valovuosien päässä

Tuntu niin kuin Fanni olisi ollut valovuosien päässä. En tiennyt, mistä se ajatus tuli, mutta leikittelin mielessäni kuvalla, jossa lähetin raketilla sille postia. Kauan aikaa sitten olin nähnyt Fannin keskustassa. Sillä oli ollut seuraa, eikä se ollut huomannut mua. Olin jättänyt moikkaamatta. Joskus mä en vaan kestänyt sitä, etten merkannu sille paljon mitään.

Yritin saada työstettyä biisiin sanoja samalla kun soittelin kitaralla omia melodioitani. Sanat kertoi Fannista. Se oli ollut idea alusta asti. Musta vaan tuntui siltä, että jumitin koko ajan samassa kohdassa, enkä päässyt siitä eteenpäin.

Olin katkera siitä, että se ei välittänyt. Katkera, kun mun piti silti tuntea näin vahvasti. Miksi mun tunteet ei vaan olisi voineet hiipua. Että olisin pystynyt viimein unohtamaan ja jatkamaan elämää eteenpäin ilman sitä. Joinakin iltoina teki mieli itkeä itseni uneen, mutta pelko siitä, että mutsi tai faija olisivat avanneet oven ja nähneet mun punaiseksi laikkuuntuneet kasvot, oli liikaa. Ei huvittanut antaa niille syitä kuittailla. Tai edes olla musta huolissaan.

Tapasin uusia tyttöjä. Vietin niiden kanssa aikaa ja luulin hetkittäin, että mulla oli niitä kohtaan jotain tunteita. Jos niitä oli, niin aika nopeasti ne katosi. 

Iltaisin ennen nukahtamista mä mietin viimeisenä Fannia. Ja aamuisin ensimmäinen ajatus, mikä mieleen tuli, oli Fanni ja sen kasvot, joilla paistoi hymy. Olin repinyt seinältä alas kaikki kuvat, joissa se oli, ja tallettanut ne sitten kaapin perimmäiseen nurkkaan pölyttymään. En kaivannut lisää syitä ikävään. Oli ihan tarpeeksi kamalaa, että mä en pystynyt laittamaan sille viestiä aina kun vain olisin halunnut.

Sitä elämä oli hetken aikaa jo ollut. Raastavaa sydänsurua ja ikävää. Mietin, missä Fanni mahtoikaan viilettää just sillä hetkellä. Mielikuva siitä teki mut onnettomaksi. Miten mä ikinä pääsisin yli.



jatkoa aiemmille novelleille, jotka kertoo Fannin ja Juliuksen tarinaa