ja miten ikinä pyytää anteeksi

Joskus tie vie risteykseen, etkä tiedä minne kääntyä. Et uskalla palata takaisin, eikä se oikeastaan ole edes mahdollista kuin unissa tai mielikuvissasi. 

Mä olen tullut mun tien päähän, eikä mulla ole mitään hajua, mitä mun pitäis tehdä. Ja ainiin, tosiaan. Mä olen Fanni. Kaheksantoista vee ja silleen. Huora. Pleijeri ja mitähän muuta vielä. Olen tehnyt suuren virheen, jota mä kadun koko loppuelämäni. Mä jätin rakastamani jätkän kuin nallin kalliolle ja käänsin sille selkäni. Se oli ainut ihminen, johon mä luotin. Ainut ihminen, joka tunsi mut sellaisena aitona ja välittävänä ihmisenä kuin mä olen. Nykyään oon kaikkea muuta kuin sitä. Tai ainakin valtaosa koko koulussa ajattelee niin. Ja vain siksi, että ihmiset uskovat ennemmin valheisiin kuin totuuteen. Ja jos sen valheen laittaa liikkeelle koulun söpöin poika, johon kaikki tytöt ja osa pojistakin on ihastuneita, ei siinä auta oikein mikään. En oikeastaan jaksanut edes yrittää korjata tilannetta. Tiesin jo valmiiksi, että se on turhaa. Yks-nolla sille pojalle. 

Haluatte varmaan tietää, kuka se poika on, jonka jätin. Sen nimi oli Julius. Tai onhan se vieläkin, mutta käytän mielummin mennyttä aikamuotoa, koska ei kai mulla olis edes oikeutta puhua siitä tyypistä. Niin paha mä olen. 

Mä ihan tosi välitin siitä. Ja se välitti musta. Ihan tosi tosi paljon. Sitä on vaikea selittää, mutta kun sä kohtaat sen oikean, niin sä kyllä tiedät. Se on menoa se. Mutta mä pelkäsin. Pelkäsin, että mun sydän särkyis. Pelkäsin sitoutua. Pelkäsin rakastaa. Pelkäsin, että se satuttais mua, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, ettei se tekis pahaa kärpäselle edes.

Tätä sanotaan kai sitoutumiskammoksi. Mua alkoi ahdistaa. Ihan silmittömästi. Tuntu, etten voi enää hengata sen kanssa. Tai nähdä sitä. Tai edes pitää siihen yhteyttä. Ahdisti niin silmittömästi, etten pystynyt edes kertomaan sille siitä ahdistuksesta. Lakkasin vain vastaamasta sen viesteihin. Aloin vältellä paikkoja, missä se liikkui. Jos se jotain kautta pystyi ottamaan muhun yhteyttä, sanoin, että mä olin kiireinen ja mun pitäisi lukea kirjoituksiin. Paskat mä jostain kirjoituksista. En ollut pystynyt keskittymään niihin ollenkaan. Koko tää juttu painoi mun mieltä. Sydäntä varsinkin.

Miten kertoa ihmiselle, että rakastaa sitä. Miten sanoa, että silti ahdistaa ja etten pysty olemaan sen seurassa tai edes näkemään sitä. Ja miten ikinä pyytää anteeksi..



jatkoa novellisarjalle