varjele kaikelta pahalta #71 (Matias)

Sade rummuttaa asuntovaunun kattoa maatessani pitkästä ajomatkasta väsähtäneenä taakse levitetyllä sängyllä. Päässä tuntuu raskaalta ja otsassa jyskyttää, mutta en tiedä mistä se johtuu. Ehkä pitäisi varulta pyytää Liliä hieromaan hartioista jumit pois.

    Löydän toisinaan itseni miettimästä tulevaisuutta. Mihin se meitä vie. Mikä on taivaan Isän tahto ja tarkoitus. Saanko vielä jonain päivänä sanoa Liliä vaimokseni.

    Suviseurat saavat kehoni ja mieleni sekaisin. Samaan aikaan se muistuttaa niistä ajoista, kun mietin, miksi rakastan ihmistä, jonka sydän ei kanna sisällään samaa uskoa, mutta myös siitä, kun katseeni löysi kuukausien jälkeen Lilin väkijoukon keskeltä isostateltasta, joka kylpi kultaisessa ilta-auringon valossa ja muodosti Lilin hiusten ympärille valokehän. Se oli näyttänyt niin kauniilta kävellessään hakepolkua pitkin avonaiselle oviaukolle, että olin jopa hetkeksi unohtanut hengittää. Sitten mulle oli tullut pakottava tarve päästä sen luo. Tarttua sen kädestä. Saada jutella sen kanssa. Sanoa, että kyllä mä yhä edelleen rakastin sitä. Ja että en ollut kyennyt unohtamaan, mitä meillä oli sen pienen hetken ajan ollut.

    Jos Lili ei olisi suostunut juttelemaan, olisin varmaan silloin hajonnut tuhansiksi sirpaleiksi. En olisi hetkeen jaksanut tehdä mitään tai nähdä ketään. Olisi tuntunut siltä kuin maa olisi vedetty pois jalkojen alta ja yhtäkkiä pitäisi jaksaa kannatella itseään tyhjässä avaruudessa.

    Myöhemmin kaikki pelot olivat käyneet toteen. Lili oli muuttanut toiselle puolelle maata. Jättänyt mut yksin lupaustensa kanssa siinä toivossa, että jaksaisin yhä edelleen odottaa sitä. Että antaisin sille vielä aikaa, jotta se voisi vielä jonain päivänä olla valmis. Valmis päästämään irti niistä vanhempiensa kuolemien jättämistä köysistä, jotka estivät sitä rakastamasta ketään.

    Kun tarpeeksi paljon pelkää joutuvansa luopumaan jostakusta, alkaa uskoa, että rakastamatta jättäminen tekee kaikesta helpompaa. Ja kun lopulta elämä viedään toiselta pois, ei koskaan lakkaa suremasta, että ei uskaltanut rakastaa. Ja sitten huomaa menettäneensä kaksinkertaisesti.

    Havahdun ajatuksistani, kun Lili saapuu takaisin vessoilta ja räpsäyttää sateenvarjostaan pahimmat vesipisarat pois.

    - Mä oon jo ihan valmis unten maille, se sanoo haukotellen ja vilkaisee rannekelloaan, jonka viisarit osoittavat jonnekin puoli yhdentoista seuduille.

    - Haluaisin kans nukkumaan, mutta mulla vihloo päätä. Voisitko vähän aikaa hieroa hartioita, jos se edes vähän helpottais? kysyn ja väläytän sille väsyneen hymyn.

    - Voin hetken aikaa. Sitten mä kyllä painun nukkumaan.

    Se istahtaa taakseni sängylle, kun olen viimein löytänyt hyvän asennon lattialta, joka hohkaa viileää yöilmaa. Annan pääni nojata sen polvia vasten ja suljen silmät.

    Lilin lämpöiset kädet liikkuvat hitaasti t-paidan päällä ja tekevät pyörivää liikettä. Välillä se hieroo kovempaa sormillaan. Pyörittää lihaksia, jotka ovat kiristyneet fyysisen työn raskaudesta.

    - Lähtee oikein veri liikkeelle, kun on jopa vähän heikko olo, sanon sille hiljaa, kun päässä tuntuu pökkeröiseltä.

    - En ihmettele. Sä oot kyllä ihan jumissa koko jätkä. Sydän ja kaikki muu.

    Sen nauru helkähtelee asuntovaunun sisällä, kun silmäni kohtaavat sen katseen ja pyöritän niitä kysyäkseni, onko se ihan tosissaan mun kanssa, vai heittääkö se vaan läppää.

    Lilin lopettaessa hierontahetken nousen ylös ja rutistan sen syliini.

    - Tiedäthän sä, että mä rakastan sua maailman eniten? kysyn siltä hiljaa sillä sanat meinaavat takertua kurkkuuni.

    - Tiedän mä, se vastaa ja puristaa kädestäni niin lujaa, että siihen painuu sen kynnen jäljet.

    - Ja mä rakastan sua aivan yhtä paljon, se vielä jatkaa.

    Eikä sydämeni ole koskaan tuntunut painavan niin paljon onnellisuudesta kuin juuri sillä hetkellä, kun hymyni heijastuu Lilin kasvoille.