unohtumaton

Mummon keittiö tuntuu yhtä pieneltä kuin lapsena. Ihan kuin se ei olisi muuttunut siitä juuri lainkaan, jos ollenkaan.

Nojaan ovenkarmia vasten ja katselen, miten mummon jo elämää pitkään nähneet kädet kaatavat vettä kahvinkeittimen säiliöön ja napsauttavat keittimen päälle.

Siinä hetkessä on jotain niin lohdullista. Kuin olisin taas pikkutyttö, joka katselee ihmeissään mummon hyllyillä olevia tavaroita, jotka kiiltelevät ja näyttävät kalliilta. 

Mummo kertoo niiden olevan Canadasta.

Istumme pirtinpöydän ääreen mieheni kanssa ja mummo ottaa sen tutun paikan keinutuolista.

Selaamme kuvakirjaa, jonka täti on tehnyt mummolle lahjaksi. 

Täti tekee sellaisen joka vuosi. 

Tässä kirjassa on kuvia useamman vuosikymmenen takaa. Niiltä ajoilta, kun oma äitini ja muu sisaruskatras olivat vielä nuoria ja nykyistä mummolaa ei vielä ollut olemassakaan.

Kuvia katsellessamme mummo kertoo ihmisistä, jotka vilahtavat kuvissa. Nuo yksittäiset muistot ovat kirkkaana hänen mielessään.

Sitten mummo havahtuu kesken kertomuksen ja kysyy keittikö hän meille jo kahvia vai ei.

Vakuutamme, että kahvit on keitetty ja kurkistan mummonkin kuppiin, joko hän on itse kerennyt juomaan.

Mummo hymähtää hyväntuulisesti ja toteaa, että kunhan oman nimen ja osoitteen vielä muistaisi niin siihen asti kaikki olisi riittävän hyvin. 

Sitten hän ojentaa meille toisen kirjan, jota en ole vielä aiemmin nähnyt.

Kirjan, jossa on kuvia vaarin hautajaisista.

Räpyttelen silmiä, mutta en saa pakotettua kyyneleitä pysymään poissa kasvoiltani. Minun on pakko paeta eteiseen ja lukita vessan ovi.

Tunnen pahan olon vyöryvän päälle. Jonkin pidättelemättömän kivun ja surun peittävän kaiken muun alleen.

On pakko hengittää. Hengittää sisään ja ulos uudestaan ja uudestaan niin kuin terapeutti on neuvonut.

Ja kun viimein palaan olohuoneeseen, kädessäni on useampi pala paperia, johon upotan poskilleni valuvat kyyneleet, kunnes kirjan viimeinenkin sivu on käännetty.

Kolme viikkoa myöhemmin istun oman kotini keittiönpöydän ääressä ja muistelen tuota hetkeä. Kyyneleet saapuvat kutsumattomina vieraina ja sydämeni on särkyä pelkästä ajatuksesta, että vielä jonain päivänä saattaisi tulla sellainen aika, ettei mummo enää muistaisi lapsenlastaan tai edes omaa nimeään.