kuljen kanssasi #2

Paperille oli hahmoteltu ihminen. Nainen, joka istui keinussa ja hymyili hiusten hulmutessa tuulessa. Se nainen olin minä. Ja paikka, jossa keinuin, oli lapsuudenkotini takapiha. Vilkaisin juna-asemaa, joka oli autio. Olisin rynnännyt miehen perään, mutta hän oli jo kadonnut. Ja minä jäin junaan hämmentyneenä, kysymerkkien vilistessä mielessäni.

Päätepysäkki. Nostin rinkan selkääni ja tiputtauduin metalliportaat alas tukevalle maanpinnalle. 

-Suunta kohti kotia, huomasin sanovani itselleni. 

Otin taksin, vaikka bussillakin olisi päässyt. Viimeinen bussi olisi lähtenyt vasta tunnin kuluttua. Maha murisi. Kaivoin repustani folioon käärityn leivän samalla kun huidoin kadunkulmassa ohimeneville takseille. Lopulta yksi vilkutti ja pysähtyi viereeni. Nakkasin rinkan takakonttiin ja istuin pelkääjänpaikalle. 

-Minne neiti on matkalla?

-Hujarikankuja 1.

Kuski liittyi takaisin tielle. Kuuntelin radiosta soivaa iskelmää, jossa laulettiin epäonnistuneesta rakkaudesta. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että nykyajan kaikki kappaleet kertoivat juurikin siitä. Käärin folion auki ja haukkasin kolmioleipää. Mutustin sitä tyytyväisenä ja katselin samalla peltoja, jotka olivat jääneet lumen alle. 

-Olisipa kesä.

-Mitä sanoitkaan? kuljettaja kysyi.

-Ah. Anteeksi. Puhuin vain itsekseni.

Saavuimme lapsuudenkotini pihatien päätyyn.

-Voin kävellä tästä. Kiitoksia matkasta, sanoin, kun olin kuitannut maksun käteisellä.

-Tervetuloa kotiin.

Olin varma, että olin kuullut väärin. Käännyin takaisin kuljettajaa kohti.

-Kiitos kyydistä, sanoin ja suljin oven.

Näin hänen kääntyvän ensimmäistä kertaa koko sinä aikana katsomaan minua.

Ja siinä hän oli. Mies junasta. Ja minä jouduin vain katselemaan hänen ja hänen autonsa katoamista takaisin metsään, josta olimme tulleet.

Tunsin pään jyskyttävän jälleen.

-Taitaa taas tulla päänsärky. 

Ääneen puhumisesta oli eittämättä tulossa viheliäs tapa, joka minun pitäisi kitkeä pois ennen kuin sanoisin jotain liian henkilökohtaista.