tyttö #2

Tyttö tietää, ettei elämä ole loputonta. Että välillä aallotkin hiljenevät ja meri on aava ja tyyni. Että jonain päivänä on toisten aika lähteä. Mutta silti tyttö ei kykene ymmärtämään, miten kipu saa hänet turraksi. Saa itkemään kerrostalokämpän lattialla kippurassa niin kovaa, että hän pelkää naapureiden kohta soittavan poliisit. Suru kieppuu hänen sisällään ja sisimmässään. Vetää jalat veteläksi ja pistää pään jyskyttämään kivusta.

Tyttö itkee kaikelle sille, minkä hän on juuri menettänyt. Niille kaikille tarinoille ja muistoille, jotka jäivät kuulematta. Hän itkee omalle ymmärtämättömyydelleen ja typeryydelleen. Sille, että hän oli kuvitellut, että vielä olisi aikaa kysyä. Kysyä kaikki ne kysymykset, jotka puskevat pintaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Tyttö miettii lehtijuttua, jonka on luvannut kirjoittaa lehteen. Hän oli aikonut haastatella ukkia isänmaallisuudesta ja kaikesta siitä, mitä se merkitsi tälle. Ja sitten niin yllättäen, se rakas ihminen oli viety häneltä pois. Lähtenyt saappaat jalassa odottamaan parempaa.

Ukki oli ollut ihminen, josta kenelläkään ei ollut ollut pahaa sanottavaa. Ukki oli antanut tytön syödä ruisleipää puuron sijaan, vaikka mummo oli sanonut, ettei tyttö koskaan kasvaisi isoksi ellei söisi sitä. Ukki oli kuljettanut tyttöä junalle ja hakenut junalta. Oli ostanut kaupasta jäätelöä ja tarjoillut purkkaa kamarin kaapista. Ukki oli tehnyt juhannusvastat ja paistanut maailman parhaita muurinpohjalettuja. Eikä tyttö muista, mikä olisi tehnyt hänet koskaan yhtä onnelliseksi kuin ne kesäiset päivät ja yöt mökillä järven rannassa, jonka saunan lauteille mahtui vaikka koko serkuskatras.

Tyttö miettii niitä kaikkia sanoja, joita olisi halunnut sanoa. Toivoo koko sydämellään, että ukki tietää siellä jossain, miten paljon tyttö tätä rakastaa. Suree sitä, ettei ukki näe tytön astelevan alttarille puhtaan valkoisessa mekossa, eikä tule koskaan pitelemään tytön lapsia sylissään.

Sinä kesänä tyttö istuu mökin laiturilla ja uittaa jalkojaan hyisessä järvivedessä. Hän antaa kaiken sen surun pusertua ulos hänestä ja silti tytöstä tuntuu, että jotain on mennyt niin syvästi rikki hänen sisällään, ettei edes itkeminen sulata jäätä hänen sydämestään. Vain ukin edellisenä kesänä kukkineista orvokeista saadut siemenet, jotka ovat puhjenneet kukkaan, saavat tytön uskomaan, että ehkä elämä vielä kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen.