Heinänkorret keinuvat edestakaisin lempeässä kesäillan tuulessa. Päivän mittaan niiden sekaan on tallautunut tuhansien ihmisten askelista polkuja, jotka kiemurtelevat ympäri suviseura-aluetta. Isoteltta kohoaa kentän toisella laidalla kohti taivasta. Kuin muistuttaakseen mihin illan viimeiseen lauluun yhtynyt seurakansa on matkalla.
Maasta vaivojen puolees huutelen: Kuule, Isä, lapses ääni! Kuolon varjossa, murheen laaksossa aallot käyvät yli pääni. Usein kiusausten kanssa taistelen, viettelys on joskus ylivoimainen. Mutta sulta saan, voimat aikanaan, siksi puoleesi nyt käännyn.
Palaan ajatuksissani niihin vuosiin, kun oma uskoni alkoi hiljalleen hiipua. En enää jaksanut luottaa taivaan Isän varjelukseen. Maailma oli tullut rakkaaksi. Vienyt sen lapsena lohdulliselta tunteen evankeliumin voiman pois. Ei ollut voimia pistää tunnolta taakkoja pois, vaikka sydän yritti vielä pitkään kertoa, ettei sellaisilla valinnoilla ja elämäntyylillä voisi päästä perille.
Kyykistyn sitomaan maiharini nauhat uudelleen, jotta ohikulkijat eivät näkisi silmiini kohonneita kyyneliä. Samaan aikaan tuntuu turvalliselta olla jälleen täällä peltoaukealla ja katsella, miten lapset kantavat ylpeinä jäätelölaukkuja ja nuoret ovat levittäytyneet vilttien ja retkituoliensa kanssa isoiksi ringeiksi, mutta myös haikealta. En enää koskaan tule olemaan niin vilpittömän riemuissani siitä, kun autoletkan madellessa mutaisia teitä, bongaan isonteltan huiput ensimmäistä kertaa tai kun roskien keräämisen jälkeen ojennan lipun kassalle ja saan vastineeksi jäätelön, jota puristan pienillä käsilläni kuin aarretta.
Nuorena jätin useammat suvikset väliin. En jaksanut selitellä sukulaisille ja tutuille miksi en enää tervehtinyt Jumalan terveellä tai miksi seurapuheiden kuuntelemisen sijaan olisin hengannut mielummin porukoiden vaunulla katselemassa videoita. Vaikka riparilla oli ollut hyviä tyyppejä, en ollut osannut pitää keneenkään yhteyttä kesän jälkeen. Äidin kuolema oli vienyt kaikki värit ja ilon elämästä. Lakkasin käymästä rauhanyhdistyksellä ja raamattuluokissa. Hiljensin kaikki keskusteluryhmät ja lakkasin lukemasta niiden viestejä. Käperryin vain viltin alle ja pakenin muuta maailmaa omaan huoneeseeni. Lakkasin haaveilemasta tulevaisuudesta; poikaystävästävästä, vaihtarivuodesta ja lukioon pääsystä. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Ja vaikka olisi ollutkin, uskottelin itselleni, ettei mulla ollut enää lupa olla onnellinen.
Jossain siellä, kentän toisella laidalla juuri ravintolakatoksen kohdalla liikkuvan porukan taaimmaisena kulkeva hahmo kiinnittää mun huomion. Beige t-paita ja mustat shortsit. Kiharalle kääntyneet solisluuta peittävät ja auringon vaalentamat hiukset, joista osa on vedetty rennosti nutturalle. Askelten rytmikin on tuttu. Kevyt, mutta kuitenkin miehekäs. Jotenkin se kaikki tekee kipeää. Seistä siinä yksin ja katsella, kun toinen häviää porukan mukana kohti metsänlaitaa ja värikkäitä telttarivejä, jotka näyttävät jotenkin sympaattisilta kumpuilevassa maastossa.
Ihan oma vika...
Yritän hiljentää sisäisen ääneni, vaikka tiedän sen olevan oikeassa. Kaikista menneisyydestä oppimistani virheistä huolimatta olen taas tässä tilanteessa, että olen omalla toiminnallani etäännyttänyt toisen elämästäni ja silti sydämeni jaksaa muistuttaa kipeillä vihlaisuillaan, että tuo ihminen tuolla, jonka olen juuri saanut kadotettua näköpiiristäni, merkitsee mulle enemmän kuin uskallan ehkä koskaan myöntää.