me

Etsin rannalta pyöreitä kiviä. Kiviä, jotka mahtuvat nyrkkini sisään ja joiden pinta on sileä ja viileä. Olen tehnyt sitä jo jonkin aikaa sillä mikään ei saa minua juuri nyt palaamaan takaisin sisälle niiden vieraiden seinien suojiin.

Mietin meitä. Tai oikeastaan sitä aikaa, kun olimme me. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus sillä enhän edes ollut tunnistaa sitä millaiseksi olet muuttunut.

Olen nähnyt sinut vain vilaukselta muutaman kerran ennen kuin pakenit talon alimpaan kerrokseen. Näin sinut siellä hakiessani tavaroitani yhden alhaalla sijaitsevan makuuhuoneen varastotilasta, jonne olin kantanut patjan sillä en jotenkin osannut ajatella nukkuvani siskojesi kanssa, kun kyseessä oli kuitenkin perheen yhteinen reissu, enkä minä enää kuulunut siihen.

Makasit sohvalla, kun kapusin portaita alas. En tiedä kuulitko tuloani tai näitkö, että kävelin hitaasti ohitsesi. Ääni sisälläni sen sijaan mietti, olisinko halunnut sanoa sinulle jotain vai en.

Jokin olemuksessasi kuitenkin huokui sellaista äänetöntä ahdistuneisuutta, että ohitin sinut sanomatta sanaakaan tai ottamatta sinuun katsekontaktia.

Alan nousta rinnettä ylöspäin ja seuraan, miten aallot painuvat kohti rantaa valtavalla voimalla. Järvivesi on niin kylmää, että varpaita kipristelee, vaikka eletäänkin jo kesäkuuta ja lämpötila on ylittänyt hellelukemat jo viikkoja aiemmin.

Tunnen polttavaa tarvetta tietää, mitä oikein ajattelet juuri sillä hetkellä. Melkein jopa toivon, että tulisit perässäni ja haluaisit itse jutella, mutta jossain sisimmässäni tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. En tiedä, mitä viimeinen vuosi on tuonut elämääsi sillä poistin sinut elämästäni yhdellä sormen napautuksella, jota kyllä olen katunut enemmän kuin mitään koskaan ennen. Pelkäsin niin paljon, etten kykenisi pysymään erossa. Tiesin, että saattaisin satuttaa sinua uudelleen. Ja ehkä. Ehkä jos kaikki olisi mennyt toisin, en olisi täällä juuri nyt.

Miettimässä tämän paahtavan auringon polttamalla nurmikolla, joka kaipaisi kovasti kastelua, miksi sydämeni ei kykene unohtamaan sinua.

Haluaisin kysyä, uskotko vielä siihen, että olen ainoa, jota voit koskaan rakastaa. Kysyä, pystyisitkö antamaan minulle anteeksi sen kaiken ja vielä enemmänkin, miten paljon olen tahtomattani sinua satuttanut. Ja vielä viimeiseksi haluaisin tietää, mietitkö koskaan sitä, mitä meillä oli, kun vielä olimme me.

En lakkaa toivomasta, että edes pieni osa sinussa olisi herännyt horroksesta eloon ja muistanut sen hetken suviseuroissa, kun käsivartemme hipaisivat toisiaan ja oli kuin käsiimme olisi levinnyt sähköinen purkaus, jota me kumpikin säikähdimme ja siirryimme ainakin hetkeksi kauemmas toisistamme.

Ja jostain syystä kuitenkin pelkään, että olen ainoa, joka muistaa. Tai joka haluaa muistaa.

Tai ehkä olet vain vahvempi kuin minä ja sydämessäsi ei ole enää kuin himmeä jälki jäljellä siellä, jota kohtaa väittämäsi rakkaus kerkesi koskettaa.