varjele kaikelta pahalta #72 (Matias) paluu menneisyyteen

Ovi on raollaan käytävään. Käytävään, jonka seinällä aiemmin palaneen lampun kupu on särkynyt, ja jonka seiniä koristavat kehyksissä olevat kuvat kahdesta pellavapäisestä pojasta, joista pidempi ja vanhempi on laskenut kätensä nuoremman olkapäälle. Kuin suojellakseen. Pitääkseen tämän turvassa.

Äänet kimpoilevat pitkin yläkerran seiniä. Isän ääni. Ja Juliuksen.
    Isä vaatii saada tietää. Vaatii vastauksia kysymyksiin, joihin veljellä ei ole aikomustakaan vastata.
    Julle ei halua tai ei pysty.
    Matias on nähnyt sen tämän silmistä.
    Ne ovat olleet tummat ja tyhjät.
    Tyhjät kuin tiimalasin puolikas hiekan valumisen jälkeen.
    Se kaikki oli alkanut jo aikoja sitten. Ensin Julle oli lakannut tulemasta kotiin sovittuina aikoina. Sitten se oli lakannut käymästä lainkaan.
    Monien viikkojen jälkeen Matias oli herännyt yöllä siihen, kun viereisen huoneen ikkuna oli ängetty väkisin auki ja veli oli hakenut huoneestaan tavaraa. Kiivennyt hatarat tikkaat yläkertaan, työntänyt reppuun mytyn vaatteita ja palannut samaa reittiä takaisin.
    Matias oli alkanut pitää ikkunaa auki öisin. Elätellyt toivoa, että jonain yönä veli palaisisi, eikä enää lähtisi pois.
    Ja nyt tämä oli viereisessä huoneessa ja riiteli heidän isänsä kanssa.
    Matias työntää ovea hiljaa. Niin hiljaa, ettei siitä kuulu inahdustakaan.
    Hänen on pakko mennä väliin. On sietämätöntä kuunnella, miten isä ei ymmärrä lopettaa. Ei ymmärrä, että pahentaa vain omalla toiminnallaan tilannetta.
    Juliusta ei voi pelastaa. Sen Matias on tajunnut jo päiviä sitten.
    Se sattuu syvälle sisimpään. Saa vedet kihoamaan silmiin. Pistää kropan vääntymään mutkalle ja oksennuksen nousemaan kurkkuun.
    Julius on kadonnut heiltä muilta. Kadottanut lisäksi itsensä itseltään.
    Matias tietää, ettei Julius ole paha. Ei sisimmältään. Mutta se ei helpota hänen tuskaansa, eikä tuo Juliusta heille takaisin.
    Julius on saanut sairauden. Sairauden, joka vie tämän hautaan, ellei tämä tajua itse ajoissa lopettaa.
    Matias vääntää isän käden irti Juliuksen kaulalta. Pitää tästä kiinni niin kauan, että veli kohottaa katseensa hänen silmiinsä ja katoaa sitten ikkunasta yhä pimenevään yöhön.
    Sitten hän päästää irti.
    Kyyneleet sumentavat hänen silmiään niin kauan kunnes isän vyöstä jääneet jäljet punertavat jälleen selässä ja kipu saa hänet lysähtämään polvilleen lankkulattialle.
    - Pojat eivät itke, ovat viimeiset sanat, jotka hän kuulee isänsä sanovan. Sitten maailma pimenee hänen silmissään.