särkynyt

Vesipisarat ovat jäätyneet kimalteleviksi kiteiksi verkkoaidan ympärille ja tähdet ovat sammuneet yksi toisensa jälkeen. Olen matkalla tuntemattomaan. Kukaan ei ole kertonut, mihin meitä viedään. Minua ja nuita satoja muita miehiä vieressäni, joita kiskotaan voimalla kuorma-autojen lavoille.

Näen joidenkin liukastelevan tiellä, joka on saanut kirkkaan pumpulimaisen kuorrutteen, mutta jonka alla on petollinen musta jää. Hitaimpia tönitään eteenpäin. Kaatuneet saavat mojovan lyönnin kivääristä selkäänsä. Epäröivät ja tottelemattomat kiskotaan sivuun ja käsketään rämpimään metsänreunaan. Kuulen laukaukset korvissani kaikuna ja näen ihmisten kaatuvan kasvot edellä maahan, lumen värjäytyessä pulppuavan punaiseen vereen, vaikka käännän katseeni ajoissa pois.

Ensimmäisillä kerroilla tunsin luhistuvani maahan ja päästin suustani pientä pihinää. Eräs sotilas kuitenkin huomasi sen sillä hän veti minut muista erilleen ja näin hänen silmiensä verestävän vihasta, kun hän lopulta sanoi - Eikö poika ole nähnyt, kun sikoja teurastetaan?

Ja kun pudistin päätäni, hän jatkoi - Nämä miehet kokevat saman kohtalon, elleivät osoita kunnioitusta. Sikoja he ovat. Aivan yhtä lailla.

Sen jälkeen en edes värähtänyt, kun vieressäni oleva neljissä kymmenissä oleva kaljuuntuva mies lähti tästä maailmasta.

Ehkä se tarkoittaa sitä, että mieleni on jo särkynyt. Että sotilaat ovat saaneet revittyä minusta viimeisetkin rippeet ihmisyydestä pois.

Kompuroin yrittäessäni kiivetä kolisevalle lavalle. Jalat eivät meinaa saada tukea ja jäinen pinta luistaa käsien alla. Ja kun viimein huomaan jonkun kurottavan kätensä laidan yli, annan itselleni luvan tarttua siihen.

- Kiitos, kuiskaan miehelle, jonka uniformun etumus on rypyssä ja jonka lakista puuttuu käsin ommeltu merkki.

- Eipä kestä, hän sanoo ja tekee minulle tilaa viereensä.

teksti, jonka löysin sattumalta driven tiedoistoista. kirjoitettu joitakin vuosia sitten.