seuraamme aseman ohi ajavia autoja ja mietimme onko joku niistä kenties sinun. Nauramme tajutessamme, kun arvailumme menevät päin honkia, mutta samaan aikaan alamme ihan tosissaan olla sitä mieltä, että kukaan ei koskaan tulekaan. Että se siitä mökkireissusta sitten.
Lopulta beigen värinen auto kurvaa parkkipaikalle ja tunnistamme kuskin. Nostamme matkatavarat takakonttiin ja hyppäämme kyytiin. Ja jostain syystä minä olen meistä se, joka päätyy pelkääjän paikalle, enkä lakkaa ajattelemasta, miten outoa on nähdä sinut ensimmäistä kertaa, vaikka äänesi on tuttu puheluista.

Mökille päästyämme löhöämme sohvalla siihen asti, että viimeinenkin ryhmästä saapuu paikalle. Lämmitämme saunaa ja käymme uimassa. 
Seuraavana päivänä menen aamu-uinnille. Järvi on tyyni ja aurinko vasta nousee puiden takaa. Päädymme ottamaan tikkakisan ötököiden syödessä, jonka lopulta häviän. En kuitenkaan halua tyytyä siihen, etten saa heitettyä kymppiä, joten jään ulos, kun kaikki muut menevät jo takaisin sisälle. Heitän tikkoja varmaan tunnin ennen kuin viimein osun kymppiin ja raahaan muut sisältä katsomaan, että olen varmasti saanut sen, mutta kukaan ei näytä haluavan uskoa sitä tai sitten he vain härnäävät tahallaan.

Päädymme kahdestaan istumaan olohuoneen sohvalle, kun toiset lähtevät soutelemaan veneellä. Puhumme elämästä ja sen päättymisestä. Kerrot siskosi lapsesta, jonka lähtö oli tullut yllättäen. Minä taas kerron pikkuveljestäni, jonka jouduin hyvästelemään vuosia sitten, mutta jonka kuolema edelleen tuntuu syvällä sisimmässä, ja joka yhä vuosienkin jälkeen repii rikki niitä haavoja, joita en ole koskaan saanut parannettua. Näen kyynelten kimaltavan silmissäsi ja tunnen lämpimän läikähdyksen sisälläni, kun mietin, miten paljon arvostan sitä, että uskallat itkeä seurassani.

Sunnuntai aamu tulee aivan liian varhain. Juuri kun olen päässyt tutustumaan sinuun, meidän pitääkin jo lähteä. Ilmoitat kuitenkin yllättäen, että jäät odottamaan meidän kanssamme siihen asti, että junamme tulee, ja olen siitä enemmän kuin onnellinen.

Uimarannalla on äiti kahden lapsensa kanssa ja joitain yläkouluikäisiä. Järvivesi kylpee auringonvalossa ja tuuli havisuttaa puiden oksia. Auomme riippumatot kuunsirpin muotoisista pussukoista ja viritämme ne metsän laitaan. Enkä tiedä voinko enää sanoa yllättyväni, kun kaksi naispuolista reissukaveriani päätyy toiseen riippariin ja minä toiseen sinun kanssasi. Tuntuu oudolta maata siinä sinisen melkein pilvettömän taivaan alla ja miettiä, että vielä muutama päivä sitten en voinut melkein uskoa, että sinä ihan oikeasti olisit olemassa, koska emme olleet vielä silloin tavanneet. Ja silti siinä hetkessä, syödessämme auringon lämmittämiä suklaalla kuorrutettuja karkkeja, ne viettämämme kolme päivää tuntuvat tapahtuneen jo kauan aikaa sitten.

Hyvästellessämme juna-aseman parkkipaikalla toivon enemmän kuin mitään, että me vielä kohtaamme uudelleen. Ja vaikka liekki on alkanut lepattaa sydämessäni tietämättäni, en pystyisi villeimmälläkään mielikuvituksellani näkemään, miten liekki seuraavien kuukausien aikana ensin hiipuisi hiillokselle ja sitten lopulta muuttuisi roihuksi, jota suurinkaan sade ei kykenisi enää sammuttamaan.

torstai 3. helmikuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #66

Steariini valuu pitkin kynttilänjalkaa, jonka olen joulukuun pimeiden iltojen saapuessa nostanut lipaston päälle. Huone huokuu tyhjyyttä. Ehkä jotain sellaista lopullisuuden tunnetta, josta en vielä oikein saa kiinni. Elän menneessä ja murehdin tulevaa, enkä siten osaa pysähtyä juuri tähän käsillä olevaan hetkeen.
Kirjahylly, josta olen hetkeä aiemmin laskenut painavat kirjapinot lattialankkujen kannateltavaksi, näyttää siltä kuin sitä ei olisi pyyhitty vuosikausiin. Ja toisaalta tottahan se on. Kukaan ei ole käynyt tässä huoneessa isän kuoleman jälkeen. Ei ennen kuin nyt.
Istahdan lattialle kirjapinojen viereen ja alan lajittelemaan niitä. Vasemmalle ne, jotka lahjoitan eteenpäin. Oikealle ne, jotka haluan säilyttää. Eteen ne, jotka joutavat roskiin. 
Selailen rähjääntyneen näköistä kierrekantista kirjaa, jonka löydän kahden luontoa käsittelevän kirjan välistä. Avaan kannen hellävaroen ja eteeni tulee näky, joka saa minut kyyneliin. 

Toukokuu 1997. 

Sain tänään tietää, että kannan sisälläni pientä ihmettä. Olin jo vuosia sitten lakannut toivomasta, että tämä voisi koskaan olla mahdollista. Että voisin olla jollekin niin pienelle ja hauraalle... äiti...
Tunnen jo nyt syvää rakkautta sinua kohtaan rakas lapseni, joka olet tällä hetkellä vain pienen appelsiinin kokoinen. Olet niin hento ja siksi pelkään puolestasi enemmän kuin uskotkaan. Ehkä ne ovat ne äidin vaistot, joista mummisi puhuu minulle. 
Haluaisin antaa sinulle turvallisen ja rakastavan kodin. Toivon koko sydämestäni, että osaisin olla hyvä äiti sinulle. Että jaksaisin kaikkina niinäkin päivinä seurata vierestä, kun lähdet hiljalleen ottamaan omia askeleitasi tässä maailmassa ja opettelet tuntemaan itseäsi. Jaksaisin silloinkin, kun tuntuu, että sydän on huolesta kallellaan ja haluaisin joka hetki tietää, missä menet tai mitä teet.
Tiedän, että jonain päivänä joudun luopumaan sinusta. Päästämään irti kädestäsi. Se on jo nyt liian raskas taakka kantaa. Ehkä vielä joskus, jos taivaan Isä siunaa sinulle lapsia, voit ymmärtää nämä ajatukseni, jotka haluan kirjoittaa muistiin löydettäväksesi. Muistathan rakas lapseni, että sinäkin olet lahja taivaan Isältä. Jos jotain toivon maailmassa eniten niin sitä, että sinä saisit kasvaa ja vahvistua, ja saisimme sinut turvallisesti luoksemme. Mutta vielä sitäkin enemmän toivon ja rukoilenkin joka ilta, että sinä säilyisit uskomassa elämäsi loppuun asti ja voisimme kerran nähdä taivaan kodissa muiden rakkaiden ympäröimänä.
Sinulla tulee olemaan paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Jotka pitävät sinusta huolta, jos minusta ja isästäsi ei ole enää jonain päivänä siihen tehtävään. 
Uskon, että tulet pääsemään elämässäsi pitkälle, jos jaksat luottaa taivaan Isän siunaukseen ja varjelukseen. Hän tietää kaiken, mikä on sinulle parhaaksi. 
Kun tapasin isäsi ensimmäistä kertaa Pudasjärven suviseuroissa, kesäkuu oli vaihtumassa heinäkuuksi ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuumempana kuin kertaakaan aiemmin sinä kesänä. Isäsi kasvot olivat päivettyneet ja hän oli pukeutunut sinisiin leviksen farkkuihin ja harmaaseen collegepaitaan. Hiukset olivat kasvaneet edestä kulmakarvojen yli ja ne olivat vaalentuneet auringon valossa. Isäsi seisoskeli poikaporukassa kentän laidalla ja poltti tupakkaa. Muistan yhä elävästi, miten katseeni siirtyi siihen porukkaan useammin kuin kerran ja miten hänen kasvonsa painuivat mieleeni niin syvästi, että yritin seuraavat päivät löytää hänet kaiken sen ihmismassan keskeltä. 
Vasta sunnuntai-iltana kohtasimme uudelleen. Isossateltassa oli menossa laulutuokio ja isäsi sattui istumaan sopivasti vähän vasemmalla ja muutaman penkin enemmän edessäpäin. En voinut olla katselematta, miten hän yhtyi seuraväen kanssa lauluun ja hipaisi välillä huomaamattaan otsalle valahtaneita hiuksia takaisin taaksepäin. Hänessä oli samaan aikaan jotain niin tuttua ja turvallista. Tuntui, kuin olisin aina tiennyt, kuka hän on, missäpäin hän asui ja niin edelleen. 
Isäsi lähestyi minua lauluhetken jälkeen ja pyysi pitsalle. En ollut aluksi suostua sillä äiti ei olisi tykännyt ajatuksesta, että kuljen vieraiden poikien kanssa, mutta isäsi sai minut käännytettyä ja onneksi saikin. Se ilta on jäänyt kauniina muistona mieleen. Se, miten puhuimme uskon asioista ja isäsi silmät tuntuivat oikein tuikkivan hänen puhuessaan siitä, miten usko on hänen elämänsä tärkein asia, ja miten sitä tulisi vaalia niin, että jaksaisi aina olla pyytämässä anteeksi ja antamassa myös toisille anteeksi. 
Vaihdoimme osoitteita ja ryhdyimme kirjoittamaan kirjeitä toisillemme. Tutustuimme niiden avulla toisiimme ja toisinaan pääsimme myös näkemään. Isäsi matkusti muutamia kertoja lapsuuden kotiini ja minä puolestaan kaupunkiin, jossa hän silloin asui pienessä kerrostaloyksiössään. Isäsi ystävä, Mirjami, jonka haluaisin myös pyytää kummiksesi, sattui asumaan lähistöllä, joten majoittaduin hänen luonaan.
Samalla kun minä ja isäsi kuljimme yhteistä polkua kohti seurustelua, Mirjamista tuli minulle todella läheinen ja rakas ystävä. Pystyin jakamaan hänen kanssaan sellaisiakin kipeitä asioita lapsuudesta ja lapsuuden kodista, joita en ollut pystynyt kertomaan kenellekään muulle aiemmin. Myöhemmin sain myös rohkeutta puhua niistä isällesi.
Minun isäni ei ollut uskovaisesta perheestä, eikä hän myöskään koskaan halunnut uskoa. Hän haki elämäänsä tarkoitusta juomalla, mikä teki hänestä ihmisen, jonka kanssa ei voinut olla silloin, kun hän oli ottanut, ellei halunnut pelätä henkensä uhalla. Hän joi ja pelasi ne vähäiset rahansa, mitä hän kerkesi tienaamaan. 
Vaikka lapsuuteni oli rauhaton, sydämen usko sai kuitenkin säilyä läpi elämän. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen. 
Jumalan rauhan terveisin, äitisi! 

maanantai 24. tammikuuta 2022

tyttö #2

Tyttö tietää, ettei elämä ole loputonta. Että välillä aallotkin hiljenevät ja meri on aava ja tyyni. Että jonain päivänä on toisten aika lähteä. Mutta silti tyttö ei kykene ymmärtämään, miten kipu saa hänet turraksi. Saa itkemään kerrostalokämpän lattialla kippurassa niin kovaa, että hän pelkää naapureiden kohta soittavan poliisit. Suru kieppuu hänen sisällään ja sisimmässään. Vetää jalat veteläksi ja pistää pään jyskyttämään kivusta.
Tyttö itkee kaikelle sille, minkä hän on juuri menettänyt. Niille kaikille tarinoille ja muistoille, jotka jäivät kuulematta. Hän itkee omalle ymmärtämättömyydelleen ja typeryydelleen. Sille, että hän oli kuvitellut, että vielä olisi aikaa kysyä. Kysyä kaikki ne kysymykset, jotka puskevat pintaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Tyttö miettii lehtijuttua, jonka on luvannut kirjoittaa lehteen. Hän oli aikonut haastatella ukkia isänmaallisuudesta ja kaikesta siitä, mitä se merkitsi tälle. Ja sitten niin yllättäen, se rakas ihminen oli viety häneltä pois. Lähtenyt saappaat jalassa odottamaan parempaa.
Ukki oli ollut ihminen, josta kenelläkään ei ollut ollut pahaa sanottavaa. Ukki oli antanut tytön syödä ruisleipää puuron sijaan, vaikka mummo oli sanonut, ettei tyttö koskaan kasvaisi isoksi ellei söisi sitä. Ukki oli kuljettanut tyttöä junalle ja hakenut junalta. Oli ostanut kaupasta jäätelöä ja tarjoillut purkkaa kamarin kaapista. Ukki oli tehnyt juhannusvastat ja paistanut maailman parhaita muurinpohjalettuja. Eikä tyttö muista, mikä olisi tehnyt hänet koskaan yhtä onnelliseksi kuin ne kesäiset päivät ja yöt mökillä järven rannassa, jonka saunan lauteille mahtui vaikka koko serkuskatras.
Tyttö miettii niitä kaikkia sanoja, joita olisi halunnut sanoa. Toivoo koko sydämellään, että ukki tietää siellä jossain, miten paljon tyttö tätä rakastaa. Suree sitä, ettei ukki näe tytön astelevan alttarille puhtaan valkoisessa mekossa, eikä tule koskaan pitelemään tytön lapsia sylissään.
Sinä kesänä tyttö istuu mökin laiturilla ja uittaa jalkojaan hyisessä järvivedessä. Hän antaa kaiken sen surun pusertua ulos hänestä ja silti tytöstä tuntuu, että jotain on mennyt niin syvästi rikki hänen sisällään, ettei edes itkeminen sulata jäätä hänen sydämestään. Vain ukin edellisenä kesänä kukkineista orvokeista saadut siemenet, jotka ovat puhjenneet kukkaan, saavat tytön uskomaan, että ehkä elämä vielä kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen.

lauantai 15. tammikuuta 2022

pidänkö enää kiinni

muhun ei kosketa silloin kun toista huvittaa ja mua ei huvita. 
muhun ei kosketa, kun siihen ei ole kysytty lupaa tai sitä ei ole saatu.
mua ei sanota söpöksi silloin kun itken takiasi. tai niiden syiden vuoksi, jotka saavat mut tuntemaan oloni arvottomaksi.
pelkään, että yritän yhä edelleen täyttää niitä kiltin tytön vaatimuksia.
yritän olla hyvä sinulle. yritän todella.
ja mitä saan vastapainoksi.
sen, ettet edes välitä istunko hiljaa vai olenko olemassa.
huomaat minut vasta sitten, kun alan itkeä.
ja sitä ennen olet tietenkin selannut useiden minuuttien ajan puhelintasi ja nauranut vieressä, kun samaan aikaan sisälläni tuska raatelee kehoani.
minä yritän jaksaa. pistän sinut kaikessa edelle.
pidän huolta, että muistat syödä ja levätä riittäväksi.
en hermostu, vaikka sinulla menisikin hermo joko itseesi tai minuun.
pidän sen kivun itselläni.
sinullahan on juuri nyt niin hektinen elämä, ettet edes jaksaisi enempää.
olet liian väsynyt käymään keskusteluja.
liian kiinnostunut koskemaan kehoani.
ettet sinä huomaa, vaikka en edes olisi henkisesti läsnä.
ja silti jokin saa minut hyväksymään sen kaiken.
jaksamaan aina vain.
ajatteleman, että ehkä joskus kaikki on vielä parempaa.
ehkä joskus osaamme keskustella ja kuunnella toisiamme.
tai ehkä joskus pelkkä halu ei enää riitä pitämään rakkaudesta kiinni.

maanantai 3. tammikuuta 2022

me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olin nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.
Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.
Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.
Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.
Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.