tiistai 22. marraskuuta 2022

varjele kaikelta pahalta #73

Ojennan suihkulipun kassatyöntekijälle ja jatkan matkaani valkoisen telttarakennuksen uumeniin, jonka oviaukon jälkeinen alue on täynnä kenkäpareja. Släbäreitä, tennareita, lenkkareita ja varvastossuja kaikissa mahdollisissa väreissä.
Lattialle on kulkeutunut hiekkaa ja pölyä kenkien mukana. Auringon korventama ja tuulessa pölisevä hiekkatie on tuonut palan itseään tänne, missä ihmiset pesevät pahimmat liat jalkapohjistaan ja virkistäytyvät ennen paluuta kentälle, joka tulee kuhisemaan seuravieraita päivän kääntyessä iltaan.
Jätän omat mustat karvasläbärini muiden kenkien sekaan ja etsin katseellani tyhjää kohtaa vanereista rakennetuilla penkeillä.
Pukeutumispuoli on täyttynyt naisista ja lapsista. Jollakin äidillä on kolme lasta mukanaan. Poika, joka pitelee kiinni vanhemman siskonsa kädestä ja tyttö, joka yrittää kietoa liian isoa pyyhettä ympärilleen äidin hoputtaessa heitä liikkumaan suihkuille päin.
Ripustan kangaskassin lautaan porattuun ruuviin ja nappaan sen pohjalta shampoopullon. Sitten lasken riisumani vaatteet kasaksi penkille ja pyöräytän itseni pyyhkeen sisään.
Suihkusta tuleva vesi on ihanan lämmintä ja pehmeän tuntoista. Tekisi mieli jäädä vielä hetkeksi, mutta pestyäni shampoot pois etsin pyyhkeeni naulakoilta ja palaan omalle paikalleni pukeutumaan.
Matias seisoskelee ulkona odottamassa, kun kiiruhdan kauneussalonkia kohti. Hiukset ovat vielä harjaamatta ja kasvot tuntuvat niin kuivilta, että voisin levittää ohuen kerroksen kosteusvoidetta.
Palaamme samaa reittiä takaisin vaunulle. Matias jää pari kertaa suustaan kiinni lapsuuden tuttujensa kanssa, mutta jostain syystä juuri nyt se ei haittaa. Ehkä täällä suviseuroissa aika menettää merkityksensä. On ihana nähdä ystäviä ja jutella niitä näitä, eikä ole kiire mihinkään muualle kuin välillä syömään, ettei nälkäkiukku iske kenellekään.
- Mentäiskö ostamaan pehmistä? Matias ehdottaa, kun olemme saaneet pyyhkeet kuivumaan ja lähestymme kenttää, jonka reunalta näkee isonteltan ja ravintolakatokset.
- Joo, mennään, sanon ja hymyilen sille. Tiedän miten perso se on herkuille.
Pehmiskipot kädessä päädymme kävelemään kentän toiselle laidalle, missä isonteltan seinustalla olevat penkit ovat jääneet varjoon. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli on laantunut, joten auringonpistos tai nestehukan saaminen ei ole millään tasolla haluttava lopputulos.
Kentällä rattaita työntävät äidit ja isät ovat saaneet mut haaveilemaan vanhemmuudesta. Olisi ihana jakaa perhe-elämä Matiaksen kanssa. Se olisi niin hyvä isä lapsilleen. Rakastava ja välittävä.
Sen taustoja ja isäsuhdetta ajatellen se on ansainnut kaiken rakkauden, mitä se voi ikinä saada. Olisi maailman söpöintä, että pieni pörröpää sanoisi sitä isäksi. Mun sydän sulais siihen paikkaan.
- Sun jäde sulaa, Matias sanoo huvittuneena.
Havahdun ajatuksistani ja lusikoin jo osittain nesteeksi muuttuneen pehmiksen suuhuni.
- Mitä sä tuumailit, kun jäätelökin unohtu syödä? se kysyy ja sen silmissä pilkahtelee nauru.
Kallistan pääni ja siristän silmiäni auringossa vastatessani - Sitä, että ois ihanaa, kun ois oma perhe. Ja että voisin olla sun kanssa jonkun lapsen tai lapsien vanhemmat.
Matias laskee kätensä kämmenelleni ja näen, miten se yrittää räpytellä silmiään huomaamattomasti.
Annan sille tilaa ja olemme hetken hiljaa.
Haluaisin rutistaa sitä tässä ja nyt, mutta en kehtaa sillä ympärillämme on niin paljon ihmisiä.
Matias rykäisee ja yrittää saada jotain sanottua, mutta huulilta ei pääse äännähdystäkään.
Puristan sen kättä ja toivon, että se voisi ymmärtää siitä pienestä eleestä kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita en kykene sanoittamaan.
- Mä joskus.. Matias saa sanottua ja pyyhkii silmäkulmaansa kihonneen kyyneleen.
- Mä joskus ajattelin, etten vois koskaan olla isä. Kun oli koko lapsuuden kuullut, että mä en kelpaa ja että kukaan ei välitä, kuvittelin, että kukaan ei vois koskaan rakastaa mua. Ja jos kukaan ei rakastais, miten voisin olla kenenkään aviomies saati sitten isä.
Silitän sen kämmenselkää samalla kun sisintäni puristava vanne kietoutuu kireämmälle ja kireämmälle. Ahdistava, henkeäsalpaava tunne, jota tunnen kokiessani epäreiluutta ja myötätuntoa toisten puolesta.
- Sä et tiedäkään, miten paljon mä rukoillessa pyysin taivaan Isältä, että se sais isän olemaan väärässä... Matias jatkaa.
Nojaan sen kylkeen ja hapuilen oikeita sanoja.
- Voisinpa mä mennä sen pienen Matias pojan luo ja sanoa, että tiedätkös, tuolla muutamien satojen kilometrien päässä asustelee yksi Lili niminen tyttö, joka haluais ihan tosi kovasti rakastaa sua.
Matias hymyilee, mutta hymy ei yllä silmiin asti.
Käännän katseeni taivaalle ja sanon - Voisinpa mä luvata, että elettäis yhdessä onnellisina ja oltais vielä silloinkin toistemme rinnalla, kun naama on täynnä ryppyjä...
- Ja kun käsi ei enää jaksa puristaa toisen kädestä, Matias jatkaa lausettani ja viimeisen sanan kohdalla sen ääni on särkyä.
- Niin, silloinkin, kuiskaan niin hiljaa, etten ole varma kuuleeko edes Matias sitä.
Ja jossain vasemman rintani tienoilla sydämeeni murtuu uusi polku.