Sinun voima on, valta rajaton täällä valtakunnassasi. Sitä etsien saa nyt ihminen kaiken muunkin armostasi.
Vilkaisen vielä kerran kentän suuntaan ja ihastelen väkijoukon yllä hiljalleen punertuvaa taivasta, jolla aiemmin päivällä olleet pilvimassat ovat saaneet häipyä ilta-auringon tieltä.
Severi on jäänyt odottamaan mua. Kun pääsen sen kohdalle, se laskee käden olkapäälleni ja kysyy - Mikä fiilis?
En osaa heti vastata.
Kun samaan aikaan keho on jännittynyt ja mieli äärimmäisen kuormittunut. Ja silti kaiken alla olen niin syvästi onnellinen, että edes saan olla tässä ja elää tätä suviselämää todeksi. Äsken lauletun siioninlaulun sanat ovat jääneet pyörimään päähäni. Voisiko taivaan Isän armo yltää niin kauas, että se koskettaisi muakin. Kaikista maailman ihmisistä. Sitä ääneenlausumatonta toivetta, jota olen viimeiset kuukaudet yrittänyt hukuttaa muun elämän alle, jotta en joutuisi kantamaan sitä sydämen pohjalle pesiytynyttä kipua yhtään enempää.
- Hassua miten sitä voikaan kokea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kai sitä vaan on niin kateellinen kaikille, joilla on se toinen rinnallakulkija, eikä tarvi hetkeäkään miettiä haluaako joku viettää sun kanssa aikaa vai ei.
Severin ilme on yllättynyt. Ehkä se oletti mun vastaavan jotain sitä tavallista, mitä jätkäporukoissa kuuli aivan liian usein. Että ei kai tässä mitään kummempia.
- Samaa tullut mietittyä. Viime kesänä oli aika eri tunnelmat...
Severi kääntyy katsomaan ohikulkevaa nuorisojoukkoa, jotka ovat varmaan juuri ennen suviksia päässeet ripiltä. Ainakin kaikilla tuntuu roikkuvan risti kaulassa.
- On varmaan tehnyt kipeää päästää irti, sanon hiljaa, kun lähdemme talsimaan muuta porukkaa kiinni.
Nyökkäys ja syvä nielaisu. En uskalla katsoa toista silmiin, etten ala kohta itse vetistelemään.
Severi on niitä harvoja ystäviä, joiden kanssa olen päässyt syvempään yhteyteen sen pintapuolisen äijämeiningin sijaan. Ehkä meissä on sisimmältään jotain samankaltaista. Herkkyyttä, jonka ei uskalla antaa tulla esiin. Ei ainakaan toisten nähden. Tai ei ainakaan toisten miesten. Ettei vaan kukaan pääse heittämään jotain typerää.
- Mä olen kusessa, sanon, kun olen hetken päänsisäisen keskustelun jälkeen päätynyt avaamaan suun hiljaisuuden sijaan.
- Mitä meinaat?
Nyhdän ohimennessä heinänkorresta pehmeitä pumpulipäitä ja revin niistä palasia. Olen huomannut sen auttavan mua keskittymään.
- Oon kiinnostunut tyypistä, ketä en voi koskaan saada.
Askeleet pysähtyvät. Nostan katseeni katkenneesta heinän palasesta Severiin, joka katselee mua pää kallellaan. Sen ilmeestä näkee, että aivot raksuttaa tuhatta ja sataa.
- Onko se varattu? se utelee rauhallisella äänellä.
- Ei.
- Kiinnostunut vaan samasta sukupuolesta?
- Ei.
Yksipuolinen ihastuminen?
- Ei kai...
- Parhaan kaverin eksä?
- Ei.
Pahempaa.
- No sitten en näe ongelmaa?
Kohonneesta kulmakarvasta tiedän sen olevan toteamisen sijaan kysymys, enkä tiedä olenko valmis vastaamaan siihen.
- Sä et haluais olla mun nahoissa, tyydyn sanomaan.
Muut ovat jääneet seisoskelemaan toimettomina vessan edustalle miettimään, seurataanko me perässä vai ollaanko häivytty jo omille teille.
- Menkää vaan.. Pitää käydä heittämässä vettä, Severi huikkaa niille ja kääntää sitten selkänsä toisiin päin.
Massa alkaa kulkea kohti puolijoukkuetelttoja, jotka nousevat jylhästi kohti puiden latvoja keskellä muuta telttamerta.
- Selitä.
Yksi sana. Ei vaihtoehtoja. Vain toisen tiukka katse, joka kertoo, ettei tätä keskustelua voi enää peruuttaa.
- En mä tiedä mistä aloittaa...
- Alusta tietysti, ettei mitään oleellista jää sanomatta, Severi sanoo ja virnistää leikkisästi.
- Muut ihmettelee, et mitä me kuhnaillaan täällä niin pitkään ja alkaa kyselee, sanon ja toivon, että vielä voisi paeta jollain ihmeen keinolla.
- Sanon niille, et Jullella oli ujopissa, kun piti pisuaarilla käydä.
En voi olla hymähtämättä Severin heitolle.
- Anna vähän armoa. Tää ei ole kovin helppoa, sanon ja saan Severin jälleen vakavoitumaan.
Se nykii mut sivummalle, lähelle järven rantaa, jota kiertää oranssi verkkoaita.
- Lupaatko pitää sitten omana tietonasi? kysyn vielä.
- Tietysti.
Yritän pelata aikaa, vaikka tiedän, että se on turhaa. Ei tästä tule helpompaa huomenna, eikä ensi viikollakaan.
- Mitä sä tekisit, jos Ilmari alkais seurustella tytön kanssa, josta oot ollut kiinnostunut jo pitkään?
Näen, kun Severin aivot alkavat raksuttaa. Se laskee yksi plus yksi ja niin edelleen.
- Kai mä ajattelisin, että täytyy yrittää päästä ajan kanssa yli.
- No mitä jos kävis niin, että niille tulis ero ja kävisi ilmi, että tää toinen osapuoli saattais myös kokea vetoa suhun?
- Etkö sä sanonut, että tässä ei ollut kyseessä kaverin eksä? Severi kysyy ja kurtistaa kulmakavereita.
- Sanoin...
- No mutta mitä sitten?.. Eiku täh? Ilmarihan on mun veli.
En sano enempää. Eikä mun tarvitsekaan. Siinä on kaikki informaatio käsien ulottuvilla.
Severin koko olemus pysähtyy. Se on niin pelottavan hiljaa paikallaan, että tekisi melkein mieli pötkiä pakoon. Niin painostavalta ilmapiiri alkaa tuntua.
- Sä puhut nyt Lilistä eikö vaan?
Puristan silmät kiinni ja nyökkään. Sen pienen hetken toivon, että maa voisi kadota jalkojen alta, eikä mun tarvitsisi enää kohdata todellisuutta, joka odottaa silmien avaamisen päässä.
Tulee niin hiljaista, että kuulen heinänkorsien kahisevan toisiaan vasten hentoisessa tuulessa. Jopa vessalta kuulunut puheensorina on vaiennut.
Pakotan lopulta itseni katsomaan Severiä, joka seisoo yhä lamaantuneena paikoillaan. Sen katse kuitenkin harhailee musta vessoille ja sitten takaisin muhun päin.
- Siinä paha missä mainitaan, se kuiskaa ja liikahtaa sitten askeleen eteenpäin.
Käännyn paniikissa ympäri ja huomaan Matiaksen seisomassa lavuaarilla hammasharja kädessään.
- Tarkoitin siis, että toinen paha, Severi sanoo taas normaalilla äänellä.
- Äijä vie mut vielä hautaan, sanon, kun hengitys alkaa taas kulkea normaalisti.
- Saattomies mikä saattomies, se sanoo ja virnistää perään.
- Ainakin suunta on yhteinen, se vielä jatkaa muka vakavana, kun huomaa mun pudistelevan päätä.
- Ei tästä tule mitään, sanon sille ja mietin, että olisi pitänyt pitää asia omana tietona niin kuin tähänkin asti.
Tekee niin kipeää olla taas tällaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei pysty auttamaan. Jossa kukaan ei pysty sanomaan, että kyllä asiat vielä menee parhain päin, kun ei kai sellaista vaihtoehtoa edes ole enää olemassa.
- Saanko anteeksi..? Se oli huono heitto. Umpisurkea, Severi sanoo ja sen silmiin on kohonnut kyyneleet.
- Oon kai ollut viime aikoina liian pitkään neljän seinän sisällä, se jatkaa ja aukaisee kätensä mua kohti.
Pieni, mutta sitäkin suuremmalta tuntuva ele, jota en ole osannut odottaa. Rutistan sen kunnon karhusyleilyyn ja siunaamme vielä toisiamme evankeliumilla.
Ja kun irrottaudun sen käsien välistä, tuntuu kuin se hetki aiemmin ollut painostava ilmapiiri olisi vedetty pyyhekumilla pois.
- Jos Jumala suo, saamme huomenna herätä uuteen seurapäivään. Laulamme vielä illan päätteeksi siioninlaulun 318. Hyvää yötä ja Jumalan rauhaa.
Pysähdymme kumpikin kuuntelemaan kaiuttimien isostateltasta toistavaa seurakansan laulua.
Jos uuteen päivääsi nousen vielä, vie sinne, minne on tahtosi. Kirkasta itsesi taivaan tienä, vahvista matkalla toivoni.
Kun viimeisen säkeistön jälkeen kaiutin hiljenee, Severi näyttää siltä, että sillä on vielä jotakin sanottavaa.
- Lupaan muistaa teitä mun iltarukouksissa. Eiköhän taivaan Isällä ole varaa antaa sunkin elämään jotain hyvää ja kaunista.
Se tulee niin puskista, etten saa vastattua sille mitään. Jään vain kiitollisuudesta hämilläni seisomaan paikalleen, kun Severi lähtee suunnistamaan armeijan vihreää telttaa kohti.
- Tuutko sä? se huikkaa, kun on jo muutaman tolpan päässä.
Eikä mun auta kuin pyyhkiä kostuneet silmät paidan hihaan ja hölkätä se kiinni.