uskottelin itselleni olevani vahva

Joskus luovuttaminen olisi ollut parasta, mitä olisin voinut tehdä itselleni. Jakaa kantamani taakka jonkun toisen hartioille. Mutta minä uskottelin itselleni olevani vahva. Enkä muistanut, ettei vahvuutta ole kyetä olemaan itkemättä. Vaan se, että uskaltaa sanoa ääneen olevansa hajoamispisteessä.

Olen aina halunnut sanoa itselleni, että pystyn mihin vain, kun vain yritän ja teen parhaani. Yläasteella en nähnyt tulevaisuudessa valoa. En opastekylttejä, jotka ohjasivat minua koko ajan oikeaan suuntaan. Näin vain pimeää ja vaihtoehtoja, joita ei oikeasti ollut olemassa. 

Viisitoista vuotta sitten mun veljestä tuli enkeli. Pieni, henkisesti huonosti voiva lapsi yritti olla itkemättä ja piilotteli kyyneleitä samalla kun identiteettini mureni palasiksi. Ja sen jälkeen kaikki muuttui. Ei ollut enää paluuta edelliseen.

Olen kysynyt mielessäni satoja ellen tuhansia kertoja, miksi veljen piti kuolla. Olen ollut katkera ja loputtoman surullinen. Ajatellut, ettei elämä ikinä helpota. Mutta kyllä se helpottaa. Ajan kuluessa syytökset ovat vaihtuneet kiitollisuuteen. Olen miettinyt, mitä veljeni opetti ajallaan minulle ja muille. Tärkein asia, minkä olen oppinut, on kiitollisuus jokaisesta aamusta, jona herään. Turha pelätä kuolemaa. 

Viime aikoina olen ollut erityisen onnellinen. Työharjoittelupaikasta, josta olen haaveillut vuosia. Aurinkoisista kevätpäivistä. Ystävien näkemisestä. Siitä, että olen ollut terveenä. Tärkeää on oppia hyväksymään elämä sellaisenaan. Ylä- ja alamäkineen. Sen avulla selviää niistä huonommistakin hetkistä, kun tietää, että pian taas jaksaa hymyillä.