kenenkään ei pitäisi jäädä yksin

Määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö.

Istun työterveyslääkärin vastaanotolla ja mietin tarvitseeko minulle varata aikaa psykologille. Olen aiemmin käynyt kouluterveydenhuollon psykologilla kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran ukin kuoleman jälkeen, sitten vaarin kuoleman jälkeen. Ja vaikka olen aina hokenut muille, että kannattaa hakea apua jo ennen kuin alkaa olla akuuttitarve, olen itse päätynyt hakemaan sitä vasta sitten, kun on tuntunut, etten enää selviä yksin.

Tuntuu ristiriitaiselta sanoa tämän jälkeen, etten koe häpeää mielenterveyden haasteista. En ole vuosiin hävennyt sitä, että voin huonosti tai että elämäni on ollut yhtä vuoristorataa. Silloin kun on hetken kuvitellut kaiken tasaantuneen, jokin saa mielen romahtamaan ja joudun keräämään palaset uudelleen yhteen. Ei, en koe häpeää. Sen sijaan olen ollut ja olen edelleen suorittaja. En halua myöntää, ettei minusta ole parantamaan itseäni. Että minä todella tarvitsisin jonkun muun apua sillä olen tottunut pärjäämään yksin.

Kuoleman pelko. Se on määrittänyt elämääni lapsuudesta saakka. Niin varhaisista ajoista kuin jaksan muistaa. Pelko nukahtaa. Jatkuvat yöstä toiseen seuraavat painajaiset. Unihalvaukset. Jatkuva ahdistuneisuus ja yksittäiset ahdistuskohtaukset. Lista on loputon.

Ja vaikka päivisin, töissä ja koulussa ollessa kuolemaan liittyvä trauma ei näy ulospäin, kannan sitä sisälläni. Pahinta on silloin, kun olen yksin. Kun pitäisi yrittää nukkua tai selviytyä ajatuksista, jotka puskevat pintaan väkisin. Pelko omasta tai läheisten kuolemasta. Kipu, joka raastaa sydäntä, kun yritän selviytyä jo tapahtuneista menetyksistä. Pelko unihalvauksista, joissa makaan sängyssäni kykenemättä liikkumaan ja tunnen tai kuulen jonkun olevan lähelläni.

Saan B-lausunnon vuosia jatkuneiden pelkotilojen jälkeen ja aloitan psykoterapian. Ja vaikka tiedän, että asiat eivät korjaannu hetkessä, minun on vaikea luottaa siihen, että elämä voi vielä muuttua toisenlaiseksi. Ettei pelko tulevaisuudessa enää kannattele minua vaan minä sitä.

Diagnoosi, mitä se sitten ikinä kenenkin kohdalla on, ei määritä sinua eikä minua ihmisenä. Toisinaan se on vain sana paperissa, jotta ihminen saa tarvitsemansa avun. Joskus se taas tuo helpotusta ja ymmärrystä siihen, miksi minä olen sellainen kuin olen tai miksi elämäni on sellaista kuin se on.

Tärkeintä on, ettemme jäisi yksin asioidemme kanssa. Joskus on parempi nöyrtyä ja uskoa siihen, ettei meidän ole koskaan kuulunutkaan selvitä yksin. Ehkä silloin elämä voi todella olla valoisampaa ja tulevaisuus näyttää kirkkaammalta.