miten ikinä enää voisin olla normaali

Hämäryys oli laskeutunut. Se peitti koko kaupungin alleen. Taivaalla lipuneet valkeanuntuvaiset pilvet olivat kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt musta ja synkkä seinämä. Kohta varmaan sataisi ja maahan iskeytyisi salamoita.

Olin koko päivän pidätellyt kyyneleitä. Ollut väsynyt elämään. Turhautunut. Ja lopen uupunut. Äänet mun pään sisällä kertoivat vähän väliä, miten paska mä olin. Miten ruma ja lihava. Että tällaisella ulkonäöllä en ikinä löytäisi ketään. Kukaan ei voisi rakastaa mua.

Löysin myöhemmin itseni istumasta vessan lattialta. Käsi painamassa terää rannettani vasten. Mielessäni kuvittelin veren pulppuavan ihmeellisen punaisena. Puhtaana. Ajatus teki minut jotenkin helpottuneeksi. Saisin hetken hengähtää. En joutuisi kuuntelemaan ääniä. Olisi vain kipu. Kipu, joka todistaisi, että olin elossa.

Viilto oli helppo tehdä. Ihan nauratti, miten helppoa kaikki oli. Sen jälkeen tuli kipu. Jollain sairaalla tavalla nautin siitä. Katselin verta, joka pulppusi haavasta. Ihmeellistä, miten kauniilta veri oikeastaan näytti. 

Yritin tyrehdyttää vuotavaa haavaa samalla kun kyyneleet kihosivat silmiini. Tunsin itseni epäonnistujaksi. Olin hullu. Hullu, kun tein tällaista. Hullu, kun en ollut osannut lopettaa. Ei sen ollut pitänyt näin mennä. Ja silti joka ikinen kerta päädyin alkupisteestä samaan loppupisteeseen. Miten ikinä voisin enää olla normaali. Elää normaalisti.

teksti on fiktiivinen ! Jos sulla on ikinä tällaisia ajatuksia, niin kannattaa hakea apua. Kenenkään ei tarvitse elää näin.