jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi

Kiinnitän lukon pyörään ja kävelen koulun pihalle odottamaan kellon soittoa. Bongaan kauempana rakennuksen nurkalla ihmisen, joka oli merkinnyt mulle enemmän kuin kukaan muu. Ystävä. Se ihminen ei ole katsonut mua silmiin viikkoihin. Tai edes muhun päinkään.

Välitunnilla katselen tuulessa heiluvaa keinua ja mietin, miksi näin piti tapahtua. Muutama kuukausi taaksepäin, kesän vielä ollessa vehreimmillään, olin istunut sen kanssa mökin laiturilla ja nauranut sen kanssa lapsuuden hölmöille jutuille. Rakkauskirjeille, jotka oli pudotettu naapurin postilaatikkoon. Muoviselle käärmeelle, jolla oli aiheutettu melkein sydänkohtaus ala-asteen opettajalle. Yökyläilyille ja vain saunatakit päällä tien päästä toiseen juoksemiselle.

Kaikki oli muuttunut niin yllättäen, että oli tuntunut kuin olisin pudonnut korkealta ja kovaa. Se oli satuttanut syvälle. Mun sydämeen koski edelleen. Joku vihlova kipu piinasi mua joka ikinen kerta, kun näin edes vilauksen keltaisesta kånkenista tai mustavalkoisista tennareista koulun käytävillä.

-Sä valehtelit! Sä ihan oikeasti valehtelit mulle päin naamaa! Mikä sua vaivaa?!?

Sen lauseen jälkeen se oli kääntänyt selkänsä mulle. Se ei ollut odottanut mun vastaavan. Ei edes ollut antanut selittää, että sillä oli tullut väärinkäsitys. Mä olin paha ja se pelkkä tieto riitti oikeuttamaan sen käytöksen mua kohtaan.

Äiti oli ihmetellyt kotona, kun sitä ei ollut enää näkynyt meillä. Mä en ollut halunnut puhua siitä. En nimellä. Siksi se oli mulle pelkkä se. Miten mä olisin voinut selittää äidille, että se ei enää koskaan istuisi meidän keittiön pöydässä ja söisi äidin tekemiä pannareita tai tulisi viikonloppuna kilon irttaripussin kanssa vetämään mun kanssa herkkuövereitä. Eikä se vääntäisi radion volyymia täysille ja laulaisi kappaleiden päälle kädessään tiskiharja tai lattiamoppi.

Pahinta oli ollut se, kun Siiri oli tullut kysymään multa, että miksei se enää ollut tullut saattamaan sitä kouluun. Ja että se oli koulussa vaan kävellyt ohi, vaikka Siiri oli monta kertaa toistanut sen nimeä isoon ääneen. 

Oli ihan sama, miten mua kohtaan käyttäydyttiin, mutta kun joku loukkasi mun pikkusiskoa, se teki mut ihan sairaan surulliseksi. 

Jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen. 

toivepostaus. teksti on fiktiivinen

mä olen pelkuri

Kyllä. Mä olen pelkuri. Ja kyllä. Mä teen päätöksiä tunteiden varassa. Ja kyllä. Se olin minä, joka sanoi -en voi.

Haluaisin vihata sitä ihmistä. Ihmistä, joka antaa sulle tasan kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei ole hyvä tai edes oikeudenmukainen. Vihata ihmistä, josta ennen välitin. Välitin niin paljon, että sydämeen sattui. Että ihan sama miten lähellä olin, tuntui kuin olisin ollut aina aivan yhtä kaukana. 

-Päätä. Joko jatketaan matkaa yhdessä tai että et enää koskaan voi jutella mulle tai voi nähdä mua.

En mieti syitä, miksi näin tapahtui. Mutta en voi ymmärtää sitä, että joku ihminen antaa sulle vaihtoehdot vain siksi, ettet enää tunne sitä ihmistä kohtaan samoin. Että ennemmin ahdistaa. Kun meistä kukaan ei kuitenkaan voi päättää, milloin niitä tunteita tulee. Ketä kohtaan niitä tulee. Ja miten ne vaikuttaa sun elämään.

On vaikeaa päästää irti ihmisestä, josta jollain tasolla kuitenkin välittää vieläkin. Ihmisenä. Samalla tavalla kuin muistakin ihmisistä mun ympärillä, jotka on osa mun elämää. Välitän, koska tunnen syyllisyyttä. Välitän, koska en ymmärrä. Ymmärrä, että satutin niin paljon, että sen takia en voi enää koskaan kysyä -miten sulla menee?

Ja on vaikeaa päästää irti, kun ihmiset kieltää ajattelemasta.

-Älä mieti sitä.

-Jatka elämää eteenpäin. Ei oo sen arvoista.
-Teet vaan hallaa itelles, ku mietit. 

-Unohda se ihminen.

Miten voi unohtaa, jos ei ikinä pysty käsittelemään asioita. Ja mitä sitten, kun ei edes osaa käsitellä, vaikka haluaisikin.

näet minut sellaisena kuin olen

Näet mun läpi,
kun katsot mua tiukasti silmiin,
etkä anna mun katseen vaeltaa ohi.

Näet mun läpi silloinkin,
kun sanon, että mä olen ihan okei,
mutta oikeasti olen kaikkea muuta kuin okei.
Tai kun hymyilen, mutta sisimmässäni haluaisin vain itkeä.
Tai kun väitän selviäväni, mutta romahdan heti päästyäni rappukäytävään.

Näet minut sellaisena kuin olen.
Kun olen heikko,
ammuttu,
täysin rikki
ja haavoitettu.
Etkä pyydä minua olemaan mitään muuta.

ja miten ikinä pyytää anteeksi

Joskus tie vie risteykseen, etkä tiedä minne kääntyä. Et uskalla palata takaisin, eikä se oikeastaan ole edes mahdollista kuin unissa tai mielikuvissasi. 

Mä olen tullut mun tien päähän, eikä mulla ole mitään hajua, mitä mun pitäis tehdä. Ja ainiin, tosiaan. Mä olen Fanni. Kaheksantoista vee ja silleen. Huora. Pleijeri ja mitähän muuta vielä. Olen tehnyt suuren virheen, jota mä kadun koko loppuelämäni. Mä jätin rakastamani jätkän kuin nallin kalliolle ja käänsin sille selkäni. Se oli ainut ihminen, johon mä luotin. Ainut ihminen, joka tunsi mut sellaisena aitona ja välittävänä ihmisenä kuin mä olen. Nykyään oon kaikkea muuta kuin sitä. Tai ainakin valtaosa koko koulussa ajattelee niin. Ja vain siksi, että ihmiset uskovat ennemmin valheisiin kuin totuuteen. Ja jos sen valheen laittaa liikkeelle koulun söpöin poika, johon kaikki tytöt ja osa pojistakin on ihastuneita, ei siinä auta oikein mikään. En oikeastaan jaksanut edes yrittää korjata tilannetta. Tiesin jo valmiiksi, että se on turhaa. Yks-nolla sille pojalle. 

Haluatte varmaan tietää, kuka se poika on, jonka jätin. Sen nimi oli Julius. Tai onhan se vieläkin, mutta käytän mielummin mennyttä aikamuotoa, koska ei kai mulla olis edes oikeutta puhua siitä tyypistä. Niin paha mä olen. 

Mä ihan tosi välitin siitä. Ja se välitti musta. Ihan tosi tosi paljon. Sitä on vaikea selittää, mutta kun sä kohtaat sen oikean, niin sä kyllä tiedät. Se on menoa se. Mutta mä pelkäsin. Pelkäsin, että mun sydän särkyis. Pelkäsin sitoutua. Pelkäsin rakastaa. Pelkäsin, että se satuttais mua, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei se tekis pahaa kärpäselle edes.

Tätä sanotaan kai sitoutumiskammoksi. Mua alkoi ahdistaa. Ihan silmittömästi. Tuntu, etten voi enää hengata sen kanssa. Tai nähdä sitä. Tai edes pitää siihen yhteyttä. Ahdisti niin silmittömästi, etten pystynyt edes kertomaan sille siitä ahdistuksesta. Lakkasin vain vastaamasta sen viesteihin. Aloin vältellä paikkoja, missä se liikkui. Jos se jotain kautta pystyi ottamaan muhun yhteyttä, sanoin, että mä olin kiireinen ja mun pitäisi lukea kirjoituksiin. Paskat mä jostain kirjoituksista. En ollut pystynyt keskittymään niihin ollenkaan. Koko tää juttu painoi mun mieltä. Sydäntä varsinkin.

Miten kertoa ihmiselle, että rakastaa sitä. Miten sanoa, että silti ahdistaa ja etten pysty olemaan sen seurassa tai edes näkemään sitä. Ja miten ikinä pyytää anteeksi..



jatkoa novellisarjalle

syksyn tunnelmia

Luokan edessä odottaa porukkaa. Kysyn niiltä jotain, jonka jälkeen ne alkaa kuiskia toisilleen. Sama tunne, jonka koin ihan liian monta kertaa yläasteella, tulee jostain. Paniikin alkuoireet. Ajattelen, etten jaksa välittää. Alentukoon toiset siihen. Mä en luovuttais, kun olin päässyt jo näin pitkälle. Eihän ne edes tunteneet mua. Ihan sama mitä ne puhuis, niin se ei todennäköisesti pitäis paikkaansa.

Istun ruokailussa yksin pitkän pöydän päässä. Tiedän, että jos antaisin mun ajatusten vaikuttaa mun tekoihin, niin jättäisin syömättä ja painuisin pois ruokalasta. Pois katseiden alta. Pois niiden kaikkien tuntemattomien luota. Kävelisin pyörälle, antaisin kyynelten valua poskia pitkin. Polkisin kämpälle, enkä seuraavana päivänä tulisi enää kouluun.

En anna ajatuksille valtaa. Kuvittelen, että kaikki on ihan hyvin. Että vaikka olen yksin, niin se on ihan okei. Saan syötyä ja palautettua astiat. Kävelen takaisin aulaan ja istun penkille odottamaan tunnin alkua.

Joka päivä ylitän itseni. Tulen kouluun, suoritan oppitunnit, välitunnit ja ruokailun läpi. Kämpällä huokaisen helpotuksesta. Jollain tasolla olen ylpeä itsestäni. Olen vahvempi kuin ennen. Se jo itsessään on saavutus minulle. 

Mun luokka vaihtu toisena koulupäivänä. Oppitunnit siirty kilsan päässä olevaan toiseen koulurakennukseen ja kaikki mun kaverit jäi eri kouluun. Mun ensimmäinen viikko uudella luokalla oli about tuollaista, mitä tuossa ylempänä kerroin. 

Pikkuhiljaa oon alkanut viihtymään. Oon myös jaksanut paremmin, ku öisin on saanu nukuttua ja koulussakaan ei oo tarvinnu tuijottaa koko ajan vaan kelloa, et millon pääsis pois.

Kaipaan edellistä luokkaa, ihmisiä sieltä. Olin tällä viikolla yhen äidinkielen tunnin niiden mukana ja ai että. Sitä naurun määrää. Meidän piti pitää luokalle puheita ja eihän siitä meinannu tulla mitään, kun joka toinen vaan itkunauro siellä. 

Elämä tosi jees. Syksy jees. Koulu ihan jees. Näillä mennään.

Kiinnostaako kuulumispostaukset yhtään vai jatketaanko vaan kaunokirjallisella linjalla?

mun lukulista

Oon kesän ja tän alkusyksyn aikana lukenu tosi paljon kirjoja ja ajattelin koota tänne blogin puolelle niistä listaa, sekä kirjoista, joita oon lukenut aiemmin ja joista oon tykännyt tosi paljon. Toivottavasti joku niistä päätyis sunki kirjahyllyyn ja ihan luettavaksi asti. Alhaalla vielä listaa kirjoista, jotka aion/haluaisin lukea.



Kirja, joka jokaisen täytyis lukea ja samalla myös kirja, jota rakastan. Jos mun pitäis tällä hetkellä nimetä joku kirja mun lemppariksi niin se ois ehdottomasti: Ihme. Sille on myös ns jatko-osa: Auggie & minä.


Vahva suositus:

Jojo Moyes Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
Gena Showalter Tiimalasi
Cecilia Ahern Viallinen, Täydellinen
Elena Mady Vaihdokas
Veronica Rossi Paljaan taivaan alla- sarja. Paljaan taivaan alla, Halki ikiyön, Yhä sininen taivas
Ally Condie Tarkoitettu, Rajalla, Perillä
Maze runner: Labyrintti, Poltettu maa, Tappava lääke
Outolintu trilogia
Nälkäpeli
Night school, Night school 2
Kiera Cass: Valinta sarja. Valinta, Eliitti, Ainoa, Perijätär, Kruunu.
Sarah Crossan: Yksi
Estelle Maskame: Heittäydy, jos uskallat
Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä?
Mikä kaikki voi mennä pieleen
Kaikki kaikessa
Langennut
En ikinä luovuta
Sinuun minä jäin
Valo, jonka kadotimme
Linnunsitoja
Tuula Väisänen Ida
Elämäni banaanin kuorena
Parillisia ja parittomia
Theo Lawrance: Salatun voiman kaupunki, Pimeä sydän, Hehkuva ruumis
Tuhat kerrosta: Pudotus, Huipulla
John Green Arvoitus nimeltä Marko
Kaikki viimeiset sanat, Kilpikonnan kuorella
Endgame- kirjasarja: Taivaan avain, Pelin säännöt, Loppupeli

Harry Potterit
Yön koulu- sarja
Etsijät-kirjasarja
Penny kirjat
Laura kirjat
Hevoshoitolan sisarukset- kirjasarja

Ihan ok luettavaa:

Terveisin seepra
Pehmolelutyttö
101 syytä
Viha, jonka kylvät
Viillot


Aion/haluaisin lukea:

Kaunis sydän
Näkymätön poika
Yksi täydellinen päivä
Keskiyön valtiatar
Mustat valkeat valheet
Hyvä aviomies
Elinvoimaisen miehen kirja
Jenni Pääskysaari Sinä olet, Tyttö sinä olet tähti
Sinä Pystyt
Tähtityttö
Bea Uusma Naparetki
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Ernest Cline: Armada
Sarah J. Maas: Throne of Glass - Keskiyön kruunu
Chris Riddell: Ottilia merillä
Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla
Piia Leino Taivas
Bjorn Sortland Silmätyksin
Laura Suomalainen Silmänkääntötemppu



JOS oot lukenu jotain noista, niin mitä mieltä olit niistä? Kerro myös mulle, jos sulla on joku sun ihan lemppareista lempparein kirja. Ehkä mäkin haluaisin lukea sen.
..

enkelipoika

Kun näin sinut ensimmäistä kertaa.
Hennot ääriviivasi.
Sydämesi sykkeen.
En osannut ajatella muuta kuin sinua.
Sitä, millaista elämä olisi syntymäsi jälkeen.
Sinun suloinen hymysi valloittaisi sydämeni.
Naurusi saisi kyyneleet valumaan poskillani.

Tehdessäni pientä enkelipoikaa,
en ymmärtänyt, miltä tuntuisi kuolema.
Pieni nyytti sylissäni, joka ei ikinä hymyilisi.
Tai nauraisi.
Tai edes itkisi.

Sain pitää sinua pienen hetken.
Pientä enkelilastani.
Olit kauneinta, mitä olin ikinä nähnyt.

En halunnut hyvästellä,
mutta kuitenkin jouduin luopumaan sinusta.
Rakastin sinua suuresti.
Rakastan, yhä edelleen.

valovuosien päässä

Tuntu niin kuin Fanni olisi ollut valovuosien päässä. En tiennyt, mistä se ajatus tuli, mutta leikittelin mielessäni kuvalla, jossa lähetin raketilla sille postia. Kauan aikaa sitten olin nähnyt Fannin keskustassa. Sillä oli ollut seuraa, eikä se ollut huomannut mua. Olin jättänyt moikkaamatta. Joskus mä en vaan kestänyt sitä, etten merkannu sille paljon mitään.

Yritin saada työstettyä biisiin sanoja samalla kun soittelin kitaralla omia melodioitani. Sanat kertoi Fannista. Se oli ollut idea alusta asti. Musta vaan tuntui siltä, että jumitin koko ajan samassa kohdassa, enkä päässyt siitä eteenpäin.

Olin katkera siitä, että se ei välittänyt. Katkera, kun mun piti silti tuntea näin vahvasti. Miksi mun tunteet ei vaan olisi voineet hiipua. Että olisin pystynyt viimein unohtamaan ja jatkamaan elämää eteenpäin ilman sitä. Joinakin iltoina teki mieli itkeä itseni uneen, mutta pelko siitä, että mutsi tai faija olisivat avanneet oven ja nähneet mun punaiseksi laikkuuntuneet kasvot, oli liikaa. Ei huvittanut antaa niille syitä kuittailla. Tai edes olla musta huolissaan.

Tapasin uusia tyttöjä. Vietin niiden kanssa aikaa ja luulin hetkittäin, että mulla oli niitä kohtaan jotain tunteita. Jos niitä oli, niin aika nopeasti ne katosi. 

Iltaisin ennen nukahtamista mä mietin viimeisenä Fannia. Ja aamuisin ensimmäinen ajatus, mikä mieleen tuli, oli Fanni ja sen kasvot, joilla paistoi hymy. Olin repinyt seinältä alas kaikki kuvat, joissa se oli, ja tallettanut ne sitten kaapin perimmäiseen nurkkaan pölyttymään. En kaivannut lisää syitä ikävään. Oli ihan tarpeeksi kamalaa, että mä en pystynyt laittamaan sille viestiä aina kun vain olisin halunnut.

Sitä elämä oli hetken aikaa jo ollut. Raastavaa sydänsurua ja ikävää. Mietin, missä Fanni mahtoikaan viilettää just sillä hetkellä. Mielikuva siitä teki mut onnettomaksi. Miten mä ikinä pääsisin yli.



jatkoa aiemmille novelleille, jotka kertoo Fannin ja Juliuksen tarinaa

miten ikinä enää voisin olla normaali

Hämäryys oli laskeutunut. Se peitti koko kaupungin alleen. Taivaalla lipuneet valkeanuntuvaiset pilvet olivat kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt musta ja synkkä seinämä. Kohta varmaan sataisi ja maahan iskeytyisi salamoita.

Olin koko päivän pidätellyt kyyneleitä. Ollut väsynyt elämään. Turhautunut. Ja lopen uupunut. Äänet mun pään sisällä kertoivat vähän väliä, miten paska mä olin. Miten ruma ja lihava. Että tällaisella ulkonäöllä en ikinä löytäisi ketään. Kukaan ei voisi rakastaa mua.

Löysin myöhemmin itseni istumasta vessan lattialta. Käsi painamassa terää rannettani vasten. Mielessäni kuvittelin veren pulppuavan ihmeellisen punaisena. Puhtaana. Ajatus teki minut jotenkin helpottuneeksi. Saisin hetken hengähtää. En joutuisi kuuntelemaan ääniä. Olisi vain kipu. Kipu, joka todistaisi, että olin elossa.

Viilto oli helppo tehdä. Ihan nauratti, miten helppoa kaikki oli. Sen jälkeen tuli kipu. Jollain sairaalla tavalla nautin siitä. Katselin verta, joka pulppusi haavasta. Ihmeellistä, miten kauniilta veri oikeastaan näytti. 

Yritin tyrehdyttää vuotavaa haavaa samalla kun kyyneleet kihosivat silmiini. Tunsin itseni epäonnistujaksi. Olin hullu. Hullu, kun tein tällaista. Hullu, kun en ollut osannut lopettaa. Ei sen ollut pitänyt näin mennä. Ja silti joka ikinen kerta päädyin alkupisteestä samaan loppupisteeseen. Miten ikinä voisin enää olla normaali. Elää normaalisti.

teksti on fiktiivinen ! Jos sulla on ikinä tällaisia ajatuksia, niin kannattaa hakea apua. Kenenkään ei tarvitse elää näin. 

elämää

Jossain toisessa maailmassa äiti istuisi kotona olohuoneen keinutuolissa ja pitelisi sylissään kääröä. Juuri nukahtanutta lasta, jonka kasvoilla olisi levollinen ilme. Isä laittaisi perheelleen ruokaa ja hyräilisi tuttua sävelmää. Äiti katselisi isää ja he hymyilisivät toisilleen. Katseet olisivat täynnä rakkautta. Elämässä olisi paljon kiitollisuutta ja onnea. 

• • •

Ääni piipittää tasaisesti valaistussa huoneessa. Mittari laskee koko ajan uusia lukemia. Hälyttää, jos jotain poikkeavaa tapahtuu. Lapsi makaa sängyllä kymmenien johtojen ympäröimänä. Silmät ovat olleet sulkeutuneina jo päiviä. Äidin silmissä on kyyneleitä. Sisällä tuskaa, jota kukaan ei voi ymmärtää. Tai niin hän ainakin ajattelee. Samalla hetkellä mieslääkäri tarkkailee monitorin lukemia ja kaksi naislääkäriä kärräävät huoneeseen tarvikkeita tutkimuksia varten.

Isä saapuu töiden jälkeen sairaalaan. Äiti ja isä istuvat lapsen vuoteen vierellä. Silittävät nukkuvaa lasta. Äiti tuntee palan kohoavan kurkkuunsa. Hän ei ole pidellyt lastaan sylissä aikoihin. Joinakin hetkinä hän tuntee katkeruutta ja jopa vihaa. Hän ei jaksa ymmärtää, miksi lapselle tapahtuu niin paljon pahaa. Mikä oikeuttaa tämän kaiken. Epävarmuuden siitä, näkeekö lapsi edes huomista päivää. 

Illalla kädet punoutuvat ristiin. Hän ei jaksa muuta kuin kuiskata pimeään yöhön -Auta. Sitten hän kömpii sänkyyn miehensä viereen ja käpertyy peiton alle. Uni on katkonaista. Välillä hän herää painajaisista. Niissä lapsi vilkuttaa hänelle taivaalta ja on hetken päästä poissa. Nukkunut ikiuneen.

teksti on fiktiivinen

näkyisikö tulevaisuudessa valoa

Yritin toteuttaa toiveen, jossa mua pyydettiin kirjoittamaan fyysisestä väkivallasta. Fyysistä väkivaltaa on monenlaista. Tässä kertomus siitä, minkälaista se jonkun ihmisen kohdalla voisi olla. Tarina on fiktiivinen !

Seisoin peilin edessä märkä paperitollo kädessäni. Olin yrittänyt pyyhkiä selässä olevia haavoja. Roskiksessa lojui jo monta veristä paperituppoa. 

Kaikki oli tapahtunut yllättäen, vaikka tavallaan olin tiennyt sen tulevan eteen. Näin se meni aina. Saman kaavan mukaan. Ensin elämä oli mukavaa. Jopa leppoista. Sitten isä keksi syyn, miksi olin toiminut huonosti tai sanonut jotain väärää. Kunnon syytä ei ollut, mutta isälle riitti ajatus siitä, että teot olivat oikeutettuja. Virheestä rangaistiin ja rangaistus tapahtui aina fyysisen väkivallan kautta.

Pienenä olin itkenyt. Isä oli käskenyt lopettaa, mutta koska en ollut voinut, hän oli lyönyt niin kauan, etten ollut enää pystynyt itkemään. Sen jälkeen olin kovettanut itseni. En edes jaksanut muistaa, milloin olin viimeksi vuodattanut kyyneleitä.

Kipu läpäisi ruumiini. Säteili ylhäältä alas ja sivulta toiselle. Jokapuolella vihloi. Purin hammasta ja yritin tyrehdyttää pientä verivanaa, joka lähestyi hitaasti laattalattiaa. Huomenna selkä olisi mustelmilla, ja liikuntatunnilla joutuisin jälleen kerran selittelemään, mistä arvet olivat tulleet. Ensin valehtelu oli tuntunut tökeröltä, mutta viikoittaisten valehtelujen jälkeen olin oppinut kertomaan asiat kuulostaen rehelliseltä. Näin olin välttynyt turhilta kysymyksiltä ja uteluilta. Opettajien huolestuneilta katseilta. Äidille ei ollut tarvinnut valehdella. Se tiesi tasan tarkkaan, mikä tilanne oli. Isä kohteli sitä samalla tavalla kuin minuakin.

Muistin äidin kertoneen isän sairaudesta. Isä ei kuulemma osannut aina hallita tunteitaan. Äiti pelkäsi isää, silloin kun se oli vihainen. Ei se ollut uskaltanut kertoa kenellekään, minkälainen tilanne meillä kotona oikeasti oli. 

Terveydenhoitaja oli joskus katsonut mua säälien. Ehkä se oli nähnyt mun läpi, mutta jättänyt kuitenkin sanomatta ääneen, mitä oikeasti oli ajatellut. Olin huomannut sen katseen, kun olin ottanut paidan pois. Se oli varmasti nähnyt jäljet. Sinipunaisena hohkaavat kuviot.

En muistanut aikaa ennen tätä kaikkea. Kotia, ilman väkivaltaa. Turvallista elämää ja isää, jota olisin voinut sanoa rakastavani. Joskus mietin, mikä oli mun kohtalo. Näkyisikö tulevaisuudessa ikinä valoa. Ehkä vielä pystyisin antamaan anteeksi. Ymmärtämään, miksi näin oli tapahtunut.