varjele kaikelta pahalta #96

Lammen pinta on tyyni, vaikka tuuli pöllyttää hentoisia lumihiutaleita päin mun kasvoja. Pysähdyn katselemaan siipiensä suojiin kääriytyneitä sorsia, jotka päiväsaikaan uiskentelevat lampea päästä päähän ja nokkivat satunnaisten ohikulkijoiden niille heittämiä leipäpaloja. Hiljaisuus on korvia huumaavaa. Kaukana kuuluu vain autojen suhina, kun ne liittyvät moottoritielle. Jostakin puistoalueen reunamilta lähestyy lenkkeilijä, jonka nastakengät naputtavat tasaiseen tahtiin ohutta jääkerrosta, joka peittää soratien ainakin vielä hetken näkyvistä. Kevät on tuloillaan. Sen voi aistia aurinkoisina päivinä lämmöstä, joka tuntuu sivelevän poskipäitä ja saa silmät siristelemään niin, että niihin kohonneet kyyneleet estävät viimeistään näkemästä kunnolla eteenpäin. Kuitenkin se kaikki ilo, jota keväinen sää normaalisti mussa herättää, tuntuu nyt toissijaiselta. Jotenkin saavuttamattomalta.

Olen lakannut ajattelemasta tulevaa sillä kukaan ei voi enää luvata mitään. Ja lopulta tyhjiksi osoittautuneet lupaukset tuntuvat pahemmilta kuin loputon hiljaisuus, joka täyttää mieleni jokaisen sopukan. Se on kaivautunut niin syvälle, etten enää löydä pakoreittiä muuta kuin nukkuessa, joka sekään ei lopulta ole kovin lohdullinen helpotus. Herään joka ikinen yö hikisenä sängystäni muistaakseni vain miten hetkeä aiemmin olin seisonut avuttomana Jullen sairaalahuoneen seinustalla ja katsellut, miten lääkäri oli irrottanut piuhat, jotka pitivät Jullen elintoiminnot käynnissä. Katsellut, miten sen keho lakkasi liikkumasta hengityksen tahtiin. Enkä kestä ajatella, että niin voi hyvinkin käydä lopulta.

Annan askelteni raahustaa takaisin tulosuuntaan samalla kun mietin, teenkö vain vahinkoa itselleni, kun kelaan mielessäni niitä hetkiä, joita kukaan ei voi koskaan viedä multa pois. 

Jullen silmät näyttävät yhtä tummilta kuin ikkunan takana katuvalojen himmeässä valossa loimottava taivas, kun se kääntää katseensa muhun. 

Sanat juuttuvat kurkkuuni. Huoneen täyttää hiljaisuus, joka tuntuu pysäyttäneen jopa seinällä roikkuvan kellon viisarit heilumaan vain paikoillaan edestakaisin. Sydän takoo niin lujaa rinnassa, että pelkään sen riuhtovan itsensä irti. Mikään ei ole valmistanut mua tähän hetkeen. Ei mikään. 

Mistä asti? 

Ajatus on niin kirkas, että luulen jo hetken päästäneeni ne sanat huuliltani, mutta suu tuntuu edelleen rutikuivalta. 

Jullen koko olemus muuttuu. Se näyttää hetken siltä kuin puntaroisi mielessään kannattaako tätä ääneen lausumatonta keskustelua jatkaa vai ei, mutta sitten sen silmiin tulee hitusen lämpöä ja se laskee käden hetkeksi ovenkahvalta. 

Voin lukea vastauksen sen kasvoilta ennen kuin lämpö katoaa sen silmistä yhtä nopeasti kuin on tullutkin ja se painaa hetki aiemmin avatun oven perässään kiinni. 

- Alusta.