varjele kaikelta pahalta #66

Steariini valuu pitkin kynttilänjalkaa, jonka olen joulukuun pimeiden iltojen saapuessa nostanut lipaston päälle. Huone huokuu tyhjyyttä. Ehkä jotain sellaista lopullisuuden tunnetta, josta en vielä oikein saa kiinni. Elän menneessä ja murehdin tulevaa, enkä siten osaa pysähtyä juuri tähän käsillä olevaan hetkeen.

Kirjahylly, josta olen hetkeä aiemmin laskenut painavat kirjapinot lattialankkujen kannateltavaksi, näyttää siltä kuin sitä ei olisi pyyhitty vuosikausiin. Ja toisaalta tottahan se on. Kukaan ei ole käynyt tässä huoneessa isän kuoleman jälkeen. Ei ennen kuin nyt.

Istahdan lattialle kirjapinojen viereen ja alan lajittelemaan niitä. Vasemmalle ne, jotka lahjoitan eteenpäin. Oikealle ne, jotka haluan säilyttää. Eteen ne, jotka joutavat roskiin. 

Selailen rähjääntyneen näköistä kierrekantista kirjaa, jonka löydän kahden luontoa käsittelevän kirjan välistä. Avaan kannen hellävaroen ja eteeni tulee näky, joka saa minut kyyneliin. 

Toukokuu 1997. 

Sain tänään tietää, että kannan sisälläni pientä ihmettä. Olin jo vuosia sitten lakannut toivomasta, että tämä voisi koskaan olla mahdollista. Että voisin olla jollekin niin pienelle ja hauraalle... äiti...

Tunnen jo nyt syvää rakkautta sinua kohtaan rakas lapseni, joka olet tällä hetkellä vain pienen appelsiinin kokoinen. Olet niin hento ja siksi pelkään puolestasi enemmän kuin uskotkaan. Ehkä ne ovat ne äidin vaistot, joista mummisi puhuu minulle. 

Haluaisin antaa sinulle turvallisen ja rakastavan kodin. Toivon koko sydämestäni, että osaisin olla hyvä äiti sinulle. Että jaksaisin kaikkina niinäkin päivinä seurata vierestä, kun lähdet hiljalleen ottamaan omia askeleitasi tässä maailmassa ja opettelet tuntemaan itseäsi. Jaksaisin silloinkin, kun tuntuu, että sydän on huolesta kallellaan ja haluaisin joka hetki tietää, missä menet tai mitä teet.

Tiedän, että jonain päivänä joudun luopumaan sinusta. Päästämään irti kädestäsi. Se on jo nyt liian raskas taakka kantaa. Ehkä vielä joskus, jos taivaan Isä siunaa sinulle lapsia, voit ymmärtää nämä ajatukseni, jotka haluan kirjoittaa muistiin löydettäväksesi. Muistathan rakas lapseni, että sinäkin olet lahja taivaan Isältä. Jos jotain toivon maailmassa eniten niin sitä, että sinä saisit kasvaa ja vahvistua, ja saisimme sinut turvallisesti luoksemme. Mutta vielä sitäkin enemmän toivon ja rukoilenkin joka ilta, että sinä säilyisit uskomassa elämäsi loppuun asti ja voisimme kerran nähdä taivaan kodissa muiden rakkaiden ympäröimänä.

Sinulla tulee olemaan paljon ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät sinusta ja rakastavat sinua. Jotka pitävät sinusta huolta, jos minusta ja isästäsi ei ole enää jonain päivänä siihen tehtävään. 

Uskon, että tulet pääsemään elämässäsi pitkälle, jos jaksat luottaa taivaan Isän siunaukseen ja varjelukseen. Hän tietää kaiken, mikä on sinulle parhaaksi. 

Kun tapasin isäsi ensimmäistä kertaa Pudasjärven suviseuroissa, kesäkuu oli vaihtumassa heinäkuuksi ja aurinko porotti kirkkaan siniseltä taivaalta kuumempana kuin kertaakaan aiemmin sinä kesänä. Isäsi kasvot olivat päivettyneet ja hän oli pukeutunut sinisiin leviksen farkkuihin ja harmaaseen collegepaitaan. Hiukset olivat kasvaneet edestä kulmakarvojen yli ja ne olivat vaalentuneet auringon valossa. Isäsi seisoskeli poikaporukassa kentän laidalla ja poltti tupakkaa. Muistan yhä elävästi, miten katseeni siirtyi siihen porukkaan useammin kuin kerran ja miten hänen kasvonsa painuivat mieleeni niin syvästi, että yritin seuraavat päivät löytää hänet kaiken sen ihmismassan keskeltä. 

Vasta sunnuntai-iltana kohtasimme uudelleen. Isossateltassa oli menossa laulutuokio ja isäsi sattui istumaan sopivasti vähän vasemmalla ja muutaman penkin enemmän edessäpäin. En voinut olla katselematta, miten hän yhtyi seuraväen kanssa lauluun ja hipaisi välillä huomaamattaan otsalle valahtaneita hiuksia takaisin taaksepäin. Hänessä oli samaan aikaan jotain niin tuttua ja turvallista. Tuntui, kuin olisin aina tiennyt, kuka hän on, missäpäin hän asui ja niin edelleen. 

Isäsi lähestyi minua lauluhetken jälkeen ja pyysi pitsalle. En ollut aluksi suostua sillä äiti ei olisi tykännyt ajatuksesta, että kuljen vieraiden poikien kanssa, mutta isäsi sai minut käännytettyä ja onneksi saikin. Se ilta on jäänyt kauniina muistona mieleen. Se, miten puhuimme uskon asioista ja isäsi silmät tuntuivat oikein tuikkivan hänen puhuessaan siitä, miten usko on hänen elämänsä tärkein asia, ja miten sitä tulisi vaalia niin, että jaksaisi aina olla pyytämässä anteeksi ja antamassa myös toisille anteeksi. 

Vaihdoimme osoitteita ja ryhdyimme kirjoittamaan kirjeitä toisillemme. Tutustuimme niiden avulla toisiimme ja toisinaan pääsimme myös näkemään. Isäsi matkusti muutamia kertoja lapsuuden kotiini ja minä puolestaan kaupunkiin, jossa hän silloin asui pienessä kerrostaloyksiössään. Isäsi ystävä, Mirjami, jonka haluaisin myös pyytää kummiksesi, sattui asumaan lähistöllä, joten majoittaduin hänen luonaan.

Samalla kun minä ja isäsi kuljimme yhteistä polkua kohti seurustelua, Mirjamista tuli minulle todella läheinen ja rakas ystävä. Pystyin jakamaan hänen kanssaan sellaisiakin kipeitä asioita lapsuudesta ja lapsuuden kodista, joita en ollut pystynyt kertomaan kenellekään muulle aiemmin. Myöhemmin sain myös rohkeutta puhua niistä isällesi.

Minun isäni ei ollut uskovaisesta perheestä, eikä hän myöskään koskaan halunnut uskoa. Hän haki elämäänsä tarkoitusta juomalla, mikä teki hänestä ihmisen, jonka kanssa ei voinut olla silloin, kun hän oli ottanut, ellei halunnut pelätä henkensä uhalla. Hän joi ja pelasi ne vähäiset rahansa, mitä hän kerkesi tienaamaan. 

Vaikka lapsuuteni oli rauhaton, sydämen usko sai kuitenkin säilyä läpi elämän. Siitä olen enemmän kuin kiitollinen. 

Jumalan rauhan terveisin, äitisi!