jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi

Kiinnitän lukon pyörään ja kävelen koulun pihalle odottamaan kellon soittoa. Bongaan kauempana rakennuksen nurkalla ihmisen, joka oli merkinnyt mulle enemmän kuin kukaan muu. Ystävä. Se ihminen ei ole katsonut mua silmiin viikkoihin. Tai edes muhun päinkään.

Välitunnilla katselen tuulessa heiluvaa keinua ja mietin, miksi näin piti tapahtua. Muutama kuukausi taaksepäin, kesän vielä ollessa vehreimmillään, olin istunut sen kanssa mökin laiturilla ja nauranut sen kanssa lapsuuden hölmöille jutuille. Rakkauskirjeille, jotka oli pudotettu naapurin postilaatikkoon. Muoviselle käärmeelle, jolla oli aiheutettu melkein sydänkohtaus ala-asteen opettajalle. Yökyläilyille ja vain saunatakit päällä tien päästä toiseen juoksemiselle.

Kaikki oli muuttunut niin yllättäen, että oli tuntunut kuin olisin pudonnut korkealta ja kovaa. Se oli satuttanut syvälle. Mun sydämeen koski edelleen. Joku vihlova kipu piinasi mua joka ikinen kerta, kun näin edes vilauksen keltaisesta kånkenista tai mustavalkoisista tennareista koulun käytävillä.

-Sä valehtelit! Sä ihan oikeasti valehtelit mulle päin naamaa! Mikä sua vaivaa?!?

Sen lauseen jälkeen se oli kääntänyt selkänsä mulle. Se ei ollut odottanut mun vastaavan. Ei edes ollut antanut selittää, että sillä oli tullut väärinkäsitys. Mä olin paha ja se pelkkä tieto riitti oikeuttamaan sen käytöksen mua kohtaan.

Äiti oli ihmetellyt kotona, kun sitä ei ollut enää näkynyt meillä. Mä en ollut halunnut puhua siitä. En nimellä. Siksi se oli mulle pelkkä se. Miten mä olisin voinut selittää äidille, että se ei enää koskaan istuisi meidän keittiön pöydässä ja söisi äidin tekemiä pannareita tai tulisi viikonloppuna kilon irttaripussin kanssa vetämään mun kanssa herkkuövereitä. Eikä se vääntäisi radion volyymia täysille ja laulaisi kappaleiden päälle kädessään tiskiharja tai lattiamoppi.

Pahinta oli ollut se, kun Siiri oli tullut kysymään multa, että miksei se enää ollut tullut saattamaan sitä kouluun. Ja että se oli koulussa vaan kävellyt ohi, vaikka Siiri oli monta kertaa toistanut sen nimeä isoon ääneen. 

Oli ihan sama, miten mua kohtaan käyttäydyttiin, mutta kun joku loukkasi mun pikkusiskoa, se teki mut ihan sairaan surulliseksi. 

Jospa elämä kaikesta huolimatta kantaisi. Kantaisi yli kivien ja kantojen. 

toivepostaus. teksti on fiktiivinen